Kitarat: kitarakamat ›

Joo, hinta-laatusuhde voi olla joskus ihan hyväkin termi, mutta tosimaailmassa sellaista käyrää/suhdelukua vain on juuri koskaan mahdoton edes kuvitella. Laatu ei pääsääntöisesti ole mikään hinnan funktio. Hinta-laatusuhde ajatuksena ei vastaa sitä, miten ihmiset oikeasti tekevät ostopäätöksensä. Joko hinta ratkaisee, tai sitten se laatu, tai jokin laadun tekijä viimekädessä. Mitä oikeasti haluat, ja mitä olet mistäkin valmis maksamaan. Ajatus siitä, että tinkisit sen jälkeen jommasta kummasta johonkin suuntaan saavuttaaksesi jonkinlaisen paremman "suhteen" jättää tosimaailmassa ennemminkin katkeran kompromissin maun suuhun.

Karvamammutti: Voi jeesus jätkät. Ettekö taas muuta keksi?
 
Ei tietenkään, ei pysty. Parhaat jaaritukset & merkitykset syntyy täysin yhdentekevistä asioista ja aiheista. Ja sitä tämä ei läheskään kaikille ole.

Kefiiri: Mä en silti tajua, miksi toiset vierastavat ilmaisua "hyvä hinta-laatusuhde". Minusta se kuvaa hyvin tilannetta, että kohtuullisella hinnalla saa välttävän välineen, jolla pärjää jos ei vaadi täydellisyyttä.
 
En nyt viittaa Kiina-halpisten tasoon, niistä ei ole kokemusta, vaan tuon ilmaisun käyttämiseen yleensä.
 
Kyllä tuo ilmaus mielestäni paikkansa maailmassa ansaitsee. Se, mikä oikeasti on hyvää hinta-laadultaan, on tietysti jo vaikeampi määrittää ja usein subjektiivista riippuen siitä, mitä haetaan.
 
Minusta se paras hinta-laadultaan oleva vahvistin ei välttämättä ole se halpa ja ihan suht hyvä, vaan se voi olla se vähän kalliimpikin, joka toisaalta lopetti vahvistinrumban ja antaa kaikki tarvittavat soundit. Vaikka se taas toisen mielestä voi olla aivan liian ylihintainen ollakseen hinta-laadultaan hyvää.
 
Välillä näkee perusteltavan vakuuttavasti, mikä tuossa ajattelussa ontuu. Ajattelen, että onhan se noinkin. Sitten kumminkin unohdan miten se järkeily menee. Onko asian ydin joidenkin mielestä siinä, että välttävä on eri asia kuin laadukas, että halvassa tuotteessa ei voi olla kyse laadusta vaan jostain muusta? En ymmärrä. Laatuahan se on huonompikin laatu.
 
Tai ehkä se nimenomaan ei ole. Laadun käsitteeseen ikään kuin kuuluu sisäänrakennettuna se, että se on hyvää? Tästäkö on kysymys?
 
Ehkä ilmaisu "huono laatu" on paradoksi, ja mieluummin pitäisi puhua vähäisestä laadusta.
 
Kyllä minusta kaikki laatu on laatua. Ja laatu voi olla liian hyvää. Esim osien pinnanlaatu. Kuinka tasaiseksi joku kitaran sisälle jäävä valublokki kannattaa käsitellä? Jos pinnanlaatu ei vaikuta toimintaan, eikä se näy, niin sen laatu voi olla täydellistä pelkällä valupinnalla. Ei silloin sinänsä huono laatu, eli huono pinnanlaatu, olekaan huonoa laatua, vaan hyvää, koska se toimii ja säästää kuluja.
 
Kyllä laatuun voi mielestäni kuulua subjektiivisiakin ominaisuuksia, kuten Sergei tuolla mietiskeli, jos laatu halutaan määritellä niin. Mielestäni kuitenkaan selkeät ominaisuudet, kuten radius tai rungon väri, ei kuulu laatukäsitteen alle. Vaikka tietysti lakkauksen toteutus sinänsä kuuluu, mutta ei se itse värisävy.

Täällä kyllä jotkut voisi oikeasti hankkia päivätyön johon ei liity päätetyöskentely tai muu sellainen joka jättää aikaa Facebookille tai MNetille.

tuskiz: Täällä kyllä jotkut voisi oikeasti hankkia päivätyön johon ei liity päätetyöskentely tai muu sellainen joka jättää aikaa Facebookille tai MNetille.
 
Eiköhän jokainen hanki työn kykyjensä mukaan. Ja mikä parasta, näitä juttuja ei ole pakko lukea, vaan voi mennä sinne lapiohommiin tai risusavottaan, jos henkinen paine uhkaa ottaa ylivallan...

JohnPatrick: Itse käsitän hyvien aiempien kirjoituksien lisäksi "laatu"-käsitteen myös tapauksissa, joissa tuotteessa on paljon tuotekehitystä taustalla ja hyviä innovaatioita. Esim. kulutusta paremmin kestävät rosterinauhat, sähköistä aiheutuvaa 60hz hurinaa vähentäviä -systeemejä, kaulaliitoksen viisteitä/ohennuksia sekä lukkovirittimiä jne. Mielestäni nämä ominaisuudet ovat toki osa myös osittain subjektiivisia, mutta niissä on kiistatta käytännönläheinen peruste, jolla helpotetaan kitaristin elämää.
 
Tämä ei toki poissulje etteikö perinteisempi kitara vähemmillä innovaatioilla voisi olla yhtä laadukas, mutta tällaisenkin näkökulman ajattelin heittää...
 
Tämä on hyvä pointti, mutta itse näkisin kehityksen yhden sortin kompromissina. Esimerkiksi kun tuolla aikaisemmin viitattiin että jotkut ihmiset arvostaa vaikka sitä, että kaula on yhdestä palasta tms. niin silloin rakenteen täytyy ottaa huomioon materiaalin vaatimukset. Esimerkiksi hiilikuituvahvikkeet tai tuplakaularauta mahdollistaa ohennukset ja kavennukset. Niinkö että se innovatiivisuus pitää sisällään tietyn ennakkoluulottomuuden myös matreiaaleissa. Niin siinä on tehty vain kompromissi siihen suuntaan. No rosterinauhoista en osaa sanoa.... ne kai on aika kompromissitön vaihtoehto. tuosta 60hertsin hurastakaan en osaa sanoa kun eikös se tule yleensä verkosta eli pitäisi olla suodatettu vahvistimen päässä. Kitaran poimima häiriö on taas oma juttunsa ja mun kokemuksen mukaan sen suodattaminen vaikuttaa soundiin.... tai ainakin sinkkumikeissä hurinattomat soundaa vähän tummemmille..... siis siltä osin kun olen niitä kokeillut. Toisaalta tietyissä tilanteissa hurinattomuus on niin iso helpotus että sitä mieluusti tinkii vähän soundistakin että pääsee siitä eroon.

Laatu vaatii kaiketi jonkinnäköiset, edes löperöt, kriteerit mittatikuksi. Kansainväliset standardit hoitaa tämän, mutta kitaran suhteen mittatikku on kai pakosta subjektiivinen. Puulle, metalille ja pintakäsittelylle voisi varmaan jopa luoda jonkinnäköiset standardit ja ainakin puun suhteen kai luokituksia käytetäänkin. Vaan voihan sitä tehdä laatuaineista huonon kitaran jos mittaukset on luokattomat.
 
En varmaakaann osaa sanoa varmuudella sanoa onko joku kitara laadukas vai ei, mutta voin sanoa tykkäänkö soittaa sitä tai vai en.

Gary Enfield: ...........
 
En varmaakaann osaa sanoa varmuudella sanoa onko joku kitara laadukas vai ei, mutta voin sanoa tykkäänkö soittaa sitä tai vai en.
 
Tässä ollaan oikeastaan sen asian äärellä jota itsekin olen pohtinut. Eli laatu on aika subjektiivinen juttu ja minä veisin sen vielä vähän pidemmälle toteamalla, että minulla kitarasta pitämiseen vaikuttaa sekin satunko pitämään itsestäni sillä hetkellä kun pidän tai en pidä jostakin kitarasta.
 
Mutta kaiken kaikkiaan on olemassa jotkin objektiiviset laatumuuttujat, jotka ovat mitattavissa ja todennettavissa. Mutta sitten on olemassa myös subjektiiviset laatumuuttujat jotka käyttäjä voi todentaa itselleen.... tai kuvitella ne.... ja esittää muille väittäminä.
 
Olisiko niin, että juuri ne subjektiiviset seikat on niitä mistä foorumeilla aina riidellään ja pahoitetaan mieli? ensinnäkin siksi, että niitä ei voi todentaa eikä todistaa, vaan ne perustuvat omaan vakaumukseen. Mutta myös siksi, että ne ovat henkilökohtaisia.

Tuo hinta/laatusuhde on mielenkiintoinen termi koska hinta on joillekin yksi laadun kriteeri. Siis ainoastaan halvalla kitaralla voi olla hyvä hinta/laatusuhde, koska kallis kitara voi ainoastaan tarjota rahalle vastinetta ;-). Halpa kitara voi tarjota ikään kuin enemmän kuin siltä odottaisi jolloin hintalaatusuhde on hyvä. Kallis kitara ei voi tarjota oikeastaan enempää kuin mitä siltä odotetaan, koska siltä odotetaan paljon, niin se voi ainoastaan täyttää odotukset tai olla täyttämättä. Eli antaa rahalle vastinetta, tai sitten ei.
 
Toisaalta hinta-laatusuhde on mielivaltainen käsite, koska se kertoo ainoastaan arvioijansa odotuksista ja vauraudesta. Näin ollen jos joku heittää vaikkapa foorumille kommentin, että jollakin kitaralla on hyvä (tai huono) hinta-laatusuhde (tai sanoo vaikka, että on hyvä tai huono hintaisekseen, mikä on sama asia), niin hän kertooko hän itsestään ja odotuksistaan, vaan oikeasti siitä kitarasta?

Hyvä pointti kieltämättä tuo, että halvalla kitaralla on paremmat mahdollisuudet hyvään hinta-laatusuhteeseen kuin hinnakkaalla :D
 
Ilmaisun vastustajat toki ovat oikeassa siinä, että pudottamalla hintaa riittävästi (tai maksamalla siitä, että joku huolii kitaran vaivoikseen) voidaan kurjimmallekin ritsalle luoda hyvä hinta-laatusuhde. Se ei kuitenkaan kerro soittimen käyttökelpoisuudesta yhtään mitään.
 
Tällöin käyttökelpoisella, mutta hinnakkaammalla soittimella olisi huonompi hinta-laatusuhde. Vaikka se olisi näistä soittimista se, joka oikeasti kannttaa hommata ja joka toimii kuten soittimelta voidaan odottaakin.
 
Eli jos laadulla olisi yhtä selkeä yksikkö, vaikka L, kuin rahalla (€), voitaisiin laskea tarkka hinnan ja laadun suhde, mutta hyväkään hinnan ja laadun suhde ei takaisi järkevää ostosta.
 
Hintaa ei siis pidä lainkaan sekoittaa asiaan keskusteltaessa laadusta? Tämä ymmärtääkseni oli jäsen Hollstron näkemys asiasta, ja ajatus alkaa kuulostaa ihan validilta.
 
Ja nyt kun tarkemmin luen, niin Hallu on samoilla linjoilla. Jälkimmäisen kappaleen logiikkakin avautui vasta. Pahoittelen hidasälyisyyttä!
 
Onko siis soittimien hinnasta keskusteleminen yleensäkin turhaa? Olen jotenkin päätymässä siihen.
 
Tuskiz saattaa olla oikeassa siinä, että tämän fundeerausajan voisi ehkä käyttää hyödyllisemminkin :nI

Kefiiri: Onko siis soittimien hinnasta keskusteleminen yleensäkin turhaa? Olen jotenkin päätymässä siihen.
 
Keskusteleminen saattaa kyllä joidenkin mielestä tuntua turhalta. Mutta laadusta osin riippumattakin monet kokevat, että kun panostaa tiettyyn itselle tärkeään asiaan niin ajallisesti kuin taloudellisestikin, siitä saa paljon enemmän irti. Esim. voimakkaammin sitoutumalla (myös soittamiseen) sekä emotionaalisesti.

Keskusteleminen ei siinä mielessä ole turhaa koska olemmehan keskustelupalstalla ja tämä tarjoaa hyvän alustan jaarittelulle myös työn lomassa, esim nyt pienellä kahvipaussilla. Keskustelu on harmitonta ajanvietettä.
 
Voin ostaa ajatuksen siitä että L -luokitukseen ei liittyisi hinta. Tällöin kitarat olisivat ominaisuuksiensa, hyvän työjäljen ja käyttökelpoisuutensa perusteella verrattavissa keskenään. Merkkilogot voidaan peittää objektiivisen tuntuman saavuttamiseksi.
 
Päädytäänkö tällöin laatutasoon joka kuvaa tasoa L = riittävän hyvä ja tämän ylittävälle hifimmälle laatutasolle pitöisi keksiä jokin muu luonnehdinta.
Laadukashan tarkoittaa juurikin riittävän hyvää työn jälkeä ja hyvää käyttökelpoisuutta. Mita laatua on L + 15 % ?

Osteri: Keskusteleminen ei siinä mielessä ole turhaa koska olemmehan keskustelupalstalla ja tämä tarjoaa hyvän alustan jaarittelulle myös työn lomassa, esim nyt pienellä kahvipaussilla. Keskustelu on harmitonta ajanvietettä.
 
Voin ostaa ajatuksen siitä että L -luokitukseen ei liittyisi hinta. Tällöin kitarat olisivat ominaisuuksiensa, hyvän työjäljen ja käyttökelpoisuutensa perusteella verrattavissa keskenään. Merkkilogot voidaan peittää objektiivisen tuntuman saavuttamiseksi.
 
Päädytäänkö tällöin laatutasoon joka kuvaa tasoa L = riittävän hyvä ja tämän ylittävälle hifimmälle laatutasolle pitöisi keksiä jokin muu luonnehdinta.
Laadukashan tarkoittaa juurikin riittävän hyvää työn jälkeä ja hyvää käyttökelpoisuutta. Mita laatua on L + 15 % ?
 
Eikös laadun määritelmän pitäisi olla yksiselitteinen. Se ei voi olla pelkkä kuvaus, riittävän hyvä, ellei määritellä, mikä on riittävän hyvä.
 
Eikös laatu ole loppupeleissä nimenomaan teoriassa helppo juttu. Määritellään, mitä laatu on ja sitten mitataan, miten se tuote täyttää kriteerit. Kaikki on yksiselitteisesti määriteltyä niin, että tekipä kuka tahansa sen mittauksen, tulos on aina sama. Jos puhutaan laadun käsitteestä, ei lopputulos voi riippua mittaajasta.
 
Eri mittaajat voivat määritellä laadun kriteerit eri tavalla, jolloin tulee eri tuloksia, mutta silti samojen kriteerien mukaan mitatessa, aina pitää tulla sama lopputulos mittaajasta riippumatta. Jos näin ei ole, on prosessissa epäonnistuttu täydellisesti.
 
Luulen, että usein, kun luullaan puhuttavan laadusta, puhutaankin jostain muusta.
 
Laadusta puhuttaessa se menee juuri kitaran pinnasta puhuttaessa esim. pinnan laatuvirheiden määrään ja muuhun ehkä vähemmän mojokkaaseen ja hohdokkaaseen. Voiko hieno loimukuvio olla laadun kriteeri? Ehkä, mutta silloin pitäisi olla tarkat määritelmät siitä kuvioinnista ja se on vaikeaa, koska pelkkä omaa silmää miellyttävyys ei ole riittävän objektiivinen tai yksiselitteinen asia.

Laulava Kylätohtori:
Laadusta puhuttaessa se menee juuri kitaran pinnasta puhuttaessa esim. pinnan laatuvirheiden määrään ja muuhun ehkä vähemmän mojokkaaseen ja hohdokkaaseen. Voiko hieno loimukuvio olla laadun kriteeri? Ehkä, mutta silloin pitäisi olla tarkat määritelmät siitä kuvioinnista ja se on vaikeaa, koska pelkkä omaa silmää miellyttävyys ei ole riittävän objektiivinen tai yksiselitteinen asia.
 
No, jos nyt lähdetään ihan "pinnallisesti" pintoja purkamaan. Onko syytä erotella pintakäsittelyssä poly-lakat ja nitrot? Ensin mainitulla saa pienemmällä vaivalla hienon, tasaisen pinnan..kun taas sitten jälkimmäistä on työläämpi tehdä. Tässä vaiheessahan ei puhuta muusta kuin "pinnallisista" jutuista, ok?
Onko hieno (mitä sitten kukin hienona pitää) loimukuvio viilua vai täyspuukansi. Onko täyspuukannen kuvio sitten paras olla bookmatched vai kelpaako flitch-match? Vaiko tavoitellaanko reversed chevron-kuviota? Mennäänkö ihan loimulla (flame) vai otetaanko optioksi joko quilt (eli mnetissä lanseerattu "mylpyräloimu", sinänsä oivallinen ilmaus) vaiko birdseye? Jos mennään loimulla, onko suositeltavaa fiddleback, pinstripe, ribbon curl tai joku muu mahdollinen..
Kaikkihan nuo olisi sitten syytä eri tavalla pisteyttää, koska noita joka-ainoaa käytetään tuolla "vintagemaailmassa".
Ja kaikki tuo vain ja ainoastaan yhen sortin kitaroitten "pinnallisessa" tarkastelussa.
No juu, onhan sitten tietty sellaisiakin kitaroita joissa kansiviilun tilalla onkin fotoflame, mutta enpä meinannut tuollaisia muistaa lain..

Mä taidan aavistella, että tätä laatujuttua pitää lähestyä henkilökohtaistamisen kautta. Itselleni tää laatujutska menee jotenkin näin:
 
- Edulliselle kitaralle voi antaa anteeksi pieniä virheitä (ei todellakaan mitä tahansa). Tärkeää, että virheet on korjattavissa helposti (esimerkiksi satulaa, mikkejä, virittimiä etc. vaihtamalla).
 
- Kalliille kitaralle ei anneta anteeksi mitään, sen on lunastettava oikeutensa olla kallis.
 
- laatu tarkoittaa virheettömyyttä koska muu ei ole määriteltävissä eikä selitettävissä toisille. Laatu ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan jotain erityistä että kitara lunastaa paikkansa ständissä. En ihan tarkkaan osaa sanoa, mitä se erityinen aina on. Joskus se on kauneutta silmälle ja joskus kauneutta korvalle tai erityinen soittotuntuma. Sen tiedän että silmäkarkki ei kanna pitkälle, koska silmän mieltymykset muuttuu nopeammin kuin korvan tai sormien. Mielenkiintoiseksi homma käy silloin kuin edellä mainitut asiat on ristiriidassa (esimerkiksi kaunis kitara on luokaton, tai ruma kitara soundaa taivaalliselle, tai että laadullisesti epätäydellinen on soittotuntumaltaan ylivertainen), kuinka usein kitara edes voi olla jokaisella osatekijällään täydellinen?
 
- ensivaikutelma on ratkaiseva, koska jos jokin asia epäilyttää ostaessa niin se suorastaan vituttaa vuoden päästä :-)
 
- Se seikka joka alussa hurmaa kaikkein eniten, saattaa olla seikka jonka kanssa on jatkossa hankala tulla toimeen. Kääntäen se ominaisuus jolla kitara loistaa, saattaa potkaista myöhemmin naamaan.
 
- Kitarassa pitää olla jokin "puute" jotta se voi olla oikeasti hyvä (lue Gibsonin G-kieli).
 
Jaa jaa.... tulikohan tässä kaikki? ei varmaan, mutta jotenkin tää ajatus pitää yrittää pukea sanoiksi. Mulla on ollut muutama tapaus....... ehkä kaksi, jossa ennakkokäsitykseni kitarasta on muuttunut ja heittänyt häränpyllyä. Ostin kerran kitaran joka oli aivan helevetin ruma ja mun jokainen solukin kiljui "älä hullu osta sitä!!!!". Kaikkein huvittavinta, että sen lisäksi että se oli ruma kuin peijjooni, niin kokeillessa se ei tuntunut mitenkään kummallisen erikoiselta tai hyvältä.... olipahan vaan ihan okei kitara. Sitten kun tutustuttiin sen kanssa paremmin, niin se oli aivan häkellyttävän laadukas..... siis heittämällä laadukkain soitin jonka koskaan olen omistanut enkä tänä päivänäkään usko, että mitään sitä laadukkaampaa voi olla edes olemassa. Se vastasi säätöihin kellon tarkasti ja sen pystyi säätämään tosta vain minkälaisiin säätöihin huvitti. Suunnittelussa oli otettu huomioon ihan kaikki soittajan mielikuvituksellisimmatkin tarpeet. Siitä tuntui puuttuvan viat ihan kokonaan..... jos ei oteta lukuun sitä, että se oli aivan järkyttävän ruma.
 
Arvatkaas miten sille kävi? .... juu ihan oikein, se lähti kiertoon :-). Myin sen jopa pari sataa halvemmalla kuin mitä olin siitä itse maksanut. Miksikö? no syitä oli tasan kaksi joista vähemmän painoi se että kitara sai porttikiellon meidän treenikämpälle rumuutensa takia. Mutta se oli ihan liian laadukas, se oli liian neutraali ja liian "hifi". Sanalla sanoen siinä ei ollut oikein luonnetta.... tai ehkä olisi muuten ollutkin, mutta siitä puuttui se mikä minut kitarassa saa aina syttymään. No en ole enää jaksanut sitä pohtia, mutta se jätti sitten kummiskin mut kylmäksi.
 
No toisen kerran mulle kävi niin, että ostin kitaran joka muuten oli ihan okei, mutta minua epäilytti sen väri josta en pitänyt ja muutenkin se oli vähän väärän merkkinenkin ..... ja silleen :-). Se kitara taas hurmasi minut soundillaan ja soittotuntumallaan niin että annoin sille anteeksi sen että se oli väärän värinen.
 
Kolmannen kerran mulle kävi niin, että ostin musaliikkeestä kitaran, joka oli väärän merkkinen ja valmistettu ihan väärässä maassa, mutta se oli soundiltaan niin jumalainen että se ei vain irronnut enää kädestä ja sitten oli vaan kaivettava kuvetta, vaikka epäilykseni mulla silloinkin oli. Mutta se kitara mulla on vieläkin eikä tahdo edelleenkään oikein irrota kädestä, vaikka sen ostamisesta alkaa olla kohta kymmenen vuotta.
 
Olen alkanut vasta viimeaikoina tarkemmin ymmärtämään, mihin mä kitarassa rakastun. Luulin, että se on ulkonäkö (se tavallaan onkin, mutta ei se ole ratkaisevaa jos se muuten tuntuu hyvältä). Luulin, että se on merkki, mutta vaikka merkillä merkityksensä onkin, niin ei se sittenkään ole ratkaisevaa jos se tuntuu muuten hyvältä. Sanalla sanoen mut saa syttymään se miten kitara syttyy soimaan ja yllättäen se on sama juttu sekä akustisessa että sähkiksessä. Sellainen tietynlainen herkkyys ja hyökkäävyys on se mun juttu. Ihan niinkuin kitara reagoisi soittoon vähän etukenossa vähän niinkuin vastustajan lentolyönti verkolta tenniksessä. Se tuo soittimeen sellasta vastaansanomatonta intensiteettiä joka voi tuntua vähän vaaralliselta tai pelottavaltakin, mutta jonka vuoksi huomaan antavani aikamoisiakin ennakkoluulojani anteeksi. Se on myös ominaisuus joka ei ole ihan tyypillinen, mutta kun sellaisen ominaisuuden tapaa kitarassa, niin se saa sydämen sykähtämään. Se on ominaisuus joka voi arkipäiväistyä jos haalii kaikki kitaransa sellaisiksi, mutta silloinkin se puhuttelee..... sitä vaan ihmettelee kaupassa soittimia kokeillessa, että ".... ihan hyvä, mutta vähän veltto....." tai että ".....ihan okei, mutta..... säääh....".
 
Olen erehtynyt monta kertaa ostamaan kitaran pelkästään ulkonäön perusteelle, vaikka muuten on ollut että ei tässä ole mitään erityistä. Mutta kun se on niin helvetin kaunis..... ei siitä yleensä ole mitään pitkää rakkaustarinaa tullut. Kauniista kitarasta yrittää pitää vähän kovemmin kuin rumasta, mutta se on sama juttu kuin naisilla.... kauneus ei selitä rakkautta :-). Ei se kestä jos sielut ei soi yhteen.
 
No miten tällaiset laatumuuttujat voi kenellekään muulle perustella? ei mitenkään. Pakko vaan hyväksyä, että se on henkilökohtainen juttu miksi ihminen rakastuu ja olennaista ei ole se miksi tai mihin rakastuu.... vaan se, että yleensäkään kykenee rakastumaan. .... olen ehkä sittenkin onnekas :-)

Laulava Kylätohtori: Eikös laadun määritelmän pitäisi olla yksiselitteinen. Se ei voi olla pelkkä kuvaus, riittävän hyvä, ellei määritellä, mikä on riittävän hyvä..........
 
Kyllä se on noinkin kuten kirjoitit. Tässä huomataan, että aihe on vaikea, etenkin kun markkinat sallivat sen, että kitarat vaan ovat erilaisia. Kiistatonta tasomittausta ei ole. Lähtöpisteessä se valmistaja on se, joka omalta kannaltaan asettaa laatutason. Toki huomaan itsekin, että oma mittarini on ensisijaisesti itselleni sopiva käyttökelpoisuuden ja sopivuuden raamissa. Tunnustettava on että sillekään ei ehkä voi saada yleistä hyväksyntää.
Enivei, kaikkihan tämä lopulta kallistuu siihen, että oman mieltymyksemme mukaisesti meillä "mittarin viisarit" liikahtelee. Laatukeskustelumme saa ihan syvällisen pohdinta-alustan kun katsoo vaikka Tuomari Nurmion soittopeliä - näillä mennään, laadukkaasti.

Laulava Kylätohtori: Eikös laatu ole loppupeleissä nimenomaan teoriassa helppo juttu. Määritellään, mitä laatu on ja sitten mitataan, miten se tuote täyttää kriteerit. Kaikki on yksiselitteisesti määriteltyä niin, että tekipä kuka tahansa sen mittauksen, tulos on aina sama. Jos puhutaan laadun käsitteestä, ei lopputulos voi riippua mittaajasta.
 
Eri mittaajat voivat määritellä laadun kriteerit eri tavalla, jolloin tulee eri tuloksia, mutta silti samojen kriteerien mukaan mitatessa, aina pitää tulla sama lopputulos mittaajasta riippumatta. Jos näin ei ole, on prosessissa epäonnistuttu täydellisesti.
 
Ei, itse sanoisin että laatua ei voi määritellä. Silti se on olemassa, subjektin ja objektin kohtaamisessa.

Laulava Kylätohtori: Eikös laadun määritelmän pitäisi olla yksiselitteinen. Se ei voi olla pelkkä kuvaus, riittävän hyvä, ellei määritellä, mikä on riittävän hyvä.
 
Eikös laatu ole loppupeleissä nimenomaan teoriassa helppo juttu. Määritellään, mitä laatu on ja sitten mitataan, miten se tuote täyttää kriteerit. Kaikki on yksiselitteisesti määriteltyä niin, että tekipä kuka tahansa sen mittauksen, tulos on aina sama. Jos puhutaan laadun käsitteestä, ei lopputulos voi riippua mittaajasta.
 
Eri mittaajat voivat määritellä laadun kriteerit eri tavalla, jolloin tulee eri tuloksia, mutta silti samojen kriteerien mukaan mitatessa, aina pitää tulla sama lopputulos mittaajasta riippumatta. Jos näin ei ole, on prosessissa epäonnistuttu täydellisesti..
 
Tässä oon itte täysin samaa mieltä. Taas jos katsotaan vaikka teollisuuden (ja nykyään palveluidenkin) standardointeja tämähän on bisnestä, eli eri kaupalliset toimijat kehittävät standardeja, myyvät niitä eri firmoille jotka sitten saavat sertifioinnin mukaisen standardin mitä voivat itse käyttää kommunikoidessaan laatuaan. Toki tässäkin voidaan aina jubata ilmentääkö ko standardi absoluuttista laatua vai ei, mutta ainakin se antaa kuluttajalle kuvan siitä miten tuote tai palvelu tehdään. Nyt jos spekuloisi ajatuksella että esim joku kitaranvalmistaja voisi käyttää kaupallista standardia niin olisihan se mahdollista?
 
Stardardeja on toki erilaisia ja niissä painotetaan eri juttuja. Kitaroissa voisi olla jotain mittatoleransseja yms ja luulisi että kuluttajalle on jatkossa enemmän ja enemmän merkitystä eettisillä arvoilla, sekä "fair trade" -tyyppisillä jutuilla että kestävän kehityksen arvoilla raaka-aine ja materiaalipuolella.. Tai jotain.

Tomtom: Toki tässäkin voidaan aina jubata ilmentääkö ko standardi absoluuttista laatua vai ei, mutta ainakin se antaa kuluttajalle kuvan siitä miten tuote tai palvelu tehdään. Nyt jos spekuloisi ajatuksella että esim joku kitaranvalmistaja voisi käyttää kaupallista standardia niin olisihan se mahdollista?
 
Voi olla, ettei kannattaisi puhua absoluuttisesta laadusta. Olisko esim. staattinen laatu käsitteenä selkeämpi? Siis vakiintunut laatu, jota kuluttajat ovat tottuneet odottamaan.
Tästä tietenkin seuraa kysymys, onko olemassa dynaamista laatua? Ja jos on, niin eikä se olisi jollain tapaa odottamatonta ja ilman vakiintuneita muotoja yms.