Kitarat: akustinen ›

Moi.
 
Mahtaisikohan täällä kellään olla omakohtaista kokemusta noista vanhemmista Masaru Kohnoista?
 
Tuollainen kannen vaihtoa vaativa projekti on odottanut jo kohta kaksi vuosikymmentä päätöstä siitä korjatakko itse vai teettääkkö ammattilaisella, ja olisi mielenkiintoista kuulla moisilla soittaneiden mielipiteitä etenkin soittoergonomiasta ja siitä kuinka paljon kyseisen instrumentin kannen hivenen epätavanomainen rimoitus vaikuttaa sointiin ja projektioon.
 
Kannesta on sen verran vielä jäljellä että rimoituksen kopioiminen kyllä onnistuu.
 
T:Samuli

basisti1971: Moi.
 
Mahtaisikohan täällä kellään olla omakohtaista kokemusta noista vanhemmista Masaru Kohnoista?
 
Tuollainen kannen vaihtoa vaativa projekti on odottanut jo kohta kaksi vuosikymmentä päätöstä siitä korjatakko itse vai teettääkkö ammattilaisella, ja olisi mielenkiintoista kuulla moisilla soittaneiden mielipiteitä etenkin soittoergonomiasta ja siitä kuinka paljon kyseisen instrumentin kannen hivenen epätavanomainen rimoitus vaikuttaa sointiin ja projektioon.
 
Kannesta on sen verran vielä jäljellä että rimoituksen kopioiminen kyllä onnistuu.
 
T:Samuli
 
Moi,
 
minulla on Masaru Kohno no 15 vuodelta -80, hankin sen hyvin aukisoitettuna -87 ja pärjäsin sillä mainiosti konsan soittelut, näihin päiviinkin asti kitara on palvellut oikein hyvin muutaman pikku rempan avustuksella. Tykästyin heti kättelyssä todella tasapainoiseen, avoimeen ja helposti syttyvään sointiin, sävyjä löytyy ihan riittämiin ja ääntä tuottaa hyvin täyttämään vähän isommankin tilan. Jos jotakin soundiin kaipaisi niin ehkä jotakin napakampaa tai luonteikkaampaa napsahdusta keskialueen sointiin, mutta tuollaisenaan toimii keskimäärin tosi hyvin erilaisissa musiikkityyleissä vanhemmasta modernimpaan kitaramusiikkiin. Mitoituksiltaan tuo on hyvinkin standardi klasari, joten ergonomiassa ei ole toivomisen varaa.
 
-Timo T

Moi.
 
Kiitos vastauksestasi.
 
Yksi syy miksi tuo(kin) on jäänyt projektiasteelle on se ettei oikein tule klassisella kitaralla muutenkaan juuri soiteltua.
Ehkäpä pitäisi laittaa/laitattaa kuntoon, voisi tulla useammin otettua nylonkielinenkin käteen :).
 
Vaikka ihan yhtälailla helmiä sioille osastoa se tuokin instrumentti mun käsissäni olisi...
 
T:Samuli

basisti1971: Moi.
 
Kiitos vastauksestasi.
 
Yksi syy miksi tuo(kin) on jäänyt projektiasteelle on se ettei oikein tule klassisella kitaralla muutenkaan juuri soiteltua.
Ehkäpä pitäisi laittaa/laitattaa kuntoon, voisi tulla useammin otettua nylonkielinenkin käteen :).
 
Vaikka ihan yhtälailla helmiä sioille osastoa se tuokin instrumentti mun käsissäni olisi...
 
T:Samuli
 
Luulisinpa että saisit tuosta Kohnosta ihan oivan kaverin nylonbeathetkiin ;), vahva kannatusääni siis projektiin ryhtymiselle. Helmi siellä nyt sikansa apua kaipailee päästäkseen loistamaan.
 
-Timo T

Moi.
 
TeeTee: Helmi siellä nyt sikansa apua kaipailee päästäkseen loistamaan.
 
:D, osuvasti sanottu.
 
T:Samuli

Jos kansi pitää laittaa uusiksi niin kyllä siitä tulee alkuperäisen veroinen jos korjaaja on sanottu Kohno. Muuten ei taida tulla edes sinne päin.
 
Nailonkielisen kitaran tärkein osa on kansi ja Kohnon tapauksessa se on tehty tavattoman hyvistä ja kauan kuivuneista puista. Sitten se on viritetty hienostunein metodein halutunlaiseksi. Se on prosessi jossa rakentajan sisäinen näkemys yhdistyneenä vuosikymmenten kokemukseen tuottaa halutun tuloksen. Rimoitus ja kaikki muukin siellä on tosiaan veistetty käsin eivätkä ne kädet ole kenen tahansa kädet.
 
Ei siitä Kohnoa enää saa vaikka sen korjaisi kuka, mikäli uusi kansi tarvitaan.

petteri m: Ei siitä Kohnoa enää saa vaikka sen korjaisi kuka, mikäli uusi kansi tarvitaan.
 
No okei. Mikä oli kirjoituksen pointti? Sekö, että parempi jättää kokonaan korjaamatta kuin fiksailla sinne päin?

Moi.
 
petteri m: Jos kansi pitää laittaa uusiksi niin kyllä siitä tulee alkuperäisen veroinen jos korjaaja on sanottu Kohno. Muuten ei taida tulla edes sinne päin.
 
Vaikka vanhan Mestarin elinaikana onkin tehty, Kohnolla korjauttaminen ei ole taloudellisesti mielekästä.
Tarjousta en ole kysynyt, mutta nettikeskustelujen perusteella vaadittaisiin verraten vahva tunneside jotta olisi edes jollain mittarilla mielekästä.
 
Vaikka kansi tavanomaista inan ohuempi onkin, rimoitus on helposti kopioitavissa, joten veikkaan kyllä että tuosta saa vielä varsin pätevän soittimen.
Ja jos ei kerralla onnistu, sitten yritetään virheistä oppia ottaen uudelleen :).
 
T:Samuli

Moi.
 
Kefiiri: Mikä oli kirjoituksen pointti? Sekö, että parempi jättää kokonaan korjaamatta kuin fiksailla sinne päin?
 
Tuota ihmettelin hivenen itsekin, toivottavasti jonkinmoinen syventävä selityskin saadaan.
 
T:Samuli

petteri m: Jos kansi pitää laittaa uusiksi niin kyllä siitä tulee alkuperäisen veroinen jos korjaaja on sanottu Kohno. Muuten ei taida tulla edes sinne päin.
 
Ei siitä Kohnoa enää saa vaikka sen korjaisi kuka, mikäli uusi kansi tarvitaan.
 
Henk.kohtaisia kokemuksia Kohno kitaroista: 1. Useita vuosia sitten eräs asiakkaamme toi Kohno kitaran korjattavaksi heikon soinnin takia. Tutkimme sitä ja totesimme että kansi oli keskeltä tallan seutuvilta turhan löysä ja kannen reunat taas ihan liian jäykät. Kitaran soidessa liikettä tapahtui kannessa lähinnä vain tallan lähellä. Sointi jäi aika ohueksi ja hennoksi. Pohja irrotettiin ja rimat kannen reunoilla ohennettiin reilusti. Uudelleen koottuna kitara soi selvästi paremmin.
 
2. Toinen Kohno tuotiin myös heikon soinnin takia kannen vaihtoon. Alkuperäinen kansi oli ihan ehjä mutta sointi oli hento kannen reunojen jäykkyyden takia. Kansi vaihdettiin Doubletop rakenteiseen shellakalla käsiteltyyn. Kitara alkoi soida todella hienosti ja asiakas oli tyytyväinen.
 
Kohno kitarat on tehty erittäin huolellisesti. Siis työn jälki on moitteeton. Tietysti korjaajana on nähnyt vain kehnoja Kohnoja. Maineesta päätellen myös hyviä Kohnoja on olemassa. Niissä mitä olen nähnyt mielestäni liian paksu ja kova lakka vaimentaa sointia. Rimoituksessa en näe mitään kovin erikoista. Kaulassa on kaksi vahvikelistaa jotka syövät diskantista sointisävyjä.
Todella huippukitaroissa ( hinta yli 10 000 €) ei ole juuri koskaan vahvikkeita kaulassa ja pintakäsittelykin on shellakka.

Alla oleva teksti asettaa Kohnot maailmanlaajuisestikin ajateltuna korkeimpaan mahdolliseen sarjaan klassisten kitaroiden joukossa. Arvioisin myös, että Suomessa tavatuista Kohnoista ei voi vetää kovinkaan lopullisia johtopäätöksiä asiassa. Seuraavassa suora lainaus sivustolta classicalguitardelcamp:
Masaru Kohno
(from vintagekohnoguitars)
 
Ivor Mairants writes about Masaru Kohno in his book "My Fifty Fretting Years" published in 1980:
 
"In 1963 I first met Masaru Kono who has since changed the spelling of his last name to Kohno. He then produced a whole range of excellent classical guitars from No 2 to No 10, and when my order was delivered in London in the autumn, Julian Bream happened to come into the shop and asked if I had any "new machines" I showed him the Kohnos and it did not take long for him to select one of the lower priced models (about 80 pounds), take it away, and use it in concerts. He tells me he still has it and uses it.
 
The people who still may be wondering what caused the Japanese to become guitar makers may well wonder how Masaru Kohno learnt his craft. Well, during 1959 he went to Madrid and presented himself at No 12 Jesus y Maria, the workshop of Arcangel Fernandez, and, through a friend who spoke Spanish, asked if he could watch Arcangel at work, Arcangel, being a most friendly and straightforward person, did not object, and so the visits began. Masaru Kohno would often take Arcangel out to lunch or dinner, and generally treated him with great friendship which Arcangel reciprocated. Between interpreters and drawings, Arcangel's work was carefully noted by Kohno, and after visits almost every day for about six months, Masaru had seen enough for his purpose, and left Madrid to establish his own workshop in Tokyo. Ivor Mairants relates the story below without comment as it was told to him by Arcangel.
 
Masaru Kohno entered one of his guitars at the Liege Concours National de Guitares in 1967, and won the first prize for guitar making out of 31 entrants. The chairman of the adjudicators was my late lamented friend Ignacio Fleta (who died in 1977) and he told me that when he examined Kohno's guitar (which of course was unlabeled at the time) he thought it was very much like his own." (On the judge's panel were, among others, Ignacio Fleta, Robert Bouchet, Joaquin Rodrigo, and Alirio Diaz, Noted French Luthier Daniel Frederich won the Silver medal in the competition, a sale of a Frederich in 2015 brought $60,000 US dollars).
Kohno%20and%20Segovia.jpg
Kohno%20and%20Segovia.jpg (207.72 KiB) Viewed 1716 times
Kohno (far right) in Spain with Segovia, Tansuman, and Jose Tomas in 1960. At the seminar
of Santiago de Compostela (the capital of northwest Spain's Galicia region) Courtesy of Gendai Magazine
 
Below is courtesy of Dave Tate:
"Masaru Kohno (1926-1998) is not only the most important luthier to emerge from Japan, but also one of the best worldwide. He was born in Mito City, Japan, and in 1948 he graduated from the Tokyo College of Arts and Crafts with a degree in woodcraft. It was during this time that he became interested in guitar construction, and in 1959 he traveled to Spain to learn the craft.
Kohno apprenticed for six months at the workshop of Arcangel Fernandez, and although neither could speak a word of the other's language, they managed to communicate. Kohno's apprenticeship consisted mostly of sitting in the back of the shop and quietly-but attentively--observing the master Fernandez at work.
Kohno's quiet learning paid off. Upon his return to Tokyo he established his own workshop and quickly gained recognition among Japanese guitarists. His international debut came in 1967, when he was awarded the Gold Medal at the Elizabeth's Concourse International Guitar Building Competition in Belgium. On the judge's panel were, among others, Ignacio Fleta, Robert Bouchet, Joaquin Rodrigo, and Alirio Diaz.
Since then, many players of world renown have used Kohno guitars; among them are Julian Bream, Oscar Gighlia, and Sharon Isbin, to name a few."
 
In the Development of Modern Guitar John Huber writes:
"Kohno, already considered Japan's best maker, studied in Barcelona with Fleta. Upon his return to Tokyo (1960), he buried the western stereotype of Japanese production by not showing the slightest inclination to merely make polite imitations of Spanish guitars. Indeed, he proceeded to challenge them for market supremacy. He developed his own "Torres" model, with a comfortable neck for hands smaller and less powerful than Segovia's and a strong voice with brilliant trebles and clear bases. It soon won the prestigious Queen Elizabeth prize for its tone. By the late 60's Kohono's guitars had won not only a worldwide reputation for consistent excellence at low price, but also a worldwide market for far more than he ever could produce himself. With the assistance of his nephew (Sakurai), he responded with a modern factory, which for the next two decades provided the world with a Ramirez alternative in quality. Kohno's segment of the market continued to increase until the mid-80's when a general decline in guitar sales, after an uninterrupted 30 year market expansion, restricted growth of both Kohno's and most other competing guitar makers. Similar to the situation in Madrid, where many craftsman can trace their origins to the Ramirez workshops, in Tokyo, many of the best independent guitar makers to emerge in the 70' were former Kohno employees."

Moi.
 
VegaLeyffinen: Alla oleva teksti asettaa Kohnot maailmanlaajuisestikin ajateltuna korkeimpaan mahdolliseen sarjaan klassisten kitaroiden joukossa.
 
Joo, noihin otteisiin törmää poikkeuksetta kaikilla Masaru Kohno kitaroita käsittelevillä sivustoilla.
Monen mielestä etenkin hinta-laatusuhde on enemmän kuin kohdallaan.
 
Jonkin verran olen vuosien varrella käyttäjäkommenttejakin lueskellut, ja ovat olleet poikkeuksetta positiivisia.
 

 
VegaLeyffinen: Arvioisin myös, että Suomessa tavatuista Kohnoista ei voi vetää kovinkaan lopullisia johtopäätöksiä asiassa.
 
Tuo pitää varmasti paikkansa kaikissa arvoinstrumenteissa, otanta on täällä meillä sen verran kapea että yksikin kaltoinkohdeltu yksilö (kuten vaikkapa tämä mun) vetää helposti johtopäätökset metsään.
 
Samoin jos korjaaja ei olekaan edes keskikastia, ja vaikkapa pikafiksinä höyryttää kannen halkeaman kiinni ennen liimausta.
 
Noin yleisestiottaen on myös ainakin nettikeskusteluiden perusteella ollut jo useamman vuosikymmenen havaittattavissa epäterve korjausfilosofia jossa esimerkiksi kannen vaihtoa ei dokumentoida instrumentin seteliin.
Moni onkin karvaasti pettynyt kun jossain vaiheessa totuus joka tapauksessa selviää.
Eihän korvaa mielyttävä instrumentti toki todellisuudessa muutu soinniltaan miksikään, mutta mielikuvissa joskus radikaalistikin, rahallisesta arvosta puhumattakaan.
 
T:Samuli