Sen sijaan, että yrittäisin väkisin rauhoittua soittamista varten, soitaakseni paremmin, saadakseni zeniä soittooni, lähtisin ajatuksesta että hyvä harrastus on sellainen, jonka parissa mieli rauhoittuu. Mikäli näin ei ole, todennäköisesti yritän liikaa ja/tai muuten otan itseni liian vakavasti. Soittamisen rajoittaminen on yksi keino, joka voi auttaa. Tunti tai kaksi päivässä, tai ei soittamista ennen 12:ta, tai 20:n jälkeen, tai mikä nyt aikatauluun sopii. Siten, että kun kitaran saa vihdoin ottaa käteen, tuntuu kuin tapaisi pitkästä aikaa vanhan kaverin ja haluaa ottaa ajasta kaiken mahdollisen irti.
Huomaako sen treenauksen määrän soitossa? Mitä väliä? Olennaisempaa, huomaako sen soittamisen vaikutuksen omassa mielessään. Onko oikeasti intohimoinen ja keskittynyt, vai jahtaako suurimman osan ajasta jotain ulkoista päämäärää tai tyydytystä egolleen. Oman mielen rehellinen, aktiivinen ja rauhallinen tarkkaileminen ilman minkäänlaista arvottamista on hyvä päämäärä, eikä siihen pääse päivässä tai viikossa, vaan vaikka saman tien. |
Rauhoittumaan opit parhaiten siellä, missä on rauhatonta. Mitä enemmän sun soittoasi häiritään, sen parempi. Tätä ei kannata reenata kadulla tai keikalla.
Olkkarissakin yksin voit häiritä soittoasi. Aseta kello niin että näet sen, sulla on kiire! Viritä soitin huonosti. Soita liian vaikeata, täysin väärään tempoon tai liian hiljaa-kovaa. Kuvittele että naapurit-perheenjäsenet vihaa sun soittoasi. Kuuma tai kylmä, hiki silmissä, räkä poskella, kakkahätä, loistavaa! Hihna jotenkin väärin, anna olla. Mitäs muuta?
Soittaminen on lähtökohtaisesti jotain, mitä tehdään muiden kanssa jatai muiden läsnäollessa jossain random-paikassa. Eikä niitä muita voi (aina) valita. ¤ jos ei soi hiljaa, soi kovaa ¤ olennainen ¤ |
tomaattiorava
Zibaldone
Sergei Fallinen
statistiÖ
KaRa