Kitarat: kitarakamat ›

ketaoja: Kysynkin nyt, löytyykö täältä keteään, joka on kanssani samaa mieltä, että 70 luvun japseissa on todella hyviä yksilöitä ja halvalla..
 
On toki, ikävää vaan että niiden huonojenkin hinnat nousee 70-luvun hyvien japanilaisten maineen mukana ja halvalla ei saa edes niitä.
 
Kirjoitan tämän siksi, että jokainen soitin on yksilö ja se tekee siitä hyvän tai huonon, oli merkki mikä tahansa..
 
Totta, toki joissain merkeissä niitä hyviä on enemmän kuin muissa, jotain logoa lavassaan kantavista kitaroista ihan kaikki on laadukkaita soittimia.
 
Mun eka kitara on/oli Cimarin tasakantinen pulttikaulainen LP-kopio. Sellaisenaan ihan kauhea ritsa, mutta kyllä siitä ihan käyttiksen saisi jos jaksaisi vähän tehdä remppaa. Mahonginpalasista tuo taisi olla kasattu sandwich-tyyliin, pikanttina yksityiskohta yksikelaiset humbuckerin kuorissa. Eli mahdollisimman halvalla on tehty.

kojones: Mun eka kitara on/oli Cimarin tasakantinen pulttikaulainen LP-kopio. Sellaisenaan ihan kauhea ritsa, mutta kyllä siitä ihan käyttiksen saisi jos jaksaisi vähän tehdä remppaa. Mahonginpalasista tuo taisi olla kasattu sandwich-tyyliin, pikanttina yksityiskohta yksikelaiset humbuckerin kuorissa. Eli mahdollisimman halvalla on tehty.
 
Minulla oli ihan samoilla spekseillä oleva Hondo. Ruusupuuotelauta ja mahonkikaula on vieläkin jossain omavalmistekitarassa käytössä.

Olikohan tuo Hondo kuitenkin joku juttu joka ensimmäisinä oli aukaisemassa latua muualla kuin Japanissa vai muistanko väärin. Mitään pahaa ei ole japanista sanoa mutta paljon on näitä melkein hyviä ja "pientä säätöä" vailla olevia juttuja. Yhden japsi Tokain sain pelastettua ja mitä silloin käsitin niin en nähnyt laadussa eroa "nimivehkeeseen". Siellä tehty ja osattu monta juttua...

Kumiankka: Olikohan tuo Hondo kuitenkin joku juttu joka ensimmäisinä oli aukaisemassa latua muualla kuin Japanissa vai muistanko väärin.
 
Oikein muistat, 1969 Teksasilainen IMC-yhtiö teki sopimuksen Samickin kanssa soitinhommista. IMC oli San Josesta, läheinen pikkukaupunki oli Hondo, josta nimi.
Siitä sitten lähti Samickin soitintehtailu nousuun.. Jossain vaiheessa sittemmin (en tämän hetken tilannetta tiedä, kun en oo seuraillut..) maailman 2 suurinta soitinvalmistajaa tuotantomääriltään olivat Samick ja Cort. Mutta tosiaan, Hondolla oli iso "osa" tuossa Korean soitintehtailussa.
Sittemminhän tuo rakennuksen "painopiste" vallankin halvempien mallien osalta on Koreasta siirtynyt Kiinaan, Indonesiaan ja muuallekin työvoimakustannuksiltaan huokeampiin paikkoihin, esim. molemmilla "suurilla" Korean vapriikeilla on tehtaita ko. maissa, sanotaan vaikka Cort PT Indonesia. Samickin tehdasta en ny muista..

Mulla oli 70-luvulla Cimarin SG-kopio, ostin kun sain sen halvalla kaverilta. Aika surkea kitara se kyllä oli. Silloin oli ykköskitarana Gibson SG Custom, ja kyllä noiden välillä oli valovuoden ero mm. soitettavuudessa, soundissa ja vireessä ja yleisessä laatutuntumassa. Saattaahan se toki olla niin, että käsiin sattui kehno yksilö, ja parempiakin ehkä oli.
 
Eihän 70-luvun japseja missään nimessä voi laittaa samaan nippuun. Olihan esim. Artist-sarjan Ibanezit tosi hyviä kitaroita. Myös joitain muita tuon ajan Ibanezeja olen testannut, ja kyllä ne ihan kelpo soittimia on olleet.

Kovin kalliita kitaroita ei mulla ole koskaan ollutkaan.
 
Cimar strato ja lp kopiot löytyy. Tuo strato kopio taitaa olla niistä laadukkaampi, kirkas suosaarnibody valkoisella pleksilla on mun mielestäni ihan ok. Tämä on varmaankin 70-luvun puolivälistä, ainakin kataloogikuvien perusteella. Malli lienee 1940ASH.
 
LP on pulttikaulalla ja varmaankin yksikelaisilla humbukkereita jäljittelevillä mikeillä. Body näyttäisi tässäkin olevan puuta, eikä vaneria. Malli lienee 1904S
 
Ei noista kumpikaan ole säädettynä mikään järkyttävä soitettava, lp:n mikit voisivat tosiaan olla paremmatkin.

Mulla oli kaverilta saatu Cimar SG ja kyllähän se oli täysin ala-arvoinen kitaran näköinen esine. Vaneribody täysin kuollut, hardware ihan pehmoista mössöä. Kiristimet ei pitäneet mitän. Kun niiden kuoret avasi, rattaiden pinnat oli ihan tohjona. Jotain tinaa ne oli. Body ei resonoinut ollenkaan. Kuin kumia koko keppi.
Myös Cimarin strato oli. Ostin sen uutena 1970 -luvun puolessa välissä. Maksoi 580 markkaa. Ibanezin pulttikaulainen LP maksoi noim 1100 mk eli tämä strato oli puolet halvempi. Hölmönä vaihdoin kuluneen Aria SG:n Cimariin.
Body saarnia, kaula vaahteraa. Raskas peli. Puut oli ihan ok. Rautatavara kehnoa. Kaula ei pysynyt kiinni bodyssä. Väljä tasku ja huonot ruuvit missä olematon kierre ja paksu ydinosa. Nauhat huonosti viimeistelty ja pehmeää tavaraa. Ei kummoiset mikrofonit. Soundi kuitenkin sellainen että sai cleanit soimaan lähes ok mutta vaisut ne oli. Perän runkopelti ihan ok terästä mutta kielten palat taas jotain pehmeää tavaraa ja niiden säätöruuvit oli jäykät eikä ruuvien reikiä oltu porattu suoraan.
 
Jos tuohon olisi vaihtanut muut osat ja säästänyt puut plus laittanut yläsatulan muoviosan uusiksi, olisi sitä voinut saada paremman mutta tuohon aikaan hardwaren saatavuus oli heikko ja osat kalliita niin ei mennyt jatkoon. Myin pois.
Japanissa tehtiin kyllä hyviä kitaroita silloinkin mutta Cimar ei ollut se merkki jossa laatu oli ykköskriteeri. Se oli selvästi low budget -merkki. Ihan niinkuin moni merkki nykyäänkin.
Tänä päivänä tuollaisen Cimarin strato saisi pikkurahalla paremmaksi kun rakentelu on yleistä ja osia runsaasti saatavila halvalla.
Japsikitarat on nykyään arvostettuja. Valmistajien paremmat mallit oli ja ovat hyviä ja ei ne kovin halpojakaan olleet. Toki jenkkien kitaroita paljon halvempia. Nämä parempien japsien imago vetää nykyään myös Cimareiden, Mayojen, Hondojen ym. hintoja ylöspäin vaikka ne ei kummoisia olleet. Markkinatalous ja mielikuvat plus vähän vintagenostalgiaa ja tarpeeksi härski myyjä. Siinä resepti.
 
Edellämainittu on vain oma mielipiteeni. Viiden vuosikymmenen aikana kitaroita hiplanneena, huoltamana ja remontoineena päähän iskostunut jäykkä ja itsepäinen käsitys. Ja kyllä minulla nytkin on japsi. Yamahan SG.

Matias.:
Japanissa tehtiin kyllä hyviä kitaroita silloinkin mutta Cimar ei ollut se merkki jossa laatu oli ykköskriteeri. Se oli selvästi low budget -merkki. Ihan niinkuin moni merkki nykyäänkin..
 
Cimar oli nimenomaan "halpismerkki", joissain Cimarin akustisissa oli siinä kopan sisällä olevassa lapussa teksti "Cimar by Ibanez" joka viittaa siihen "emobrändiin" eli Hoshino Gen Gakkin pää"brändiin" Ibaneziin.
Miltei joka-ainoa japsien markkinointi- ja valmistajayhtiö teki jollain nimellä noita "low budget"- tai "aloitustason" soittimia, hyödyntäen kovaa soitinkysyntää maailmanlaajuisesti. Tottahan noilla valmistajilla oli myös niitä "ykkösketjun" soittimia myös, mutta siellä hinnaston yläpäässä.
Maailmalla on hyvinkin selkeä näkemys, että Japanin soitinrakennuksen ns. "kultakausi" osuu vuosille 1976-1984. Totta ihmeessä tuon ajanjakson jälkeenkin japseissa on korkealuokkaisia soittimia valmistettu, mutta tuolla tarkoitetaan tässä nyt sitä, että se suurempi soitinrakennusvolyymi alkoi siirtyä enenevässä määrin ensin Koreaan, sittemmin muualle. ;)

Matias.: Mulla oli kaverilta saatu Cimar SG ja kyllähän se oli täysin ala-arvoinen kitaran näköinen esine. Vaneribody täysin kuollut, hardware ihan pehmoista mössöä. Kiristimet ei pitäneet mitän.
 
Samanlainen kaiketi oli itsellänikin, sillä pystyi kyllä soittamaan ja pysyi ihan kohtalaisesti vireessä. Talla oli tosin kiinteä.

Mukava lukea, että joissain kirjoituksissa rivien välistä voi huomata, että japsit teki kuitenkin hyviäkin yksilöitä ja esim. Cimarin suhteen olen tosi tyytyväinen oman stratoni laatuun. Löytyy tuosta nurkasta myös Cimar basso ja ihan ok peli ainakin minusta...
 
Oma kriteerini soittimen suhteen on tosiaan se, että sitä on kevyt soittaa.. sen saa vireeseen ja kun intonaatio on kohdallaan se vireys on myös kaulan joka kohdassa hyvä. Jos nämä asiat täytyy on aivan sama mitä logossa lukee... Olen niin taukki, etten oikein saa käsitystä bodyn resonoinnista ym. sellaisesta, eli onko leppä, vai vaneribody toinen toistaan soivampi..? Minusta viulussa ja akustisissa nämä seikat korostuu enemmän kuin lankuissa..
 
Luulenpa, että tässä japsi vai ei ajattelussa on ehkä se ennakko asenne ja sen sellanen yksi tärkeä pointti.. henkilökohtaisesti mietin niin, että jostain syystä pidän japsien tuotantoa hyvänä ja toisaalta koreassa tehtyjä vähemmän hyvänä...
 
Tärkeintä kait on se, mikä sattuu hyppysiin sopiin ja tuntuu itsestä hyvältä.

Joo, tuo viimeinen lause sisältää viisautta. En halunnut loukata tai dissata Cimaria mutta se on aikansa eräs merkki joka täytti sen sektorin mihin se oli suunniteltu. Ja ihan kokeilemisen arvoinen asia olisi vaihtaa kaikki rauta uuteen ja duunata yläsatula uusiksi. Soittimen taso noususisi reilusti. Se on hyvä että soitin palvelee omistajaansa.

Mulla oli Cimarin LP, ostin sen Fredalla olleesta soitinliikkeestä (ei Aron soitin vaan etelämpänä) varmaan 1979. Olin siihen ihan tyytyväinen, tosin mulla ei ollut kunnon vahvistintakaan joten mikkien laatua en osannut epäilläkään. Joitakin vuosia myöhemmin, ostettuani Ibanezin AR300:n, vaihdoin Cimariin kokeeksi jotkut halvat humpparit mitä kaupasta löysin. Soitin oli sitten vuosia veljelläni, haettuani sen takaisin soitin sillä vielä kitaraosuudet yhteen piisiini, hyvin se silloin soi. Jossain vaiheessa purin sen osiin ja heitin puut pois. Saattaa olla että ne muut orkkisosat oli vielä ihan äskettäin mulla tallessa, mutta heitin pois kun siivosin. Harmi, olisi ollut mielenkiintoista katsoa mitä ne mikit oli syöneet.
 
PS. Soitin-Mirsch taisi olla tuo kauppa.

ketaoja: Mukava lukea, että joissain kirjoituksissa rivien välistä voi huomata, että japsit teki kuitenkin hyviäkin yksilöitä ja esim. Cimarin suhteen olen tosi tyytyväinen oman stratoni laatuun. Löytyy tuosta nurkasta myös Cimar basso ja ihan ok peli ainakin minusta...
 
Oma kriteerini soittimen suhteen on tosiaan se, että sitä on kevyt soittaa.. sen saa vireeseen ja kun intonaatio on kohdallaan se vireys on myös kaulan joka kohdassa hyvä. Jos nämä asiat täytyy on aivan sama mitä logossa lukee... Olen niin taukki, etten oikein saa käsitystä bodyn resonoinnista ym. sellaisesta, eli onko leppä, vai vaneribody toinen toistaan soivampi..? Minusta viulussa ja akustisissa nämä seikat korostuu enemmän kuin lankuissa..
 
Luulenpa, että tässä japsi vai ei ajattelussa on ehkä se ennakko asenne ja sen sellanen yksi tärkeä pointti.. henkilökohtaisesti mietin niin, että jostain syystä pidän japsien tuotantoa hyvänä ja toisaalta koreassa tehtyjä vähemmän hyvänä...
 
Tärkeintä kait on se, mikä sattuu hyppysiin sopiin ja tuntuu itsestä hyvältä.
 
Ensimmäistä kertaa mä kuulen, että Japanissa valmistettuja kitaroita ja bassoja pidetään yleisesti paskoina... Sä oot nyt ymmärtänyt jotain väärin, vai puhutko ainoastaan 70- ja 80-luvulla halpatuotantona valmistetuista rojuista?
 
Näin yleisesti ottaen tällaiset keskustelut, joissa joku pohtii, miksi joku hankki tonnien fenderin, ja samalla kertoo, ettei kuule mitään eroa lankkukitaroiden akustisessa soundissa, ovat ihmeellisiä. Tavallaan sä vastasit jo omaan kysymykseesi. Lisäksi se on ihan ookoo soittaa halvemmallakin instrumentillä, eikä sitä tarvitse mitenkään puolustella.

sepisti: Ensimmäistä kertaa mä kuulen, että Japanissa valmistettuja kitaroita ja bassoja pidetään yleisesti paskoina... Sä oot nyt ymmärtänyt jotain väärin, vai puhutko ainoastaan 70- ja 80-luvulla halpatuotantona valmistetuista rojuista?
 
Näin yleisesti ottaen tällaiset keskustelut, joissa joku pohtii, miksi joku hankki tonnien fenderin, ja samalla kertoo, ettei kuule mitään eroa lankkukitaroiden akustisessa soundissa, ovat ihmeellisiä. Tavallaan sä vastasit jo omaan kysymykseesi. Lisäksi se on ihan ookoo soittaa halvemmallakin instrumentillä, eikä sitä tarvitse mitenkään puolustella.
 
Tosiaan puhun näistä 70 luvun japseista, joita näillä sivuilla soimataan ihan surutta...
On hyvä, että löytyi "asiantuntija" myös tähän keskusteluun ja sellainen joka tietää lankkujen resonoinnit.. Ymmärrän kyllä, että tonnien fenderit soi ja helisee komeesti, mutta taitamattoman käsissä ei niilläkään saa muuta kuin sutta aikaiseksi..

ketaoja: Tosiaan puhun näistä 70 luvun japseista, joita näillä sivuilla soimataan ihan surutta...
On hyvä, että löytyi "asiantuntija" myös tähän keskusteluun ja sellainen joka tietää lankkujen resonoinnit.. Ymmärrän kyllä, että tonnien fenderit soi ja helisee komeesti, mutta taitamattoman käsissä ei niilläkään saa muuta kuin sutta aikaiseksi..
 
Kyllä vähemmilläkin taidoilla voi nauttia laadukkaista soittimista. Itse asiassa paremmilla kamoilla voi huonompikin soittaja kuulostaa hyvältä. Mitä enemmän on taitoa, sitä vähemmän kamoilla on merkitystä, koska soundi on paljolti kiinni myös sormista. Tämä on tietenkin pieni kärjistys.

Moi.
 
ketaoja: Hommasin kesällä muutamalla kympillä 70 luvun Cimarin strato raadon projektiksi. Kasailin ja vaihtelin virittimet, hieman sähköjä suunnittelin ja mikkejä kokeilin.
Säätelin ja virittelin ja hieman lisää säätelin,, kunnes relief ja intonaatio oli lähes täydellinen.. Kitarasta tuli todella käteen istuva ja kevyt soitettava ja sopivan raskas body.. Kaula kuin uusi ja virheetön,,"lähes"..
 
Eli vaihdoit ~70% sähkösoittimessa merkityksellisistä komponenteista :).
 

 
ketaoja: Kysynkin nyt, löytyykö täältä keteään, joka on kanssani samaa mieltä, että 70 luvun japseissa on todella hyviä yksilöitä ja halvalla..
 
Ekasta väitteestä olen samaa mieltä jopa ilman mittavia modauksia kuten sun tapauksessa, toisesta en.
 
Hintataso kun on noissa jatkuvassa noususuhdanteessa ollut jo 90-luvulta lähtien. Osin siitä syystä että huonoimmat yksilöt ovat jo joukostamme luonnollisen poistuman tietä kadonneet, ja ne jotka moisen nostalgiasyistä vaikkapa seinälle haluavat ovat valmiita maksamaan satasen tai pari.
Osin siitä syystä että etenkin 90-luvulla alkoi Suomeen rantautumaan vieläkin surkeampia esityksiä aiheesta sähkökitara, ja 70- ja 80- luvun halpisjapsit tuntuivat noiden rinnalla oikeilta soittimilta modaamattakin.
 
Toki joskus käy hurja tuuri ja saa nimellisellä korvauksella tai jopa ilman noita "halveksittuja" kaukoidän tuotteita.
Ilman tuota halveksuntaa (ja nettiä ;)) näin ei olisi.
 
Kun moinen poikkeuksellinen tuuri sattuu kohdalle, ja toisin kuin tässä tapauksessa laite on jopa ilman mittavaa modaus- ja säätörupeamaa soittovalmis, muodostuu harhakuva että niin ko. yksilö, kuin ostohintakin olisi jollain tapaa tavanomainen.
 
Ääriharvinaistahan tuo kuitenkin alkaa olemaan.
 

 
ketaoja: Lueskelin melko vanhojakin kirjoituksia keskustelupalstalla ja siellä pääsääntöisesti harrastettiin ns. "vihapuhetta" japseja ja varsinkin Cimar oli se ala-arvoisin, jota ei kellään saisi olla.
 
Kirjoitan tämän siksi, että jokainen soitin on yksilö ja se tekee siitä hyvän tai huonon, oli merkki mikä tahansa..
 
Kuten mnet Japaninkitara-asiantuntija Fox tuossa yllä jo totesikin, Cimar oli ehkäpä se halvimmista halvin jota Suomeen tuotiin, pl. tietty itäblokkikitarat.
Tuosta syystä monella 70- ja 80- luvulla soittoharrastuksensa aloittaneilla on selvä kokemukseen perustuva mielikuva ko. merkin/brändin/mikälie yleisestä laatutasosta.
Mulla noita ei ole juurikaan ollut koska aloittelin vasta 80-luvun puolivälissä ja jo vahvasti terminaalivaiheessa olevan tee-se-itse-holismin runtelemana tein instrumenttini itse.
Jonkin verran noihin on kuitenkin vuosikymmenten saatossa tullut pakostikin tutustuttua, ja näkemys on muodostunut sensuuntaiseksi että aika harvoin ovat kustannustehokkaasti soittokuntoon saatettavissa.
Eli oikeasti hyväpuisia yksilöitä on äärimmäisen vähän.
Miltei kaikki osat vaihtamalla ja rutkasti aikaa käyttämällä tilanne on toki aivan toinen.
 
Laitteita toki modailtiin jo tuolloin, ja toisin kuin mopojen virittelyssä suurempia tehoja ja vitjakkaampaa kulkua tavoiteltaessa, aika usein saatiin soitettavuutta paremmaksikin.
 
Mutta jos vaihtolistalla on virityskoneistot, talla ja mikit, ja aika usein myös kaularaudan toimimattomuuden myötä kaula, aika vaikea on kyseistä yksilöä mieltää bodyn ja mahdollisen pleksin perusteella enää alkuperäiseksi Cimariksi (tai muuksi Japsihalpikseksi).
 
Mutta kuten totesitkin, oma mielipidehän se aina on se olennaisin juttu vaikka muut eivät asiaa samalla tavalla näkisikään.
Toimii loistavasti omassa käytössä maailman tappiin, mutta jos esineestä haluaa syystä tai toisesta korvausta vastaan luopua, näkökantaristiriidat saattavat tuottaa pahan mielen ;).
Omasi sait tosin niin paljon alle markkinahintojen että saanet kevyesti omasi pois jos myymään ryhtyisit.
 
T:Samuli

basisti1971: Moi.
 

 
Eli vaihdoit ~70% sähkösoittimessa merkityksellisistä komponenteista :).
 

 

 
Ekasta väitteestä olen samaa mieltä jopa ilman mittavia modauksia kuten sun tapauksessa, toisesta en.
 
Hintataso kun on noissa jatkuvassa noususuhdanteessa ollut jo 90-luvulta lähtien. Osin siitä syystä että huonoimmat yksilöt ovat jo joukostamme luonnollisen poistuman tietä kadonneet, ja ne jotka moisen nostalgiasyistä vaikkapa seinälle haluavat ovat valmiita maksamaan satasen tai pari.
Osin siitä syystä että etenkin 90-luvulla alkoi Suomeen rantautumaan vieläkin surkeampia esityksiä aiheesta sähkökitara, ja 70- ja 80- luvun halpisjapsit tuntuivat noiden rinnalla oikeilta soittimilta modaamattakin.
 
Toki joskus käy hurja tuuri ja saa nimellisellä korvauksella tai jopa ilman noita "halveksittuja" kaukoidän tuotteita.
Ilman tuota halveksuntaa (ja nettiä ;)) näin ei olisi.
 
Kun moinen poikkeuksellinen tuuri sattuu kohdalle, ja toisin kuin tässä tapauksessa laite on jopa ilman mittavaa modaus- ja säätörupeamaa soittovalmis, muodostuu harhakuva että niin ko. yksilö, kuin ostohintakin olisi jollain tapaa tavanomainen.
 
Ääriharvinaistahan tuo kuitenkin alkaa olemaan.
 

 

 
Kuten mnet Japaninkitara-asiantuntija tuossa yllä jo totesikin, Cimar oli ehkäpä se halvimmista halvin jota Suomeen tuotiin, pl. tietty itäblokkikitarat.
Tuosta syystä monella 70- ja 80- luvulla soittoharrastuksensa aloittaneilla on selvä kokemukseen perustuva mielikuva ko. merkin/brändin/mikälie yleisestä laatutasosta.
Mulla noita ei ole juurikaan ollut koska aloittelin vasta 80-luvun puolivälissä ja jo vahvasti terminaalivaiheessa olevan tee-se-itse-holismin runtelemana tein instrumenttini itse.
Jonkin verran noihin on kuitenkin vuosikymmenten saatossa tullut pakostikin tutustuttua, ja näkemys on muodostunut sensuuntaiseksi että aika harvoin ovat kustannustehokkaasti soittokuntoon saatettavissa.
Eli oikeasti hyväpuisia yksilöitä on äärimmäisen vähän.
Miltei kaikki osat vaihtamalla ja rutkasti aikaa käyttämällä tilanne on toki aivan toinen.
 
Laitteita toki modailtiin jo tuolloin, ja toisin kuin mopojen virittelyssä suurempia tehoja ja vitjakkaampaa kulkua tavoiteltaessa, aika usein saatiin soitettavuutta paremmaksikin.
 
Mutta jos vaihtolistalla on virityskoneistot, talla ja mikit, ja aika usein myös kaularaudan toimimattomuuden myötä kaula, aika vaikea on kyseistä yksilöä mieltää bodyn ja mahdollisen pleksin perusteella enää alkuperäiseksi Cimariksi (tai muuksi Japsihalpikseksi).
 
Mutta kuten totesitkin, oma mielipidehän se aina on se olennaisin juttu vaikka muut eivät asiaa samalla tavalla näkisikään.
Toimii loistavasti omassa käytössä maailman tappiin, mutta jos esineestä haluaa syystä tai toisesta korvausta vastaan luopua, näkökantaristiriidat saattavat tuottaa pahan mielen ;).
Omasi sait tosin niin paljon alle markkinahintojen että saanet kevyesti omasi pois jos myymään ryhtyisit.
 
T:Samuli
 
Todella hyvä ja asiaa valaiseva kirjoitus sinulla Samuli.. tartun siihen nyt siinä mielessä, että kirjoituksessasi oli paljon sellaisia seikkoja joita oikeastaan ajoin takaa koko asiassa..
Eli... minun tapauksessa ostin tosiaan muutamalla kympillä Cimarin ja oikeastaan ainoa seikka jota olen koittanut korostaa on se, että kaulan ja bodyn yhteistyö on todella hyvä.. En kehu mitenkään sähköjä, enkä rautaosia muutenkaan ja paljon vaihdoinkin, mutta tallaa en, sillä mielestäni se on ok ja koska sain intonaation säädeltyä, ajattelin , että se saa jäädä.
Kevyt tatsi kieliin, ei särrää.. no, tätä samaa voisin jatkaa loputtomiin, mutta miksipä se nyt jauhamisesta tulee.
 
Oikeastaan olen aikoinaan kulkenut ravintoloissa ammatikseni ja ollut rumpalina ja basisitina, joten kokemukset ovat lähinnä sillä saralla.
 
Haalin raatokitaroita ja koitan parhaani mukaan saada niistä soivia ja hienoja pelejä.. sitten seinälle tai johonkin kaapin nurkkaan. Projektin alkuvaiheessa on pari japsia 70 luvulta, eli Aria SG ja Harmony... Olisko näistä merkeistä kellään kokemusta..?

ketaoja: Projektin alkuvaiheessa on pari japsia 70 luvulta, eli Aria SG ja Harmony... Olisko näistä merkeistä kellään kokemusta..?
 
Oma kokemukseni Aria-kitaroista on se, että niissä oli jo pykälää enemmän yritystä kuin aivan halvimmissa japseissa, mutta monenlaista härpätintä silläkin merkillä lienee myyty. Harmonythan taas ovat mallista riippuen ihan kulttikitaroita.
 
Edit: jaa niin Japanissa tehty Harmony? Niistä en oikein olekaan selvillä.

ketaoja: .. Projektin alkuvaiheessa on pari japsia 70 luvulta, eli Aria SG ja Harmony... Olisko näistä merkeistä kellään kokemusta..?
 
Suomeen tuli melko runsaasti noita Arioita, Harmonya vähemmän. Samulin kirjoitukseen olisin juurikin tuosta Cimarista sen verran eri mieltä, että oma kantani tuosta "halpiskitarasta" olisi ehdottomasti Matsumoku-yhtymän merkki "DIA" josta kokemukset on ehkäpä vielä karumpia. Mutta tietysti, halpa/aloittelijamallejahan nuo.
60-70 lukujen taitteessa Suomeen tuotiin myös paljon brändittömiä no-name japanikitaroita, lähinnä alkuvaiheessa Fender- ja Burns-johdannaisia. Ne taitavat tosin olla jo aikaa menneet sinne minne vähän enemmässä määrin heikkolaatuiset kitarat menevät..
Tässä vaiheessa pitää ehdottomasti mainita sellainen fakta, joka tämän päivän soittajilta tuppaa unohtumaan. Nimittäin tuossa 70-luvun alkupuolella ei tuo kitaraosatarjonta ollut ollenkaan sellaisella tasolla kuin tänä päivänä. Ei ollut vaihdettavaksi mikkejä, virikoneita eikä muutakaan rautaa siten kuin tänä päivänä. Ja jos sattumoisin jostain ulkomailta jotain löytyi, ongelmana oli maahantuonti, tullaus tai jopa tuo maksupuoli. Oikeastaan ainoa "varaosalähde" 70-luvun alkupuolella oli "kannibalisoida" jostain rikkoutuneesta soittopelistä "parempia" osia. Siinä 70-luvun puolivälin kieppeissä tosin alkoi jo tuota viritysosatarjontaakin olla, otetaan nyt vaikka hra Hiratake Shibuyan perustama ESP (Electric Sound Products) Japanissa ja jenkkilän Mighty Mite, sekä ihan huippuosia tarjonnut Schecter Guitar Research. Mikkipuolelta vaikkapa Larry DiMarzion perustama DiMarzio oli ensimmäinen "viritettyjä vaihtomikkejä" tarjonnut firma.
Noista tiedustelemistasi merkeistä (Aria, Harmony) sen verran että Harmonyhan oli alunperin jenkkibrändi, joka teki tuollaisia "keskimäärin hyviä" soittimia lähinnä eri kauppaketjuille. Sittemmin brändi myytiin japseille, kuten niin moni muukin.
Aria taas on Matsumoku-yhtymän brändi. Ariaa on kovin eri hintaluokan soittopelejä, kaikki eivät tyystin lainkaan ole ihan "halpiksia". Myöhemmin tulivat mm. Aria Diamond-mallit, puhumattakaan sitten Aria Pro II -mallistosta. Se Poliisin basisti Sting soitteli mm. Aria Pro II-bassoilla kuten moni muukin. =)