Media ja viihde ›

Wild String Of Voodoo Strat: Väittäisin kylläkin, että alkuperäisessä trilogiassa huumorin luonne ja tasapaino muuhun materiaaliin on paljon harkitumpi ja toimivampi. Jos halutaan verrata kahta samankaltaista kohtausta Imperiumin vastaiskussa ja Viimeisessä jedissä, niin tähän tarkoitukseen oivallin esimerkki on Yoda kouluttamassa Lukea vs. Luke kouluttamassa Reytä. Imperiumissa Yodaan kohdistuva huumori palvelee juonen kannalta tarkoitusta: halutaan pelata ennakkoluuloilla ja korostaa sitä, että ulkomuoto on usein petollinen. Katsojilla on ennakkokäsitys siitä, millainen jedimestari on ja miten hän käyttäytyy. Yodan hahmossa ja huumorissa korostetaan sitä, että Voima on jotain salaperäistä ja mystistä, jonka voi hallita ulkomuodoltaankin näennäisesti vähäpätöinen yksilö.
 
Viimeisessä jedissä monet kohtaukset taas loppuvat johonkin huumorivitsiin. Tämä vesittää ja vie painoarvoa kaikelta vakavien teemojen rakentelulta. Huumori ei palvele elokuvan tarinan tarkoituksia eikä istu leffaan luontevasti. Se on olemassa itsetarkoituksellisesti ja tuntuu Disney-elokuvahuumorilta, joka toimii Disney-elokuvassa muttei Star Wars elokuvassa.
 
Aivan, Empiressahan ei missään vaiheessa ollut ainuttakaan hassunkurista sivujuonta vakavien kohtausten aikana. C3PO säilyi yhtenä kappaleena eikä laukonut ainuttakaan one-lineria Han Solon jäädytyksen aikana ja sen välittömässä jälkimainingissa. Falcon ei myöskään tullut missään vaiheessa melkein peniksen ja Pinocchion Monstron risteytykseltä näyttävän asteroidimadon nielaisemaksi.
 
Koska et antanut ainuttakaan konkreettista esimerkkiä The Last Jedin "vesittävistä huumorivitseistä", erottelen itse joukosta kolme täysin toimivaa, jopa olennaista kevennystä:
 
1) Yoda esittää Empiressä höperöitynyttä erakkoa juurikin mainitsemistasi syistä, Luke taasen vittuilee Reylle The Last Jedissa minkä kerkiää päästäkseen tästä eroon niin nopeasti kuin mahdollista. Luke on häpeän ja pelon takia paennut eristyksiin sekä muusta galaksista että Voimasta, kunnes yhtäkkiä saaren rauhan tulee rikkomaan yli-innokas nuorukainen, joka muistuttaa tätä liikaa itsestään. Valosapelin viskaaminen, vihreän maidon irvistyslipitys, Reyn käden lätkiminen kaislan lehdellä ja "impressive, every word in that sentence was wrong" on kaikki passiivis-aggressivisia yrityksiä saada Rey häipymään Ahch-Tolta, sillä Luke ei halua omien virheidensä syklin toistuvan. Samasta syystä meditaatiokohtauksen lopussa Luke säikähtää kuollakseen, kun Reyn ajatukset harhailee "pimeään paikkaan", jossa iso paha pelottava asia onkin PEILI.
 
2) Rey on epäilemättä lahjakas heiluttamaan valosapelia, mutta kun se vahingossa lanaa hoitaja-alienin rattaat kalliosta irtileikkaamallaan kivenlohkareella, on se osuva visuaalinen oikoreitti kertomaan Reyn lyhytnäköisyydestä ja suurista luuloista itsestään. Tämä on linjassa kaikessa Reyn kommunikaatiossa Kylon kanssa, joka kulminoituu Reyn sinisilmäiseen yritykseen houkutella Ben takaisin valon puolelle kuin Luke Vaderin kanssa konsanaan, ainoastaan pettyäkseen karvaasti.
 
3) Joka ikinen Huxin nöyryytyskohtaus on oikein ja ansaittua. First Order on Imperiumille kuin alt-right vanhan liiton natseille, eli uuden sukupolven fasistit nostalgisoimassa jotain menetettyä valtakuntaa, jonka ne pyrkii taikomaan takaisin pukeutumalla lähes kirjaimellisesti isin vanhaan univormuun. Hux on Star Warsin Richard Spencer, joka ei ansaitse tippaakaan arvokkuutta, minkä leffan hahmot itsekin ymmärtää: Poe osaa provosoida sitä tähtäämällä sen hauraaseen maskuliinisuuteen, Snoke pitää sitä säälittävänä räkänokkana ja Kylo vaan yksinkertaisesti vihaa sitä.
 

 
Jos tarkoitat tätä "We're going to win this war not by fighting what we hate, but saving what we love"-repliikkiä, niin sanoisin, että tällainen halpa aforismi ei riitä perustelemaan kasinokohtausta. Ehkä tällä repliikillä olisi painoarvoa, jos esimerkiksi Finnillä ja Rosella olisi ollut jotain hahmokemiaa, mutta Rose on suurimman osan elokuvaa disneymainen vähän hassu luuserihahmo, josta sitten kuoriutuu sankari. Tällaisella repliikillä olisi ollut paljon suurempi painoarvo Force Awakensissa, jossa Finnin ja Reyn hahmoilla oli paljon vahvempi kemia.
 
Sitä paitsi alkuperäisessä Star Warsissa on pohjimmiltaan kyse avaruusmiljööseen sijoitetusta monomyytistä.
 
Campbellin Sankarin tuhannet kasvot ei ole tarina tai edes ohjekirja vaan analyysi siitä, miten samankaltaiset rakenteet toistuu ihmiskunnan eri mytologioissa ajanjaksosta ja maantieteellisestä sijainnista riippumatta. On aivan totta, että alkuperäistä Star Warsia (joka laajeni trilogiaksi vasta ensimmäisen osan noustua suurhitiksi) visioidessa Lucasilla oli kyseinen opus koko ajan hollilla, että tarinasta olisi mahdollista muovata maksimaalisen universaali, ja siihen päälle sitten se lateli visuaalisia ja juonielementtejä mm. 30-50-lukujen B-luokan sarjaelokuvista, westerneistä, Kurosawan samuraielokuvista ja mytologisista teksteistä.
 
Ne kaikki on kuitenkin pelkkää kehystä, sillä varsinaista tarinaa alkuperäisessä Star Warsissa ruokkii ennen kaikkea Lucasin paheksunta Vietnamin sotaa kohtaan, jossa Nixonin aikaisen USA:n paikkaa pitää demokratian vastikään syrjäyttänyt massatuhoaseilla hallitseva Imperiumi, jota selkeässä alakynnessä olevat kapinalliset menestyksekkäästi vastustaa.
 
Star Wars on aina peilannut ilmestymisajankohtansa poliittista ilmapiiriä, mutta loppujen lopuksi se on aina yksinkertaistettavissa hyvän ja pahan, oikean ja väärän, valon ja pimeän puolen, konfliktiin. Tuo mainittu Rosen suusta kuultu repliikki on tässä mielessä "halvan" totaalinen vastakohta, sillä se tiivistää perustavanlaatuisen filosofisen eron noiden välillä. Kuinka usein näit esim. viime vuoden aikana, kun jenkkilässä kurpitsa-Berlusconin hallitus tai kannattajat kerta toisensa jälkeen yritti tehdä ihmisten elämästä helvettiä, ja aina some oli jälkeenpäin täynnä löpinää "liberaalien triggeröitymisestä"? Kun missä tahansa kamppailussa päällimmäinen tarkoitus on vastustajan satuttaminen, SITÄ on pimeä puoli, SIITÄ tuossa lainissa on kyse.
 
Mutta se ei ole ainut tai edes päällimmäinen Canto Bightin sivujuonen funktio. Kasino itsessään näyttää omaan makuuni liian "normaalilta", ja koko reissu vie ruutuaikaa turhankin paljon, mutta se on olennainen osa Star Warsin maailmanrakennusta. Pelkästään The Last Jedin kontekstissa koodinpurkajan etsintä on umpikuja, sillä tottakai se on: jos Supremacyn valonnopeusseurantalaitteen hakkeroiminen onnistuisi, leffalla ei olisi konfliktia viimeisessä kolmanneksessa. Sen sijaan se Voimalle altis pikkupoika, jonka lähtökohdat on käytännössä identtiset Reyn kanssa, rekontekstualisoi kertaheitolla The Force Awakensin kaavamaisuuden tarkoitukselliseksi, etenkin kun siihen liittää The Last Jedin antipaljastukset kuten Reyn vanhempien mitättömyyden. Soppaan sekaan vielä Star Warsin maailmalle uudet luokka-, eläinoikeus- ja asekauppakommentaarit, niin sekä IX:lle että Johnsonin omalle trilogialle jää tolkuttomasti materiaalia, jonka päälle rakentaa.
 
Mitä Roseen tulee, en kykene millään sisäistämään, mistä tuon luuseriaspektin revit. Ensimmäisessä kohtauksessaan se suree kuollutta siskoaan, saa seuraavaksi fanigasmin nähdessään Finnin, mutta ei epäröi sekuntiakaan antaa tälle tainnutuspyssystä tajutessaan tämän häipymisaikeet. Symppis ja pätevä hahmo, jolle en äkkihätään keksi suoraa vastinetta aikaisemmista Star Warseista, ja ehdottoman tervetullut lisä valkonaamojen makkarabileisiin. Kemiathan sillä pelaa Finnin kanssa todella hyvin yhteen - platonisesti. Se lopun suukko on tunnustus, ja Finnille tasan yhtä suuri yllätys kuin yleisöllekin.
 

 
Luken suoritus tuntuu kököltä, koska mielestäni Luken hahmokaari monomyyttinä saatiin jo päätökseen Jedin paluussa; Vaderin kohtaaminen ja Voiman pimeän puolen vastustaminen on ns Toinen äärimäinen tulikoe. Last Jedin tekijät ovat varmaan yrittäneet noudattaa orjallisemmin Campbellin 17 askeleen monomyyttiteoriaa ja elokuvassa nähtävä kehitys on ns Paluu-vaihe, jonka päätteeksi Lukesta tulee Master of the Two Worlds. Joka tapauksessa tämä kehitys tuntuu varmasti monista kököltä Jedin paluussa loppuun saatetun arkin jälkeen. Kenties tämäkin juonikuvio olisi toiminut paremmin, jos Lukelta oltaisiin poistettu kaikki vitsit ja hänestä oltaisiin tehty Wolverinen kaltainen katkeroitunut erakko niin kuin Loganissa...
 
Master of Two Worlds tapahtui jo Return of the Jedin lopussa. Monomyytti on Luken osalta ohi, ja roolinsa on muuttunut sivuhahmoksi, mentoriksi. Ylipäätään Campbelliin viittaaminen Star Warsin kontekstissa tuntuu oudolta tässä vaiheessa, kun jo esiosatrilogian yksi kantavista teemoista oli ajatus siitä, että entä jos puheet kohtalosta, ennustuksista ja Valituista onkin hevonpaskaa. Heikosti siinä onnistuen, mutta kuitenkin. Niin ikään Luken rooli The Last Jedissa kysyy, että mitä sen sadun onnellisen lopun jälkeen tapahtuukaan.
 
Luke on PTSD:stä kärsivä sotaveteraani, joka on aiemmin kyennyt vastustamaan sisällään piilevää pimeyttä muttei missään vaiheessa kokonaan hävittämään sitä. Master of Two Worlds on valhetta. Kohtalokas virhe Ben Solon kanssa on johtanut syvään masennukseen ja ajatusmaailmaan, jossa Luken mielestä on galaksin kannalta parempi ratkaisu hävitä kokonaan kartalta, hälläväliä jos joku toinen oikeasti kaipaisi apuaan. Tästä Luke pääsee yli vasta tajuttuaan Yodan neuvojen kautta, että nykytilanne on seurausta samojen mahdottomien standardien tavoittelusta, joka kaatoi jedikunnan jo ennen Imperiumin syntyä.
 
P.S. James Howlett on Loganissa kyyninen persläpi, koska sitä se on ollut kaikissa X-Meneissä. Jos masennus yksinään muuttaisi Luke Skywalkerin persoonallisuutta, se olisi petos hahmoa kohtaan. Luke on itselleen aivan yhtä katkera kuin Logankin, erona on se ettei Luke esiinny GMO-vastaisessa vainoharhapropagandassa.