Jazz ›

teki hienon uran ja on mun mielestä yks munkin idoleitani

Huomasinpa vasta että ton 20 levyn boksin Somethin' Else ei sisällä viimeistä biisiä. Koska on pitänyt mahduttaa kaksi albumia yhdelle cd:lle. No, Cannonballin levyhän se on. Piti merkata poies RYM-listastani, eihän se käy että on epätäydellinen levy kokoelmissa..

Olipa mielenkiintonen toi Davisin omaelämäkerta. Harmi, että oli suomennos, mutta tiukkaa kamaa silti. Mulle ittelle uppoo parhaiten 1958-1965 kama.

Noniin. Nyt on sitten tullut se vaihe elämässä, kun on otettu jazz-vaihde silmään. Ensimmäisenä jazz-levynä hommasin Miles Davisin Milesin' LP:n, joka sisältää nuo 50-luvun Cookin', Workin', Steamin' ja Relaxin' -levyt. Kyllä mä sen myönnän, että tässä jotain on. Miten nämä levyt sijoittuvat Milesin muuhun tuotantoon? Ilmeisesti ko. levyt on soitettu alan kovien nimien toimesta, ja sisältävät paljon Jazz-standardeja. Toistaiseksi vielä aika sillisalaattia, eikä varsinaisesti osaa kappaleita eritellä, mutta mukavahan tätä on kuunnella. On kyllä pelimanneja nämä kaverit, huh!

Aivan käsittämättömän kova live-veto vuodelta 1971. Nauttikee http://www.youtube.com/watch?v=KAvYfasSByo&feature=youtu.be

Tiedän, että Miles Davis kuuluu arvostelun ulkopuolella olevaan kaanoniin, mutta silti haluaisin olla eri mieltä. Minusta tuon Milesin Bitches Brew-aikakauden musiikki on varsin onnetonta, kaoottista kolaamista ja Gary Bartzin että Mestarin tietoisesti(?) aneeminen soitto ei nautintoa lisää.
Mielestäni Davisin "jälkeläiset" (= Hancock, Corea, Zawinul) onnistuivat saamaan aikaan projekteissaan rytmisesti jouhevampaa materiaalia.
Myönnän, että olen ollut joskus varsin epäileväinen Milesin suhteen, mutta selkeästi on myönnettävä, että miehellä oli mahtava ura liiderinä sekä tarkkkorvaisena visionäärinä, aina uutta kohti.
Tarkkakorvaisuudesta ja terävästä kielestä esimerkkinä olkoon vanha Down Beatin sokkotesti.
 
http://www.noisemademedoit.com/miles-davis-blind-listening-test/

-56 Round about midnight
-57 Miles ahead
-58 Milestones
-58 Porgy & bess
-59 Kind of Blue
-60 Sketches of spain
-63 7 steps to heaven
-65 E.S.P.
-66 Miles smiles
-67 nefertiti
-68 Miles in the sky
-69 Bitches brew
-71 Live-evil
-71 Tribute to Jack Johnson
-75 Live Agartha
 
Noi nyt ainakin sitä terävintä kärkeä. Lisäks complete jack Johnson sessions, 5cd paketti mukavaa jammailua.. Parempaa ku yliarvostettu bitches brew? In a silent way ei yllä meikäläisen listaan, mut jäikö jotain muuta pois?

Charlie Parkerin ja Dizzy Gillespien bopin viedessä ensin mukanaan jazzin maailmaan oli seuraavana vuorossa Miles Davisin musiikki. Birth of the Cool oli ensimmäisiä levyjä, joiden kautta tutustuminen tapahtui eikä suinkaan siihen päättynyt.
 
Birth of the Cool:
http://www.youtube.com/watch?v=TWK2pLW0Rdc

Nyt tarttui Prisman hyllystä matkaan tuo The Complete Colombia Recordings 1955-1961. Onkin illaksi sitten kuunneltavaa :)
 
(Oli muuten melkoinen älytesti ensiksi saada nuo levyt ulos tuosta kotelosta :D Veikkaanpa, että tulee nuo klipsit aika nopeasti hajoamaan.)

kihtaristi: Vanha aihe, mutta hyödynnetään ketjua. Tulipa katsottua tuo Miles Ahead leffa ja sitä myötä tutustuttua miehen musiikkiin (vasta murto-osa kuunneltu). Itselle on koviten kolahtanut tuo uudempi groovaavampi tavara (esim Amandla).
 
Tekisi mieli perehtyä herran elämään enemmänkin. Osaako joku suositella hyvää kirjaa herran elämästä mielellään suomeksi? Sitä olisi mukava lueskella samalla kun kuuntelee musiikkia.
 
Mulla on Ian Carr: Miles Davis, muusikon elämä.
Originaali ilmestynyt 1998, suomennos 2002 jota täydennetty luvulla Miles Davis Suomessa. Kustantaja Like, 607 sivua.
Suosittelen.

baron: Mulla on Ian Carr: Miles Davis, muusikon elämä.
Originaali ilmestynyt 1998, suomennos 2002 jota täydennetty luvulla Miles Davis Suomessa. Kustantaja Like, 607 sivua.
Suosittelen.
 
Komppaan...
 
Toinen hyvä on Ashley Kahnin Kind of Blue joka on erittäin mielenkiintoista luettavaa. Kyseessä on syväluotaus Kind of bluen levytys-sessiosta. Kirjassa käsitellään lähes kaikki mahdollinen. Sen ajan äänitys-ja tuotantometodit, jokaisesta studio-otosta kansien suunnitteluun ja lopulliseen julkaisuun. Yksityiskohtia on tarjolla runsaasti, jopa studiossa käytettyjen nauhojen laatu ja tuotemerkit ovat tarkasti dokumentoitu. kuvamateriaaliakin on mukavasti.
 
https://www.adlibris.com/fi/kirja/m … -davis---kind-of-blue-9789510326596
Tuolta näyttää olevan loppu mutta luulisi divareista tai ainakin kirjastojen musiikkiosastoilta löytyvän.

baron: Mulla on Ian Carr: Miles Davis, muusikon elämä.
Originaali ilmestynyt 1998, suomennos 2002 jota täydennetty luvulla Miles Davis Suomessa. Kustantaja Like, 607 sivua.
Suosittelen.
 
Kiitos!
 
Pitää koittaa ostaa tai käydä kirjastossa.

Eikös Miles ole kirjoittanut itsekin muistelmansa. Onko näin, ettei kirjaa ole suomennettu? Olen mielestäni lukenut sen suomeksi. Lienenkö nähnyt unta.

Kefiiri: Eikös Miles ole kirjoittanut itsekin muistelmansa. Onko näin, ettei kirjaa ole suomennettu? Olen mielestäni lukenut sen suomeksi. Lienenkö nähnyt unta.
 
On suomennettu. Paras musiikkiin tutustumisen suhteen on Carrin kirja, mikä on tyyliltään kriittinen biografia. Eli elämä käydään läpi, mutta äänitteitä ruoditaan sekä analyyttisesti että onnistumisen kannalta.

Lukaisin ketjun läpi joutessani ja huomasin, että kymmenkunta vuotta sitten oli samankaltaista kirjakeskustelua.
 
Hyllystä löytyy Miles Omaelämänkerta (WSOY 1990), jonka on kirjoittanut Quincy Troupe Milesin avustuksella tai sitten päinvastoin. Kirjan painopiste on enemmän Milesin elämänpolun seuraamisen puolella kuin musiikkianalyysissa. Sitä selatessa esiin pulpahti kohta, joka kuvaa kirjan tyylilajia. Nimittäin Miles oli suivaantunut On The Cornerin menestyksettömyydestä ja toteaa avoimesti "... ja minua vitutti entistä enemmän, kun näin kuinka lujaa Headhunters myi."

uusikaveri: Nimittäin Miles oli suivaantunut On The Cornerin menestyksettömyydestä ja toteaa avoimesti "... ja minua vitutti entistä enemmän, kun näin kuinka lujaa Headhunters myi."
 
Jännää, ettei tajunnu itse, miten avant-gardea se levy on. Eihän Hancockin Sextantkaan (tietääkseni) myynyt.

Yleensä avant-garde herättää minussa samanlaisen reaktion kuin jazz, ooppera tai koripallo keskiverrossa kendojanarissa, mutta nyt täytyy myöntää, että se natsaa melko täydellisesti On The Corneriin, sillä siitä puuttuvat niin funkille ominainen tarttuvuus kuin myös perinteisen jatsin rikas harmonia tai solistinen loistokkuus.
 
Omaelämänkerrassaan Davis kertoo pyrkineensä tällä levyllä mustan nuorison sydämiin Bitches Brewn saavutettua valkoisen yleisön suosion. Täytyy ihmetellä miten pihalla Davis oli 70-luvun alun mustan nuorisomusiikin valtavirrasta; Stax, Motown, Curtom jne.. Esimerkiksi samoihin aikoihin Donald Byrd, Crusaders, Ramsey Lewis, Tower of Power tavoittivat helpommin sulavalla materiaalillaan paremmin kohdeyleisönsä.
 
Kuuntelin myös Sextantin ja Head Huntersin ja tuo Sextant on varsin onneton tapaus. Mutta en myöskään täysin ymmärrä Head Huntersin yletöntä suosiota. Taustat ovat kyllä funkympia kuin On The Cornerilla, mutta soolot ovat vain sellaista Milesmaista kokonaisuuden kuvitusta Hancockin syntikkarutkutuksen hallitessa.
 
Sinänsä On The Corner on varsin mielenkiintoinen kuunneltava, kun unohtaa turhanpäiväiset funk- tai jazzpohjaiset ennakkoasenteet. Voisiko sanoa, että levyltää kuultaa Stockhausen, Paul Buckmaster, sairastelut ja viihdeaineiden liikakäyttö?

uusikaveri: Omaelämänkerrassaan Davis kertoo pyrkineensä tällä levyllä mustan nuorison sydämiin Bitches Brewn saavutettua valkoisen yleisön suosion. Täytyy ihmetellä miten pihalla Davis oli 70-luvun alun mustan nuorisomusiikin valtavirrasta; Stax, Motown, Curtom jne.. Esimerkiksi samoihin aikoihin Donald Byrd, Crusaders, Ramsey Lewis, Tower of Power tavoittivat helpommin sulavalla materiaalillaan paremmin kohdeyleisönsä.
 
Tuskin nyt niin pahasti pihalla - olihan hän kärryillä noista aikansa musiikista ja tykkäsi ainakin Sly and the Family Stonen "Fresh" -levystä, jolla onkin mahdollisesti jotain tekemistä On the Cornerin kanssa (hmm... tai ehkä ennemminkin levy "There's a Riot Going On" on voinut antaa inspiraatiota tuommoisen tunkkaisemman funk-väännön kehittämiseen). Kaipa Davis vain halusi tarjota jotain haastavampaa tai syvällisempää, mutta siinä meni ehkä vähän tatsi siihen, miten syvissä vesissä lopulta liikuttiin. Respektaan kyllä Davisin visiota paljon enemmän kuin esim toisen jazz-trumpetistin, Donald Byrdin, jonka musiikki meni tuolloin hyvin kepeäksi funkiksi ("Electric Byrd" levy oli vielä vähän jazzimpaa).
 
Kuuntelin myös Sextantin ja Head Huntersin ja tuo Sextant on varsin onneton tapaus. Mutta en myöskään täysin ymmärrä Head Huntersin yletöntä suosiota. Taustat ovat kyllä funkympia kuin On The Cornerilla, mutta soolot ovat vain sellaista Milesmaista kokonaisuuden kuvitusta Hancockin syntikkarutkutuksen hallitessa.
 
Itsekin hiukan ehkä petyin Headhuntersiin, vaikka johonkin pisteeseen asti levystä on kyllä helppo pitää. Minusta seuraava Hancockin levy "Thrust" on joka tapauksessa koherentimpi. Mutta luulen, että Headhuntersin asema voisi perustua siihen, että se oli aikanaan selkeästi uudenlainen levy - jokseenkin helposti lähestyttävällä tavalla. Ainakaan minulle ei tule mieleen, että jotain vastaavaa soundia olisi muilla tuon ajan levyillä. Siinä on läsnä soitossa ehkä tietynlainen lievä konemaisuus, ja samalla soundit on aika pirteät ja jazz-uskottavuutta ei ole Byrdin levyjen tapaan heitetty kaivoon, joten kuulijan on helpompi ottaa levy vakavasti.
 
Sextant levy kuulosti minusta varsin kivalta, joskin se on toki hieman raskaampaa kuunneltavaa On the Cornerin tapaan.
 
(Hancockin tuon ajan sekstetin aiemmat levyt, Crossings ja Mwandishi, ovat kyllä eteeristä jazzia ihan sieltä genren huipulta, etenkin Crossings. Ne ovat ehkä sävyltään vähän Sextantia vakavampia, jonka siis toin keskustelussa esille, koska se oli juuri Headhuntersia edeltävä levy.)
 
Sinänsä On The Corner on varsin mielenkiintoinen kuunneltava, kun unohtaa turhanpäiväiset funk- tai jazzpohjaiset ennakkoasenteet. Voisiko sanoa, että levyltää kuultaa Stockhausen, Paul Buckmaster, sairastelut ja viihdeaineiden liikakäyttö?
 
Spekulaatiotahan tämä on, mutta toki päihteet ja avantgardistinen musiikki voivat hyvinkin selittää sitä, miten joku onnistuu tekemään ihan omannäköisensä levyn.

@subzero. Olipa selvä ja valaiseva vastine. Pistin plussaa.
 
Ikivanhassa Downbeatissa (1973) on On The Cornerin arvio. Tuohon aikaan vanha jazzkriitikko ei oikein saanut otetta levyyn luonnehtien sitä chunka-chunkan päällä pyöriviksi yksikertaisiksi melodian pätkiksi maustettuna eteerisillä sooloilla.
"But is it macig or just repetious boredom?", hän kyselee arviossaan. Luulisin, että vastaus on itse kunkin korvien välissä eli makuasioista ei voi kiistellä, ei ainakaan kovin paljon.