Yleistä keskustelua musiikista ›

Kahvi maistuu aluksi useimmista kamalalta, mutta kun sitä puolipakolla oppii juomaan, maku muuttuu ensin siedettäväksi ja lopulta hyväksi, ja kahvia alkaa kaipaamaan paitsi piristyksen vuoksi, myös maun takia. Opettelin juomaan kahvia vasta 37-vuotiaana.
 
Erikoisemman musiikin suhteen on kai vähän sama juttu. Omalla kohdallani kesti aikansa, jotta alkoi tykkäämään John Mc Laughlinin omituisista riffeistä ja kitarasooloista Mahavishnu Orchestrassa. Mutta tottumisvaiheen jälkeen dissonanssiin tottuu samaan tapaan kuin karvaaseen makuun. Se tuntuu normaalilta osalta äänien "väripalettia".
 
Näin kävi myös Allan Holdsworthin biisien kanssa Hard Hat Area levyllä. Yli 20 vuotta sitten kun sen kuulin, biisit tuntuivat vastenmielisiltä ja niissä oli omituinen tunnelma ja odotin aina vaan kitarasoolojen alkamista, koska niissä oli virtuositeettia ja improvisointia. Kymmenien kuuntelukertojen jälkeen itse biiseissäkin tuntui olevan jotain järkeä.
 
Tässä kaikessa ei oikeastaan ole mitään erikoista, näin on varmaan käynyt monelle ja tulee toivottavast käymäänkin.
 
Mutta jotenkin outona pidän sitä, että nopeiden kitarasoolojen kuunteleminen on vaivihkaa nopeuttanut aivoja/mieltä. Holdsworth tässä lähinnä pointtina, mutta myös Mahavishnun jutut. Joskus monta vuotta sitten aivot ei kyenneet kovin hyvin pysymään mukana nopeassa soolossa kun sitä kuunteli. Äänet vaan vilisivät. Sitten monen vuoden kuuntelutauon jälkeen kuuntelin jotain näitä biisejä, joissa on nopeita sooloja ja subjektiivinen kokemus olikin, että onhan ne edelleen kamalan nopeita ja kuulostavat vaikeilta, mutta paremmin aivot/mieli ne pystyy seuraamaan.
 
Oletteko havainneet samanlaista ilmiötä musiikin suhteen? Esim. hevitilutusten suhteen?

Sama juttu selkiytymisen ja nopeuden suhteen oli yhdellä John Scofieldin jazz-keikalla. Keikka tuli joskus vissiin YLE:ltä ja nauhoitin sen VHS-videonauhalle. Sooloissa ei tuntunut olevan paljon tolkkua, vain outoja äänivalintoja toisensa perään.
 
Sitten kun kaivoin esiin saman VHS:n jotain 10 vuoden tauon jälkeen, niin soolot kuulostivat hitaammilta ja äänivalinnoissakin tuntui olevan hyvin ideaa. Oudointa on, että tänä 10 vuoden aikana en ollut kuunnellut Scofieldiä ollenkaan! Tämä muutos aivoissa oli siis tapahtunut kuin itsekseen.

Laama666: Oletteko havainneet samanlaista ilmiötä musiikin suhteen? Esim. hevitilutusten suhteen?
 
Ehdottomasti. Meikä on vanha pikametallifani ja kyllä sen huomaa, että havaintokyky - ehkäpä jopa ajantaju - muuttuu sen mukaan millasta musaa kuuntelee. Tulee vauhtisokeutta suuntaan tai toiseen helposti.
 
Ajan kokeminen on muutenkin mielenkiintoinen ilmiö. Eri eläimillähän se on kuulemma erilainen, enkä ihmettelisi, vaikka varianssia löytyisi ihmisistäkin. Sit vielä kun huomioi kuinka plastiset ihmisaivot on, niin helppo nähdä minkä vuoksi esim. musiikin temposta saatetaan olla montaa mieltä.

Laama666: Oletteko havainneet samanlaista ilmiötä musiikin suhteen? Esim. hevitilutusten suhteen?
 
Jep, 15-kesäisenä luulin tilutuksessa olevan jotakin hienoa.
 
Sitten aloin kuuntelemaan fuusiota ja aikoihin en ole välittänyt kuunnella hevi-metelikitaristien (valitettavan usein) umpigeneerisiä masentavan ennalta-arvattavia uleja. Mielummin Allan Holdsworthia. Joskin, on heviskenessä päteviäkin sävelten valitsijoita, jopa kitaristeina. Heidän soiton tunnistaa siitä, että soitossa on muutakin kiinnostavaa kuin pelkkä nopeus.

Funkånaut: Jep, 15-kesäisenä luulin tilutuksessa olevan jotakin hienoa.
 
Sitten aloin kuuntelemaan fuusiota ja aikoihin en ole välittänyt kuunnella hevi-metelikitaristien (valitettavan usein) umpigeneerisiä masentavan ennalta-arvattavia uleja. Mielummin Allan Holdsworthia. Joskin, on heviskenessä päteviäkin sävelten valitsijoita, jopa kitaristeina. Heidän soiton tunnistaa siitä, että soitossa on muutakin kiinnostavaa kuin pelkkä nopeus.
 
Olen taipuvainen samaan ajatteluun, mutta en silti halunnut loukata myöskään tiluhevin ystäviä. Olen jo keski-ikäinen läski äijä, jota ei oikein enää tiluhevi kiinnosta. On silti aikuisiakin, jotka siitä tykkäävät. Kuitenkin kyse on makuasioista.

Laama666: Olen taipuvainen samaan ajatteluun, mutta en silti halunnut loukata myöskään tiluhevin ystäviä. Olen jo keski-ikäinen läski äijä, jota ei oikein enää tiluhevi kiinnosta. On silti aikuisiakin, jotka siitä tykkäävät. Kuitenkin kyse on makuasioista.
 
Eikä se Allankaan minusta aina niin loistava ole. Onhan sillä huippuluokan tekninen osaaminen ja teoriatuntemus, mutta fuusiofaneissakin on niitä, joiden mielestä Allanin kultakausi sijoittui 1970-luvulle Soft Machinen, Gongin, New Tony Williams Lifetimen, Jean-Luc Pontyn levyille, joissa biisit sävelsi pääasiassa muut kuin Holdsworth. Minusta tuon ajan kitarasoundikin oli parempi, uuden ajan Allan kuulosti paljon steriilimmältä ja sliipatummalta.
 
Ja Holdsworthin SynthAxe-juttuja minä en voi sietää ollenkaan. Muutenkin tuntuu, että mitä vanhemmaksi Allan tuli, sitä monotonisemmaksi kävi sooloilu. Nopeita juttuja koko ajan vailla minkäänlaista tauotusta sooloissa, koko ajan vaan sitä paahtoa.

Funkånaut: Jep, 15-kesäisenä luulin tilutuksessa olevan jotakin hienoa.
 
Sitten aloin kuuntelemaan fuusiota ja aikoihin en ole välittänyt kuunnella hevi-metelikitaristien (valitettavan usein) umpigeneerisiä masentavan ennalta-arvattavia uleja. Mielummin Allan Holdsworthia. Joskin, on heviskenessä päteviäkin sävelten valitsijoita, jopa kitaristeina. Heidän soiton tunnistaa siitä, että soitossa on muutakin kiinnostavaa kuin pelkkä nopeus.
 
Niin siis kyse ei kai ollut musamausta vaan enempiki aivojen kyvystä sopeutua havainnoimaan yksityiskohtia ajan suhteen. Samankaltainen ilmiö tulee hitaassakin musassa kun kuuntelet vaikka äänen ätäkkiä, huojuntaa tai vaikka jotain liu'utusta tms. Lähes kaikki musa on täynnä informaatioo ajan suhteen, mutta tilutus on hyvä esimerkki, koska kokemuksen muutoksen omissa aivoissa huomaa konkreettisesti.

Arkka: Niin siis kyse ei kai ollut musamausta vaan enempiki aivojen kyvystä sopeutua havainnoimaan yksityiskohtia ajan suhteen. Samankaltainen ilmiö tulee hitaassakin musassa kun kuuntelet vaikka äänen ätäkkiä, huojuntaa tai vaikka jotain liu'utusta tms. Lähes kaikki musa on täynnä informaatioo ajan suhteen, mutta tilutus on hyvä esimerkki, koska kokemuksen muutoksen omissa aivoissa huomaa konkreettisesti.
 
Kiitos selvennyksestä, tuosta juuri oli kysymys! Turha mennä makuasioihin.

Arkka: Niin siis kyse ei kai ollut musamausta vaan enempiki aivojen kyvystä sopeutua havainnoimaan yksityiskohtia ajan suhteen.
 
Tämä. korvan ja musatuntemuksen hioutuminen ja tieto/ymmärryspohjan karttuminen liittynevät asiaan. On helpompi käsitteellistää asioita joiden kanssa on taaplannut, oli kyse sitten harmonisista asioista tai rytmeistä. Ja vaikka ei olisikaan viettänyt laatuaikaa sointuja pläräten tai rytmejä tahkoten, on pitkällisellä musalle altistumisella ollut korviin vaikutusta joka tapauksessa.
 
tai jotain.

ihan vinkkinä aiheesta on käyty hyvää keskustelua dream theater -ketjussa jo usean vuoden ajan.

Sergei Fallinen: ihan vinkkinä aiheesta on käyty hyvää keskustelua dream theater -ketjussa jo usean vuoden ajan.
 
Voitko referoida tärkeimpiä pointteja? En todellakaan aio aukaistakaan Dream Theater -ketjua.

Eos: Itse aiheeseen liittyen olen samoilla linjoilla Epämuusikon kanssa, mikä ei tosin päde esim. edellä viitatun virtuoosin kaltaisiin henkilöihin.
 
Omakin viittauksesi jäi vähän hämäräksi. Mikä ei päde Ynkkään?

Henri Henri Olavi: Voitko referoida tärkeimpiä pointteja? En todellakaan aio aukaistakaan Dream Theater -ketjua.
 
Se on sellaista teesi-antiteesi-synteesiä, keskustelussa se prosessi on tärkeämpää kuin mitkään yksittäiset pointit tai ajatukset.

Kefiiri: Omakin viittauksesi jäi vähän hämäräksi. Mikä ei päde Ynkkään?
 
Siis kaltaisiinsa henkilöihin, jotka ovat seppiä syntyessään, olkoonkin kyse tietystä musiikkityylistä tai mistä tahansa muusta. Voi olla että itse ymmärsin väärin kun en Dream Theateriin ja sitä ympäröivään keskusteluun ole juurikaan vihkiytynyt.

Olen huomannut tuon saman ilmiön juuri vaikkapa sooloissa. Aiemmin ei erottanut, mutta 10 v myöhemmin kuuleekin jutut. Myös monikerroksissa musassa kuulee nykyään kaiken selkeästi, kun aiemmin jäi paljon kuulematta selkeänä tai ei pystynyt erottelemaan kaikkia eri kerroksia korvakuulolta opetellessa. Mitään erikoisempaa treeniä en ole tehnyt asioiden suhteen. Soundeja on kamarunkatessa tullut opiskeltua ja opittua, sillä kenties osuutta asiaan.

Nii tai noi Blasphemyt ja Beheritit niin aluksi ne älämölöt jätti vähän kylmäksi et mieluummin kuuntelen niinku jotain musiikkia kuin tämmöistä mutta kyllä ne sitten alkoi päriseen ajan kanssa.

En tiä liittyykö tää samaan ilmiöön sinällään, mutta veikkaan, että vahva ehkä. Tässä kyse on ehkä nopeemmasta sopeutumisesta kuin aivojen plastisuudesta tms.
 
Elikkäs jos katotte Youtubesta luentoja tms. puheita, niin nopeuden voi vaihtaa (esim. aikaa säästääkseen) 1,5-kertaiseksi ja pienen hetken päästä se alkaa kuulostamaan normaalilta. Sit voi taas nostaa nopeutta lisää. Sit, kun peruuttaa kaksinkertaisesta nopeudesta normaaliin, kuulostaa kuin puhuja puhuis korostetun hitaasti.
 
Sit kun vertaa tuntuko vaikka se 1,5-nopeuksinen asia, johon tottu ja joka lopulta lakkas kuulostamasta nopeelta, hirveesti erilaiselta, niin aika sama kokemus se oli.
 
YMMV toki.