Bänditoiminta ›

Mietin, että avaudunko tästä blogiini vai tänne. Päädyin kuitenkin mahdollisen interaktiivisuuden takia tänne.
 
Tilanne on aika p:stä tällä hetkellä ja kaikki tuki, ymmärrys ja jelpit ois jees.
 
Alla on aika tuore proggis, jossa suurin osa soittajista tuntee toisensa 3-4 vuoden takaa ja sitten meidän kiippari, jonka tunnen 30 vuoden takaa, veli kun on.
 
Veljen kanssa olen soittanut yhdessä aikaisemmassakin projektissa, joka jäi sitten vähän junnaamaan paikalleen. Päädyimme ihan puolivahingossa sitten hyvässä yhteisymmärryksessä siihen, että soittaja- sekä soitinvaihdoksia tehtiin, jolloin pääsimme sen verran nopeasti eteenpäin, että päädyimme satsaamaan tähän kokonaan uuteen projektiin.
 
Uudessa projektissa sitten juteltiin soittajien kesken, että tarvitsemme selkeitä päämääriä ja joltakulta sellaista otetta, että pysytään tavoitteissa. Eli suomeksi sanottuna sitä bändiliideriä, joka rooli sitten päätyi aika kivuttomasti mun harteille. No, olen aika monissa projekteissa sekä musiikissa, että sen ulkopuolella toiminut johtajana, että turha hohto johtajuudesta on kyllä jo aikaa sitten himmennyt. Sen homman tajuaa nykyään olevan aika paljon sitä, että on vain yksinkertaisesti bändistä se, joka niin sanotusti viitsii eniten.
 
No, meillä on veljen kanssa ollut aina sellaista nokittelua keskenään, pääosin täysin leikkimielellä. Mutta nyt tästä johtajuudesta on ilmeisesti muodostumassa auktoriteettiongelman takia hieman vaikeaa. Esimerkkinä nyt toimikoon vaikkapa eiliset treenit, jossa veljeni kiippareiden takana lopetti lähes jokaisen biisin kesken, tarttuen älypuhelimeen ja mesetteli milloin kenenkin kanssa. Kun tästä sitten huomautin, että olisi ihan suotavaa kunnioittaa yhteistä aikaa sen verran, ettei ihan koko aikaa istu luurissa, ainakaan kesken biisien. Vastaus tuli sellaisella vittuilevalla äänellä ja ilmeellä, että no mä annan nyt sitä tilaa. Tämä tokaisu tilan antamisesta perustuu niinkin kauas, kuin kevättalveen, jolloin yksissä treeneissä sanoin veljelle, että hän voisi vähän antaa muillekin soittimille tilaa välillä. Hänellä kun on tapana hakata sitä kiipparia välillä kaikilla kymmenellä sormella yhtä aikaa ja täysillä.
 
Olo oli jokseenkin aika kettuuntunut, koska tuollainen mun kuukausien takaiseen sanomiseen suhtaudutaan, kuin olisin sanonut sen tilan antamisen alunperinkin kettuillen. Ilmaisin vain kaikkien soittajien toiveen, että ihan jokaista äänialaa ei täytettäisi kiippareilla, että muillekin jää tekemistä. Tämä niin sanottu soittimella keuliminen on veljelle jo aikasemmista projekteista ominaista, kuulin hänen entisen bändinsä kitaristin kerran vaan sanovan, että X:ssä ei ole mitään muuta ongelmaa, kuin se, että se aina keulii sillä pianollaan.
 
Jotenkin tilannetta selventää myös se tieto, että veli on lähdössä vajaan vuoden päästä toiselle puolelle maapalloa, ties kuinka kauaksi aikaa. Tavallaan tuo asia myös kertoo siitä, että emme me aivan älyttömästi pysty kiipparin varaan rakentamaan, koska juuri about vuoden päästä olemme parhaassa iskussa, jolloin sitten alkaa se keikkojen tahkominen ja ehkä levykin.
 
Olen nyt sitten aika tukalassa tilassa, kun mietin, että pitäisikö minun sanoa suoraan veljelle, että palveluksia ei enää tarvita. Tilannetta herkistää vielä se, että veli on kovan kuorensa alla tosi herkkä, ja tietäisin sen jo nyt, että tuollainen potkujen saaminen voisi romuttaa koko äijän, ainakin hetkeksi. Ystävyyden ja kaveruuden veljen kanssa se romuttaisi hetkeksi ihan varmasti, sen verran veljeäni luonnollisesti tunnen.
 
Koko hommassahan ei nyt olisi kahta sanaa, jos tän proggiksen tarkoitus olisi olla vain jokin jamittelu/irroittelukokoonpano, mutta jo alusta asti jokaiselle oli selvää, että meillä on olemassa päämäärät ja jokainen soittajista on kuitenkin sen verran kokenut, että ne tavoitteet keikkailuista ja levystä on ihan realismia ennemmin kuin kaukaista unelmahöttöä. Mutta sen verran voin sanoa, että veljelle tuo tavoite tai päämäärä ei ole selvä. Välillä hän syttyy jo ihan soittamisen aikana, kun tajuaa miten hyvin porukka ajoittain jo nyt soittaa yhteen, mutta sen jälkeen into jotenkin laantuu ja musan hehkuttamisen sijaan hehkutetaan sitä, kuinka kohta koko paskasuomi jää taakse ja sitä ja tätä reppureissua sinne ja tänne jne.
 
En ole vielä muiden soittajien kesken puhunut mahdollisesta erottamisesta, enkä tiedä mitä mieltä muut asiasta ovat. Oon miettinyt, että jos esittäisin tän mua hiertävän asian treeneissä kasvotusten, kaikkien paikallaollessa ja kaikkien kuullessa asiasta ensimmäistä kertaa. Silloin kaikki pääsisivät kertomaan mielipiteensä heti tuoreeltaan ja antamaan mahdollisesti minullekin palautetta, että onko vika sittenkin vain minussa, tai tavassani esittää asioita. Tuo lähestymistapa ainakin itsestäni tuntuisi reiluimmalta kaikkia kohtaan.
 
(Jos jaksoit lukea tänne saakka, olet velvoitettu vastaamaan) :)