Yleistä keskustelua musiikista ›

Pakko avautua, vaikka täällä on jo lähes kaikki olennainen kerrottukin.
 
Itse istuin E-katsomon kolmanneksi ylimmällä rivillä, hyvin näki ja kuuli. Soundit mielestäni stadionoloissa mainiot. Alussa oli pientä puuroa, mutta ei häiritsevästi.
 
Alussa dj ja akrobaattiesiintyjät viihdyttivät kärsimätöntä yleisöä. 20.12 sermi väistyi ja aloituskipale Jet rävähti soimaan. Mainio aloitusbiisi! Jo tässä vaiheessa tuli selväksi, että tämä Paulin kokoonpano osasi rokata.
 
Heti perään ensimmäinen Beatles-pala Got to Get You Into My Life. Syntsalla soitetut torvisektio-osuudet eivät kuulostaneet leluilta kuten pelkäsin. Tämänkin huolenaiheen sai heittää syrjään jo tässä vaiheessa.
 
Seuraavaksi uudempaa matskua, eli Flaming Pie, mikä hyväntuulisena rokkipalana sopi Jetin kaveriksi keikan alkupuolelle. Piano kuviot olivat mainiot. Tämä biisi on niin Paulimainen kuin vain voi, hyvässä mielessä. Vaimon ja itseni suosikkeja uudemmasta matskusta.
 
Seuraavaksi pärähti soimaan pakollinen beatles-klassikko All My Loving. Sytytti yleisön toden teolla, vaikka omasta mielestäni jee-jee kauden kuluneimmat hitit, eivät konsertin huippuhetkiä olekaan. Mutta tulkinta oli tuoreen oloinen. Paul ei vaikuta kyllästyneeltä esittämään tätä yhtä suosituinta ja tunnetuinta lauluaan.
 
Seuraavaksi raskasta kitarointia Let Me Roll It biisin myötä. Tämän hitaamman biisin myötä alun tunnelmaa hieman rauhoiteltiin, ja yleisö sai aikaa vetää henkeä huiman alun myötä.
 
Seuraavaksi taas herkkua. Kuten Paul totesi: Jotkut biisit levytetään ja se on ainoa kerta kun ne esitetään. You WonŽt See Me kuultiin ekaa kertaa livenä vasta tämän kiertueen aikana. Tämä kertakaikkiaan vastustamattoman positiivisen biisin luenta oli todellinen herkkupala. Se kuulosti hämmästyttävästi kuin juuri Rubber Soulin aikaan levytettynä. Mietin jo, tuleeko tämä suoraan levyltä;) Loistavaa! Paulilla on aarrearkku mistä ammentaa.
 
Seuraavaksi jeejee-kauden beatlesia SheŽs a Woman, joka oli hyvä muttei kuitenkaan loistava. Ehkä siksikin että en ole pitänyt koskaan biisin kornilta kuulostavasta kitara-sovituksesta. Paul ei vetänyt enää biisiä 60-luvun tyylillä, eli Little Richard raspilla. Mutta ei huono.
 
Kuin puun takaa yllättäen alkoi Maybe IŽm Amazed, joka mulle ja vaimolle oli ehdottomia kohokohtia. Biisihän on loistavimpia soolouran ajoilta, eli heti Beatlesin hajoamisen jälkeiseltä McCartney levyltä. Tulkinta aiheutti vaimolle tipan silmään, ja itselläni kulki kylmät väreet. Paul tulkitsi biisin pianon takaa.
 
Tästä kohokohdasta ei ehtinyt toipua, kun oikeastaan samaan huippukohtaan voidaan laskea heti perään kuultu loistava Beatles-klassikko The Long And Winding Road, joka esitettiin niinkuin se pitääkin kuulla; eli ilman imelää orkestraatiotaustaa. Pääosissa Paul, lyyrisen kaunis piano ja haikean kaunis melodia. Täytyy tunnustaa, että pala oli kurkussa. Keikalla oli monta kohokohtaa, tämä oli yksi monista.
 
Seuraavaksi kuultiin taas jotain spesiaalia, eli In Spite of All The Danger. Beatlesin ekoja demoja, kuten Paul totesikin, Tämän demon voi kuulla Anthology paketin I-osassa. Harvoja McCartney-Harrison sävellyksiä, muistaakseni. Akustisvoittoisena esitettynä toimi kivasti.
 
Akustinen setti sai jatkoa Blackbirdistä, joka on jo vuosien ajan kuulunut iki-Beatles biiseihin, jota Paul jaksaa esittää. Ja mikäs on jaksaessa, sillä tämä Yesterday-tyylinen balladi pelkän akustisen kitaran varassa on yksinkertaisesti kaunis esitys. Paul näppäili biisin helpon näköisesti, vaikka itselläni se on vasta vuosien harjoittelun jälkeen alkanut sujua kohtalaisesti;)
 
Seuraavaksi akustinen setti jatkui Beatles-klassikolla We Can Work It Out, joka itselleni oli keikan ainoa pienimuotoinen pettymys. Se vaikutti hieman "löysältä" ja liian hidastempoiselta originaaliin. Lisäksi hauskat haitarikuviot loistivat poissaolollaan. Paul on esittänyt tämän verevämminkin, kun vertaa televisiosta nähtyihin aiempiin live-tulkintoihin.
 
Seuraavaksi Lennonille omistettu Here Today, jossa ei ollut mitään moitittavaa tai erityisen loistavaa. Ok.
 
Edellisellä kiertueella Paul soitti Harrisonin Something-biisiä tavalla mikä ei ollut kaikkien mieleen. Nyt Something on korvattu Harrisonin kauniilla All Things Must Pass, mikä toimiikin tämän bändin käsittelyssä mainiosti. Kuulaan kauniisti soiva on ilmaus jota käyttäisin. Mainio valinta ja tulkinta.
 
IŽll Follow The Sun kuuluu taas niihin Beatles-aarteisiin, joita ei aikanaan koskaan esitetty livenä. Mutta tällä kiertueella tämäkin epäkohta on poistettu. Paul hauskuutti yleisöä soittamalla lopun re-prisena pariinkiin otteeseen, kun yleisö luuli jo biisin loppuneen. Ironista oli se, että juuri tämän biisin aikana taivaalta tippui vähän vettä. Taivaalliset voimat olivat suopeat, sillä pian tämän jälkeen taivaalle tuli kaunis sateenkaari joka meni stadionin yli.
 
Seuraavaksi harvinaisempaa beatles-herkkua eli For No One, ja Paul pianon ääressä. Vaikka olin pitänyt etukäteen tätä yhtenä herkkupalana, niin livenä se jäi kuitenkin monen muun herkän herkkupalan varjoon. Mutta iloinen olin kyllä että se oli mukana setissä.
 
Seuraavaksi tuoreempaa materiaalia: eli kaunis Calico Skies. Itse osasin arvostaa tätä loistavan kaunista biisiä, sillä melodiansa puolesta se on ihan Beatles-tasoa, ja se on paljon sanottu se. Veikkanpa, että biisi ei kuitenkaan ole saanut ansaitsemaansa huomiota laajemman yleisön keskuudessa. Levy-versioon verrattuna yllätys oli se, että akustisen näppäilyn sijaan versio oli sähköisempi, bändivetoinen. Tämä oli positiivinen yllätys.
 
Seuraavaksi Beatlesia: IŽve Just Seen A Face. Mitä tästä voi sanoa. ylisanat loppuvat. Tästä alkoi yksi keikan makeimmista Beatles-biisiputkista.
 
Eleanor Rigby on niin hieno kun se levylläkin on. AAAH! Look at all the lonely people. Tässä alkoi tulla jo epätodellinen olo sillä makeaa alkoi tulla ns. mahan täydeltä tai tässä tapauksessa korvan täydeltä.
 
Drive My Car. Aloitti hyväntuulisen rokkipoppi potpurin. Svengasi kivasti.
 
Perään kertakaikkisen täyteläissoundinen Penny Lane, jossa kaikki syntsalla soitetut torvisektiot sulautuivat loistavasti kokonaisuuteen, eivätkä kuulostaneet päälleliimatuilta. Kun vertaa tätä Pepe Willbergin versioon, nin Pepen pitäisi osata tehdä johtopäätös ja vetää biisi pois omasta ohjelmistostaan.
 
Seuraavaksi Get Back, joka rokkasi kuin juna joka ei pysähdy. Nyt ymmärrän miksi Paul tätäkin biisiä aina veivaa. Tämä yksinkertaisesti toimii livenä kuin tauti. ItŽs Rock and Roll!
 
Tämän hengästyttävän upean Beatles-sikermän väliin tarjoiltiin Band On the Run, joka todellakin nousi jopa noiden Beatles-biisien yli. Kuuntelen juuri biisiä levyltä, mutta kyllä se livenä toimi miljoona kertaa paremmin. Ne kaikki biisin osat, kyllä te tiedätte... Will I ever Get out of Here... ja mureat kitarakuviot. Tämä bändi osaa rokata ilkeän kuuloisesti. Vanhaa kulunutta ilmaisua mukaillen: Tässä versiossa oli ns. Munaa!
 
Seuraavaksi Back In The USSR, ja Screeniltä tarjoiltiin hauskoja Beatles-filmejä ja Neuvostoliitto propagandaa;). Biisihän rokkasi kuin hirvi. Tässä vaiheessa viimeistään tyhmimmätkin, kuten minä, tajusivat viimeistän sen, että Paulilla on kenties paras bändi Beatlesin jälkeen ympärillään. Paljon kehuttu rumpali, joka ulkoiselta olemukseltaan muistuttaa HIM:n Kaasua, oli erityisen mainio. Nälkäistä soittoa, nuorilta kavereilta. Tämä on monelle nuorelle soittajalle ns. Once In A Lifetime -tilaisuus, josta nämä kaverit ottivat kaiken irti.
 
Seuraavaksi Paul oli pianon takana kun bändi aloitti Bond-tunnarin Live and Let Die, joka oli melkoinen näpäytys Gunnareiden suuntaan;) Tässä nähtiin mahtavat tuliefektit lavan edessä ja takana. Lisäksi lavan takaa lähti ilotulitteet useampaan kertaan. Biisi päättyi jännästi: Iso tulileimahdus Paulin pianon edessä, ja hetken näytti, että siinä se elävä legenda paloi helvetin tulessa!
 
Seuraavaksi kuultiin harvinainen Betles-herkkupala, jota allekirjoittanut oli odottanut. IŽve Got A Feeling toimi livenä niin loistavasti kuin olin uumoillutkin. Kaikesta näki, että myös bändi nautti biisistä, joka on kuin luotu stadion-yleisön villitsemiseen. Itselleni eräänlainen unelmien täyttymys!
 
En ollut ehtinyt kunnolla toipua edellisestä hittivyörytyksestä kun Lady Madonna lähti liikkeelle Paulin pianokuvioiden höystäminä. Screenillä nähtiin Tarja Halosen kuva?Ei aivan edellisten tasoa, mutta tarjosi mainion "suvannon" (anteeksi ilmaisu) ennen seuraavaa jymypaukkua:
 
Hey Jude! Jokainen itseään kunnioittava Beatles-fani haluaa kuulla tuon Paulin ehkäpä parhaimman sävellyksen. Eikä Paul tätä bravuuriaan ikinä mokaa. Se oli ylläty, ylläty loistava. Kuuluisat nananaa-osuudet Paul jätti kuten arvata saattaa, yleisölle. Paul pomppasi pianon äärestä lavan eteen jorailemaan. Samalla hän komensi vuorollaan (suomen kielellä) Miehet ensin! Sitten Naiset! Nyt Kaikki! Ja tästä yleisö suoriutui jöröiksi suomalaisiksi melkoisen hyvin, sillä kyllä yleisön laulu oli kuultavissa hyvin.
 
Sitten eka encore: Yesterday. Koruton lyhyt esitys pelkän akustisen kitaran varassa stadionilla. Se on siinä! Paukkupommeja ei tarvita. Stadion yleisö kuuntelee hiirenhiljaa, ja tunnelma on niin kaunis, että tippa meinaa tulla linssiin (ja tuleekin).
 
Heti perään pyhä kappale: Let It Be. Mies ja Piano. Muuta ei tarvita. Tämä on kuultu levyltä miljoona kertaa, mutta nyt tuntui kuin olisi kuullut biisin ekaa kertaa. Kaivaa nenäliinaa esiin.
 
Pois itku ja kyyneleet! I Saw Her Standing There muistuttaa, että harras tunnelma kuuluu kirkkoon ja vain pieninä annoksina rock-konserttiin;) Yleisö rokkasi seisaallaan keinuen tämän ekan Beatles-levyn avausraidan.
 
Tämän jälkeen raaka veto Helter Skelteristä. Tämäkö on se sama mies joka vielä hetki sitten lauloi Yesterdayn? Kyllä. Todellinen kameleontti tämä Sir Paul. Tässä rokkaavaksi kehumani bändi luonnollisesti pääsi oikeuksiinsa. Jos SheŽs A Womanissa ei kuultu Paulin raakaa lauluvoimaa, niin tässä oli raakaa rokkia joka sanan merkityksessä.
 
Sen jälkeen SGT Pepper ja The End. Ja Keikka tai Ultimaalinen Kokemus oli ohi. Mielikuvat Stadionilta poistuttaessa olivat epäuskoisen sekavat. Niin paljon sulateltavaa. Banjosilmä piti yleisön otteessaan, ja liikutteli meidän tunneskaalaa koko kirjon laajuudelta. Paul veteli meitä kuin langoista haluaansa suuntaan. Viljeli suomen kieltä ja hyväntuulista huumoria sopivina annoksina. Yleisö teki aaltoja stadionilla keikan aikana. Aika hyvin, kun ajattelee yleisön ikäjakaumaa?
 
Kyllä paatuneena Lennon-fanina pitää antaa banjosilmälle täydet pisteet. Keikka oli taidokas sekoitus eri tyyppisiä biisejä ja biisijärjestys oli dramaturgisessa mielessä taidokas.
Tästä jää paljon hyviä muistoja. Tarviseeko sitä muita enää mennä kuulemaankaan? ;)