Kitarat: kitarakamat ›

Moi.
 
Uutiset siitä että Gibsonilla menee heikosti ei pitäisi kellekään enää tässä vaiheessa tulla yllätyksenä, alamäki on jatkunut tasaisena jo vuosikymmeniä.
 
Imagoa on toki pönkitetty vaihtelevalla menestyksellä viime vuosikymmeninä, ja suurelle yleisölle joita kiinnostaa ainoastaan ikoninen soitin, eivät ahdingon perimmäiset syyt huoleta piirun vertaa.
Eikä toki tarvitsekaan, ellei ole sillä tapaa merkkiuskollinen että haluaa hankkia uuden Gibsonin joka vuosi.
Toisin kuin autoissa, kitarat kun eivät vaadi vuosittaista merkkihuoltoa jotta takuu säilyisi, eikä varosavastuunkaan koukerot instrumenttipuolta rasita.
Vanhoja "hyviä" Gibsoneita on markkinoilla pilvin pimein, ja tulee jatkossakin olemaan.
 
Tuossa aihetta sivunneessa viestiketjussakin linkitetty Gibsonin CEO:n itkuvirsi on hupaisaa luettavaa, ja periamerikkalaiseen tyyliin syyllinen on aina joku muu kuin firma itse.
Tällä kertaa syylliseksi valkkautuu kuluttaja, kukapa muukaan kun kuluttajatuotteita valmistetaan :/.
 

 
Suomen kielellä tämänkertaisen ahdingon perussyistä ei ole taidettu liiemmin kirjoitella, Lontooksi kyllä.
 
Esimerkiksi:
 
https://hazeguitars.com/blog/the-gibson-bankruptcy-mess
ja
http://iheartguitarblog.com/2018/02 … .html#sthash.dh9Y9Mjm.rQPWaBqU.dpbs
 
Nuo blogikirjoitukset valottavat tapahtumia hivenen pidemmältä aikaväliltä, eivätkä lupaa valoisaa tulevaisuutta konglomeraatille nykymuodossaan.
 

 
Gibsonfanaatikot ovat jo vuosikymmeniä enemmän tai vähemmän hiljaa ihmetelleet miksi Gibsonin pitää hankkia jos jonkinmoisia firmoja omistukseensa lainarahalla, vaikka osaaminen sen enempää kuin resurssitkaan eivät riitä niiden hoitamiseen.
Asian voisi jollain tapaa ymmärtää jos tehtäisiin voittoa, mutta voittoa tekevät brändit ovat olleet Gibsonin tallissa kokolailla vähissä.
Edes ostetut instrumenttibrändit eivät voi kovinkaan hyvin, poislukien se kaikkein vanhin, eli Epiphone.
Lukuisat kuluttajaelektroniikkabrändit ovat tuottaneet tappiota tai minimaalista voittoa likipitäen koko Gibson-omistuksensa ajan.
Aivan oma lukunsa on ikonisten musalaitebrändien lokaaminen tai tappaminen, mutta se on toisen keskustelun aihe se.
 
No, monista klassikkostatuksen omaavista brändiomistuksista on toki se hyöty että sikäli mikäli ostaja löytyy, noista saattaa saada sen verran pääomaa että Trumpin verohelpotusten avittamana on mahdollista räpiköidä vielä vuosi, pari.
 
Mutta koska on ostettu kalliilla ja tehty tappiota samalla brändin statusta heikentäen, myyntitappiota on odotettavissa ja roimasti.
 
Niin roimasti että on verraten epätodennäköistä että joukkovelkakirjoihin vaadittu $375 miljoonaa yht'äkkiä löytyisi, ja kun ei löydy, lankeaa tuon päälle vielä heti $145 miljoonaa lisää maksettavaksi.
CEO Juskiewicz toki vakuuttaa että kaikki on hyvin, mutta ainakin näin maallikon näkövinkkelistä tilanne on kaikkea muuta kuin hyvä.
Miljardin liikevaihdolla ja prosentin, parin voittomarginaalilla ei juuri tänäpäivänä juhlita, eikä etenkään maksella lankeavia joukkovelkakirjoja.
 
Luottoluokitus kun Gibsonilla on Kreikan luokkaa, eikä liene toivoa että valtio tulee musalaitebrändejä pelastamaan kuten autoteollisuudelle tuossa jonkin aikaa sitten kävi.
Työllistämisaspekti kun on aivan toista luokkaa.
 

 
Henkilökohtaisesti asia ei mitenkään mahdottomasti huoleta tälläkään kertaa, en osaa kuvitella tilannetta jossa uuden Gibsonin ostaisin, mutta onhan se aina sääli kun maksimaalista voittoa tavoittelevat businessmiehet tuhraavat brändejä jotka ovat lähellä sydäntä.
Toisaalta, historia on osoittanut että on myös mahdollista että ahdingosta uusin tai jopa alkuperäisinkin voimin nostettu brändi saa aivan uutta nostetta menestykselleen.
 
T:Samuli