Elektroniikka ja soitinrakennus ›

Mho: Asennukset tehty ja tarkistettu moneen kertaan...
 
Monille tuo tarkistettu tarkoittaa sitä, että aivan minimissään on yleismittarin johtavuusmittauksella tarkistettu että:
* Kaikki ne paikat johtavat sähköä, joiden pitääkin (mittari piippaa). Mukaanlukien kitarakaapeli...
* Mitkään muut paikat eivät johda (= ei ole oikosulkua).
 
Tuollainen "piippari", eli jatkuvuusmittaus (Continuity beeber) löytyy kait usein jo allekin parinkympin yleismittareista. Kenties joistain kympinkin mittareista? Sen korvikkeena voi käyttää perinteistä resistanssin mittausta (R, Ohm). Esim. omassa yleismittarissani tuo jatkuvuusmittaus piippaa aina silloin, kun resistanssi on < 40 Ohm.
Vaatimattomalla mittaustarkkuudella ei ole tässä tapauksessa juurikaan käytännön merkitystä. Eikä ole hengenvaarallisia jännitteitä tms. murehdittavana. Siksi halpismittari riittää vallan mainiosti.
 

 
Siinä samalla voi ja kannattaakin mitata myös resistanssi kilo-ohmeina (R, kOhm) suoraan kitarakaapelin toisesta päästä. Niin, että Volume(t) ja Tone(t) ovat täysillä. Yksittäisten mikkien resistanssien tulisi olla ainakin samalla hehtaarilla valmistajien ilmoittamien speksien kanssa. Täysin erilaisten mikkimallien väliset erot saattavat olla yllättävän suuriakin. Yleensä kuitenkin jotain väliltä 3...24 kOhm. Perinteisillä perushumppareilla varsin usein 10 kOhm molemmin puolin.
Perinteisen Les Paulin, SG:n tms. kitaran 3-asentoinen kytkin on useimmiten kytketty niin, että keskiasennossa on kaksi mikkiä rinnankytkettyinä. Silloin niiden yhteinen resistanssi on suurinpiirtein 1/( 1/R1 + 1/R2 ). Eli kuuluukin olla vähemmän, kuin mitä kummankaan yksittäisen mikin resistanssi on. Harvinaisemmassa sarjakytkennässä resistanssi olisi simppelisti resistanssien summa, eli R1 + R2.
 
Halpismittarilla ei kait juurikaan koskaan voi mitata induktanssia Henryinä (H). Mutta jos voi, niin se mitataan samalla logiikalla. Joskin enemmän sinnepäin-tarkkuudella. Muutama Henry olisi kuitenkin aina kiva olla...
Jos vaihtojännitteen mittaus (V AC, volttia) sattuisi olemaan riittävän herkkä, niin sen pitäisi - mikeistä ja kytkennöistä riippuen - näyttää kymmeniä tai satojakin millivoltteja aina silloin, kun kieliä reippaasti rämpyttelee. Ja vain muutamia, kun hiljaa hipsuttelee, siis jos mittarin herkkyys nyt moiseen sattuisi riittämään. Mittausmenetelmiä on niin monenlaisia, että on varsin epätodennäköistä, että saisi edes likimain valmistajan ilmoittaman volttimäärän ruutuun. Eli sitä ei siis kannata turhaan murehtia.
 

 

 
Silmämääräinen tarkistelu on perinteisesti koettu "hieman" vajavaiseksi menetelmäksi, mitä elektroniikan vianpaikannukseen tulee... :-p
Eli voi olla kylmä juotos, piskuisen tinaklöntin tai jonkun johtimen yksittäisen säikeen aiheuttama oikosulku tms. Sellaistakin on joskus tavattu, että piuhat ovat vallan väärissä paikoissa. Tässä lienee nyt varmaankin selvää, että eri valmistajilla on usein eriväriset suojakuoret mikkien johtimissa? Johtimet sinänsä siis ovat aina ne samat, mutta kuoren väri vaihtelee. Kiusa se pienikin kiusa.
 
Jokaisessa perinteisessä humpparissa on - vähintäänkin sisäisesti... - kummankin kelan alku ja loppu, eli siitä tulee se 4 johdinta. Näistä neljästä värikuorellisesta ainakin yksi kytketään aina maahan. Sekä lisäksi myöskin se paljas, aina maahan kytkettäväksi tarkoitettu johdin. Nuo kaikki yhdessä ovat 4+1 johdinta. Sekin on kyllä yleistä, että kelat ovat normaalin tapaan sarjassa ja ulos tulee pelkästään "kuuma" ja maa.
Värikoodattujen johtimien paikoja vaihtamalla saadaan aikaiseksi perushumppari (kelat sarjassa), rinnakkaishumppari jne. Siis jos on kaikki 4 käytössä. Jos taas onkin vain 2 johdinta, eli "kuuma" ja maa, on homma paljon selkeämpi. Tosin joidenkin mikkien kohdalla on niin, että ääni kuuluu vain maajohdin oikein päin kytkemällä. Muiden kohdalla toimii kumminkin päin. Paitsi että vain toisin päin vaihe (Phase, Polarity) on oikea/haluttu samanaikaisesti muiden mikkien kanssa.
 

 
Jos ei kuulu eikä näy yhtikäs mitään, missään mikinvalitsimen asennossa, niin sitten voi hyvinkin olla oikkari jossain. Tai joku piuha on vallan unohtunut. Oikein toteutettuina ne kaikenlaiset 50's johdotukset, sarjaankytkennät, vaiheenkäännöt yms. antavat kyllä aina jonkunlaista ääntä. Eli sikäli johonkin tiettyyn kytkentään viittaminen ei oikein auta, jos kitara on täysin mykkä.
 
Eräs klassikko on joidenkin kitaroiden tavallista tiukempi (stereo)jakki, johon kitarakaapeli pitää survaista suhteellisen reippaalla voimalla. Eli riittävän syvälle (on toinenkin porras, eikä vain yksi). Muutoin ei kuulu pihahdustakaan ja mittari näyttää tasaisesti nollaa. Nimimerkillä kokemusta on... :-p
Wanhan tai ainakin kauan käyttämättä olleen kitaran mikinvalitsin - ainakin sellainen stratoista tuttu - saattaa olla hapettunut, jolloin reipas edestakaisin rämplääminen saattaa palauttaa sen henkiin. Siis kun alkaa pikkuhiljaa taas osumaan paljasta metallia metallia vasten.
 

 
Kitaramikkien kanssa on syytä välttää niin voimankäyttöä, kuin kilowatin suurtehokolvejakin. Sillä se käämilanka on erittäin ohutta. Täysin irrallisenkin mikin tulisi näyttää jonkunlaista jännitettä, kun vaikkapa ruuvimeisseliä tms. sopivaa materiaalia olevaa kappaletta liikutetaan kohti mikkiä ja siitä poispäin. Toinen suunta antaa positiivisen, toinen negatiivisen jännitteen.
 
Jos on on käytettävissä useampi kuin yksi kitara, kitarakaapeli ja vahvistin, niin kannattaa jossain vaiheessa varmistaa että kaikki oheislaitteisto on 100 %:n varmasti OK. Ja että se vahvistimen töpseli on ihan konkreettisestikin kiinni siinä pistorasiassa...