Rummut: soittaminen ›

Kävin tänä vuonna 2017 kääntymässä Helsingin PJK:n pääsykokeessa ensimmäistä kertaa ja päällimmäinen fiilis oli se että homma kaatui ainakin näihin: esiintymiskokemuksen puute, jännitys, toisen biisin äärimmäisen fataali oma kommunikointivirhe/oma lisäys, (sen kautta) jazz-improvisoinnin taitojen puute (josta nyt ei tuolla ainakaan missään tapauksessa ole haittaa), säälittävä 20 minuutin pääsykokeelle varattu aika ja siitä johtuva helvetillinen kiire sekä omien ja pääsykoepaikan rumpukamojen erot 2 metrin pituuden takia kun ei tomejakaan ehtinyt nostaa sekoillessa. Hyvin siis meni, näin niinku omasta mielestä :p. Eka biisi meni jännitykseen ja sekoiluun siksi että toinen pelti puuttui koska en osannut lukea ja ymmärsin väärin, toinen siihen että oman lisäykseni introon takia raati luuli että tahdon soittaa Stevie Wonderin I Wishin jazzina c: en edes tiedä miten olisi voinut mennä enemmän pieleen mutta tiedän että samoja virheitä kukaan ei tahdo enää tehdä, joten täältä pesee.
 
Jos siis joku aikoo (rummuilla) hakea niin ainakin tästä näette mikä voi mennä pieleen etenkin jos on jännittäjä luonteeltaan ja esiintymiskokemusta vähän niin kuin minulla : ) kysyn tässä myös samalla: miten paljon keikkakokemusta oli sisään päässeillä ennen sisäänpääsyä ja koitteko ollenkaan samalla tavalla 20 minuutin pituuden lyhyydestä ja kamojen outoudesta vai rupesitteko vain soittamaan ja olitte kuin kalat vedessä? Toki 2 metrin pituus muuttaa ennen kaikkea juuri sen tomien korkeuden sopivuuden jos niitä ei ehdi muuttaa. Ja mitä muita virheitä siellä voi tehdä sitten ensi vuonna (paitsi että on laiska eikä ole valmistautunut niin hyvin ettei voi soittaa korvat auki ja haistella millä fiiliksellä säestäjät soittavat siellä)?
 
Jazz, sitä ei tietysti voi harrastaa liikaa jos tuonne haluaa. Jazzista kuitenkin (bändissä) oppii dynamiikkaa, rakenteet, kommunikointia, bändisoittoa, komppausta, sen että soolot eivät elä omassa universumissaan yksin, improvisointia, kuuntelemaan, groovea, soundeista ja kaiken mahdollisen. Jos sitä siis Tekee eikä vain vilkaise ja kohauta olkiaan, itsellä rajoittunut tähän mennessä kahteen puolikkaaseen kappaleeseen (Miles Davis: Sid's Ahead; Brian Blade and the Fellowship Orchestra live at Chicago Music Exchange alkujen ja Davisilta myös soolon nuotinnusta ja opettelua rummuilla) ja ensimmäiseen puolikkaaseen the Art of Bop Drummingista ja Got a Match nyt opettelussa :D ja Bud Powellin levyä suditellut muutamaan kertaan.
 
Ja jos joku raatilainen on unohtanut, niin ainakin minulle aloittelevana soittajana vierailla kamoilla vieraiden ihmisten edessä esiintyminen vieraassa tilanteessa oli melko helvetillistä mutta kiitos kokemuksesta, ensi vuonna tulen toivottavasti viisaampana ja harjoitelleempana sinne uudestaan. Ja mitenpä muutenkaan siitä selviää kuin viisastumalla, valmistautumalla ja harjoittelemalla. Esiintyminen ei koskaan ole ollut vahvuus, itseluottamus hyvin pitkälti nolla.
 
FATAALIT VIRHEET:
0.
Viime vuonna 1. vaiheessa tein biisiäänityksen seuraavasti: PA-kamoista biisi soimaan rumpuineen ja soitin päälle, huono erotuskyky, gain pienellä äänityslaiteessa, kovat äänentasot. NÄIN EI TEHDÄ, JO PJK:N SIVUILLAKIN LUKEE, PITÄÄ ENSINNÄKIN OLLA RUMPUSETITÖN (playalong-) RAITA tai mieluiten bändin kanssa esitetty kappale, yhtyesoittoahan tuonne mennään kai opiskelemaan ja toinen vaihe on käytännössä siitä kiinni. Tänä vuonna tosin esitin ilman mitään säestystä ja pääsin 2. vaiheeseen, mutta kyseessä oli Snarky Puppyn What About Me eli suoraa jazzfuusiota (koska se oli näemmä viime vuonna Metropolialla hakubiisinä, miettikääpä sitä, tänä vuonna sitten Got a Match? Kikka Korean Sähköiseltä Joukkueelta, miettikääpä sitäkin) jossa rumpusoolo ja nuotinsin ja opettelin kaiken niin hyvin kuin pystyin (nelisen viikkoa kesti).
Viime vuonna en ollut edes käynyt rumputunneilla ja hädin tuskin äänittänyt soittoani aikaisemmin ja ylimielisenä ajattelin että totta kai pääsen sisään (tasan 2 kuukauden harjoittelulla, siinä ei rukoilukaan enää auta) kun kerran pääsin yliopistollekin kertayrittämällä sillä erolla että olin jo käytännössä muutaman vuoden harjoitellut pääsykokeita varten yliopistolle mutta rumpujen soitosta taas oli taukoa monta kuukautta. Tästä voi tietysti päätellä jotain :). Vaikka olisikin ollut play-along viime vuonna niin melko lailla joka aspekti äänitteessä oli päin prinkkalaa, soolonkin heitin puoliksi lonkalta kun olin niin loistava. Tärkeintä lienee kaikessa tempo ja se miten ymmärtää osansa kappaleessa ja bändissä, eikö? Tempoon kiinnitin erityisesti huomiota tänä vuonna. Minkä tahansa saa kuulostamaan hirveältä jos se heiluu. Kannattaa äänittää soittoaan, kuunnella ja korjata hitaasti ja rauhallisesti virheensä yksi kerrallaan! Näin ohjeisti rumpuopettajani ja sanotaanko nyt vaikka että rumpuopettajani on hieman parempi soittamaan kuin minä ja eniten ikinä soittamisesta opin siitä kun tein tänä vuonna äänitteitä 1. vaiheen hakua varten, eli jouduin kuuntelemaan ja korjaamaan henkis-fyysisiä ongelmiani. Ja se metronomi - ilman sitä harjoittelu on puoliteholla harjoittelua. Gap click -metronomi esim. omatekoisesti guitar prolla (kannattaa hankkia) tai YouTubesta tai kännykkäsovelluksesta on äärimmäisen hyvää harjoitusta missä tahansa, koko biisinkin voi harjoitella gap clickillä vaikka eri versioilla. Ja bändisoitonhan voi korvata vain bändisoitolla.
 
1.
Tänä vuonna kun pääsin 2. vaiheeseen; kamojen säätämiseen meni suunnilleen 10 minuuttia eli puolet koeajasta (olen tasan 2 metriä pitkä) ja siitäkin huolimatta lopputuloksena oli mitä oli, vieraat rummut kun ovat vieraat - biisien jälkeen antoivat palautetta siitä että aika alhaalla on kannut (itsestä nähden istuma-asennossa noin 90 astetta Himassa kyynärtaipeen kulma, ei liian matalalla; pääsykokeessa olivat turhan matalalla vaikka puolet itse tilanteesta olenkin jo unohtanut jännityksen takia): "sulle on varmaan käynyt niin että jossain vaiheessa olet venähtänyt 20 senttiä ja rummut on jääny sille tasolle". Ymmärrän että kiire on, mutta itse ensin hoputtivat soittamaan joten ei niitä edes ehtinyt säätää. Tulin kitaristin kanssa vielä tilaan 2 minuuttia Myöhässä koska unohduttiin katsomaan vähäjärkistä videota rentoutukseksi ennen sitä. Ei auttanut sekään sisään pääsemisessä aseta mahdollisimman pirteä hymiö tähän. Tuskin siinä kotikutoisessa pätsissä (raati oli ihan mukava kyllä) olisin tomeihin itsekään osannut etukäteen kiinnittää mitään huomiota vaikka aikaa olisi ollutkin, olen luonteeltani jumalaton hidas valmistautuja ja jännittäjä. Biisien aikana kyllä valkeni että ei juma, eihän näihin hyvä kun edes juuri ja juuri ylettyy kapulalla hipaisemaan.
 
2.
20 MINUUTTIA ON LYHYT AIKA. Siellä on löysä pedaali (ei tarvinnut edes kysyä kun olen käynyt rumputunneilla: normikireä jousi, ei tappiinsa asti kiristettykään todellakaan. Jalka alhaalla soittajille varmasti sopii loistavasti, mutta mikään heel--toe-unelma se ei varsinaisesti ole) joten toin oman singlepedaalin, jonka vaihtamiseen meni korkeintaan minuutti, rumpuavain oli mukana ja molemmissa speduissa itse asiassa pikalukot, luojan kiitos. Mutta siihenkin meni aikaa se minuutti - toisaalta taas samalla yksi raadin jäsenistä ystävällisesti laittoi toisen räkkitomin paikalleen koska siitäkin olin kysynyt etukäteen; eihän sitäkään kaikissa kappaleissa tarvitse mutta jos huomaa pääsykoetilanteessa ensimmäistä kertaa että pellit ja tomit puuttuvat niin ei se ainakaan keskittymiskykyä bändisoittoon paranna, etenkään jos on nuotintaja-ulkoaopettelija sielultaan niin kuin minä. Virveliä tyydyin vain kallistamaan koska ei sitä ehtinyt nostamaan vieraalla telineellä kun ei heti tajunnut että mistä, en olisi kyllä ikinä uskonut että niinkin voi tapahtua. KIIRE KIIRE. Jotain siinä kai transsissa heiluin koska johonkin se aika meni. En ihmettele koska tuntui että katson kapeasta tunnelista päästäni ulos c: Myös hihatia jouduin nostamaan ja siihen tarvitsi rumpuavaimen (kiristinrinkulaan joka oli ainoa joka enää piti sitä paikallaan) koska se oli Paskana. Totta kai.
 
3.
Lisäksi olin etukäteen kysynyt kuinka monta symbaalia paikan päällä löytyy - ystävällisesti vastattiin "hihatin lisäksi käytössä kaksi symbaalia telineineen eli siis ride ja yksi crash". Huomatkaa siis; siellä ei siis välttämättä ole enempää kuin yksi crash käytössä, nyt oli yksi crash sekä lämmittely että koeluokissa, nyt kun kuitenkin puhutaan ennen kaikkea siitä pop- ja jazzmusiikista. Kannattaa siis olla vastaavaa musiikkia siellä esittämässä Meshuggahin sijaan jo peltinäkökulmastakin ja tuoda ainakin yksi oma pelti mukaan jos tietää niitä käyttävänsä, ideaali varmaankin kuitenkin on ettei paino ole mättämisessä eikä ulkoa opettelemisessa vaan improvisointitaidoissa, bändisoitossa ja hyvässä komppaamisessa eli hyvässä perusosaamisessa (korjatkaa herran tähden jos olen väärässä). Koska en huolimattomuuttani osannut lukea (täysin oma tyhmä moka, ja voin taata että harmittaa) ja omassa slangissa "ride" on "ride" eikä mikä tahansa symbaali ja symbaali/pelti taas = crash, splash, bell (ei lehmänkello), china tai niin edelleen, niin tulkitsin että kaksi crashia on käytössä, mistä päästäänkin
 
4.
virheeseen neljä eli siihen että opettelin toisen kappaleen (Porcupine Tree: Sound of Muzak, jossa crashit tärkeässä roolissa koko ajan, eri kelloja korvasin crashien kuvuilla lisäksi) nuotilleen ulkoa niin että harjoitellessa käytössä oli KAKSI crashia, mutta olikin vain yksi käytössä paikan päällä ja kun muutenkin ajatuksen jännityksestä ripuloiva juna puksutti sumussa eteenpäin niin lopputuloksena oli se että puolet omista osuuksista unohtui. Mikä liittyykin
 
5.
virheeseen viisi eli siihen että en ollut Improvisoinut Sound of Muzakia tarpeeksi vaan opetellut sen nuotilleen (hyvin, mutta täsmälleen yhdellä tavalla vaikka aluksi opettelinkin 4 pellillä, sitten 3, sitten 2 pellillä sinne raahanneeni kitaristisäestäjän kanssa). Aina pitäisi kai olla varautunut tippuviin tai hajoaviin pelteihin, tomeihin (yhdeltä lukiokeikalta kokemusta) tai muuhun mikä pakottaa soittamaan aivan eri kamoilla kuin mihin on tottunut tai jopa ihan eri linjoja ja fillejä kuin mihin on tottunut.
 
6.
minulla on jumalattoman iso perse (tätä voitte kuvitella suihkussa), joten olisi pitänyt tuoda myös oma rumputuoli (neljä jalkaa, leveä istuin hankin sen aikoinaan koska jalka kipeytyi kovasta reunasta, vaikka tuoli on polven korkeudella eikä päin prinkkalaa ja painan 95 kiloa enkä ole edes läski) joten olin unohtanut miten unohtumaton kokemus on keikkua ympäriinsä kapeaperäisen kääpiön pallilla, vaikka jumalan kiitos muistin sentään sen kiristää ennen kuin rupesin sillä istuen soittamaan. Joka tapauksessa heiluin ymäriinsä etenkin sound of muzakissa kuin väkkärä muistellessani biisiä, mistä sainkin ymmärrettävästi kuulla loppupalautteessa. En ihmettele, mutten kyllä todellakaan heiluskele huvikseni kotona soittaessani.
 
7.
Stevie Wonderin I Wishin (toinen biisi) intron lähtiessä (basisti rupesi soittamaan jo ja huikattiin että lähde mukaan sitten kun olet valmis (=ALOTTAS JO!) - aika oli edelleen tiukilla) lähdin INTROON mukaan enkä A-osaan, kappaleessa kun on rumpufilli, mutten lähtenyt tahtia ennen vaan Kahta tahtia ennen intron loppua hiljaisella komppia ennakoivalla haikalla koska niin olin sen suunnitellut, mutta säestäjäthän eivät voineet sitä tietää etenkään kun biisin rumpuraita ei mene niin, joten aloittivat jo tahdin jälkeen (jos muistan) soittamaan ja luulivat ilmeisesti hiljaisen haikkasuhinan perusteella että haluan soittaa jazzversion I Wishistä. Loppu onkin sitten historiaa. Sen lisäksi että mahdollisesti tuli siis myös tahdin mittainen moka, puuttuva crash, väärään paikkaan crashin isku kun häkellyin heti biisin alkuun, koko biisi muuttui tunnelmaltaan täysin. Arvatkaa vain että olinko harjoitellut jazzversiota siitä etukäteen. Puhumattakaan vielä siihen kappaleeseen osuneesta, jazziksi kääntyneestä rumpusoolosta. Voi p------ -----.
 
8.
Olen liian takertunut omiin kamoihini enkä esiintymisestä ja kommunikaatiosta tiedä hevon porkkanaa. Toisin sanoen on hankittava kokemusta ja osaamista jos haluaa että on mitään toivoa päästä Esiintymällä sisään. Eikö vain?
 
9.
Prima vista. Aikaa siihenkään minulla ei ollut tutustua hädin tuskin sen luvatun minuutin verran, ja siinä vaiheessa oli itsekin niin "hädin ja tuskin" etten edes ehtinyt lukea sitä loppuun asti ennen kuin jo sanottiin että "sitten kun siltä tuntuu niin voi aloittaa" (=ALOTTAS JO!). Aloitin sitten saman tien vaikken ollut loppuun asti lukenut ja huomasin siinä soittaessani ekaa kertaa että siinä alussa on pp ja myöhemmin ff crescendoineen blaa blaa... tahtilaji oli muuten 3/4, siihenkin kannattaa varautua. Hurjaa valssiprogea. Mutta vaikka olen stick controlin ja 14 modern contest solos: for snare drum (John S. Pratt) soittanut läpi (yhtään contest soloa en opetellut alusta loppuun putkeen vaan muutaman tahdin pätkissä enkä todellakaan olisi sitä osannut prima vistana lukea, tempotkin hurjat) ja nuotintanut ja lukenut biisejä ja komppeja (en tosin prima vistana, kun en ole syytä keksinyt enkä kakkosinstrumentilla varsinaisesti revitellyt) niin ei sekään niin hyvin mennyt kuin oletin. Enemmän työtä! Ja rutosti vähemmän hosumista.
 
Tiivistettynä siis: koetilanteessa mikään ei ole samanlaista kuin bänditreeneissä, paitsi että soiton on tarkoitus kuulostaa mahdollisimman hyvältä. Kaikki mikä on koetilanteessa erilaista on pois keskittymiskyvystä itse musiikkiin, joten kaikki mikä ei ole syvällä syvällä selkärangassa unohtuu, etenkin jos vielä jännittää. Toivottavasti ensi kerralla otan oman tuolin, nostan tomit, olen esittänyt mitä moninaisimpia kipaleita eri yhtyeiden kera ja tehnyt jo valmiiksi virheitä joista en osaa nyt vielä uneksiakaan, mutta sen lisäksi haluaisin kuulla: onko joku päässyt tuonne opiskelemaan yhtä ruhtinaallisella viiden kerran esiintymiskokemuksella kuin minä, vai onko juuri se isoin ongelma minulla niin kuin luulen?
 
Ja toiseksi se improvisointi livetilanteessa vierailla kamoilla. Mitä muita keinoja voi olla harjoitella sitä kuin harjoitella juuri sitä itseään ei kai mitään? Ja mitä mukavia virheitä vielä on olemassa?
 
Niin ja lisäksi akustiikka on aivan erilainen omassa harjoitustilassa kellarissa jossa ei mitään akustolevyjä, muutama hassu matto seinällä. Dynamiikka tuntui ja kuulosti niin erilaiselta kuin vain voi olla. Harjoitustilassa tuntuu että liian hiljaa ei voi soittaa, tuolla taas jotenkin tuntui paljon tasapaksummalta kaikki keskivoimakkaat äänet, kuulostaa ihan studiolta, yllätys yllätys. Ehkä kuvittelen tuon tasapaksuuden. Pitää hommata treenitila jostain niin pääsee soittamaan toisella rumpusetillä kunnon akustiikoilla.
 
Soittotaito ja -kokemushan, myös keikkailun merkeissä, sen kai ratkaisee loppujen lopuksi, koska yllätykset eivät varsinaisesti paranna suoritusta. Mitä enemmän on nähnyt niin sitä vähemmän yllättyy. Taidanpa hankkiutua johonkin jazz-blues-bändiin jos mahdollista ja soittaa ja esittää kappaleita niin paljon kuin kerkeän. Ja Rileyn kirja gap clickin kanssa on kultaa, se pitää käydä niin tarkasti ja tiuhaan kun vain voi.
 
Kappaleiden opettelusta en kyllä tiedä, onko parempi opetella rumpuraidat mahdollisimman tarkkaan kaikista ja lisäksi improvisoida jamibiiseihin vai improvisoida ensin kaikkea (paitsi Meshuggahia) mutta eihän sekään ole kuin työmäärästä loppujen lopuksi kiinni. Hereille, korvat auki, turpa kiinni, aikataulut kalenteriin ja kellariin : ) ja mitä enemmän potuttaa niin sitä enemmän kehittyy. Kunhan ei aina potuta.
 
Korjauslista:
- soiton äänitys; impro, biisit, bändi, esitykset ja kuuntelu ja ongelmien korjaus
- biisien opettelu
- kirjat, mm. prima vistaa muualtakin kuin syncopationin sovelluksia
- playalong-levyt (Riley aluksi)
- esitykset
- kannattaa vissiin tehdä ne rumpuläksyt kunnolla jos maksaa rumputunneista