Roots ›

Terve
 
Su 13.06. MTV3 klo 22:30
"Eric Clapton, Paluu juurille: Brittiläinen kitaravirtuoosi kertoo suhteestaan bluesiin, ja ennen kaikkea vain 27-vuotiaana kuolleeseen blueslegenda Robert Johnsoniin, jonka kappaleita hän esittää viimeisimmällä levyllään Me And Mr. Johnson. Toimitus, käsikirjoitus ja leikkaus: Timo Repo."
 
http://www.telkku.com

Perhana. Pitääpä katsoa.

Hyvä Erkki! Vois kattoakkin.

Äsh...
 
Tuohan tulee mtv3:lta ja kestää vain puolituntia. Tai oikeastaan varmaan vain 20 min, kun lasketaan mainostauot (alut ja loput) mukaan.
No pitää kuitenkin väijyä tuokin. Hyvä, että edes jotakin näyttävät.

Äsh...
 
Tuohan tulee mtv3:lta ja kestää vain puolituntia. Tai oikeastaan varmaan vain 20 min, kun lasketaan mainostauot (alut ja loput) mukaan.
No pitää kuitenkin väijyä tuokin. Hyvä, että edes jotakin näyttävät.
 
Höpsis.
Maikkarille täyteohjelma, meille ohjelma.

Höpsis.
Maikkarille täyteohjelma, meille ohjelma.
 
Ja toimittajana "Foxi".... hmm...
mutta kyllähän tuon katsoi.

Taattua tavaraa musan osalta. Muuten melko turha ohjelma mielestäni. Useimmat noista ajatuksista, joita Clapton ohjelman haastatteluissa kertoilee muistan lukeneeni joistain kitaralehdistä (muistaakseni Guitar World) - tietty vähän eri sanoin sanottuna, mutta asiat samat. Olisi todella mielenkiintoista nähdä joskus se Claptonin järkkäämä (kesäkuun lopussa muistaakseni Dallasissa pidettävä) konsertti, jossa soittavat mm. Steve Vai, Jimmie Vaughan ja monet muut tähdet. Siinä tulee Claptonin osalta pitkästä aikaan jotain todella ainutlaatuista kun hän jamittelee Steve Vain kanssa. Olihan tämä Robert Johnson-tribuuttilevykin tapaus sinänsä, mutta Claptonin jamittelut erityisesti Vain kanssa ovat ns. "once in a lifetime"-juttu.

Hieno homma tuo levy, toivottavasti tuo paljon uusia kuulijoita Robert Johnsonin musiikille. Noi Cläpyn versiot ei ihmeemmin innostanut, vaikkei niitä huonoiksi voi missään nimessä sanoa. Ihan kivoja mutta jotenkin se tylsyyden peikko vaan vaanii siellä jossain taustalla IMHO.
 
Samaa mieltä kanssasi, Blue Moon. Minustakaan nämä Ericin Robert Johnson-versiot eivät ole huonoja. Ne vain kuulostavat liikaa viime vuosien Claptonilta eivätkä ole samanhenkisiä kuin alkuperäiset. En nyt tarkoita, että covereiden täytyisi olla samanlaisia kuin alkuperäiset. coveroinnissa mielestäni juuri täytyy versioida, mutta alkuperäinen tunnelma on hyvä säilyttää. Siksi minusta Clapton olisi voinut aivan hyvin tehdä tämän Johnson-tribuutin akustisesti. Kyllä se olisi silti takuuvarmasti kuulostanut "Slowhandilta", mutta alkuperäinen fiilis olisi säilynyt.

Väliin tulee mieleen että miksi Robert Johnson tai blues muuttuu kiinnostavaksi ja ohjelman arvoiseksi vasta siinä vaiheessa, kun Claptonin tai Richardsin tapainen heppu sitä esittää ja kehuu. Suorista musiikillisistä linkeistä Robert Johnsoniin on vielä elossa ainakin Robert Lockwood Jr. ja Honeyboy Edwards. Niistä kun tehtäisiin "robertjohnson" - ohjelma niin se saattaisi olla ihan oikeasti mielenkiintoista katsottavaa.
 
Täysin samaa mieltä tässäkin!

Samaa mieltä kanssasi, Blue Moon. Minustakaan nämä Ericin Robert Johnson-versiot eivät ole huonoja
 
Juu, ei missään nimessä huonoja. Ja laulajana Clapton tuntuu paranevan vuosien myötä.

Perkele kun jäi nauhoittamatta. Kakkoskitarassa kun oli vielä kovin kitaristi sitten Stevie Ray Vaughanin, Doyle Bramhall II...

Kakkoskitarassa kun oli vielä kovin kitaristi sitten Stevie Ray Vaughanin, Doyle Bramhall II...
 
Ihmettelin, että mikä hemmo tuossa tv-pätkässä soittaa komppia niin, että kitara ja kieletkin on väärinpäin (kuten mulla). Sehän olt tämä Doyle Bramhall II.

Noi Cläpyn versiot ei ihmeemmin innostanut, vaikkei niitä huonoiksi voi missään nimessä sanoa. Ihan kivoja mutta jotenkin se tylsyyden peikko vaan vaanii siellä jossain taustalla.
 
Olen samaa mieltä. Tuommoinen perinteinen blues on loppujen lopuksi hemmetin vaikea taiteenlaji tänä päivänä. Se on niin kaluttua kamaa, että kiinnostavuuden ylläpitämiseksi pitäisi todella löytyä jotain uutta särmää.
 
Robert Johnsonin musiikki aikanaan oli varmaan todella uutta ja innostavaa. Ja ne levytykset mitä minä olen kuullut, ovat tänäkin päivänä ihan loistavaa musaa. Esim. se skitan soittotyylihän on aivan mahatavaa.
 
Ja kyllähän Eric Claptoninkin uraan upeita blues -hetkiä mahtuu. Mutta tuon uuden levyn todellinen pointti ei mulle ole (ainakaan vielä) täysin avautunut. Vähän semmoinen "maailman paras baaribändi" -fiilis iski miulle hetkittäin. Niinkun että jos joku vetäis noin Cantina Westissä, nin ois ihan mahtavaa ottaa tuoppia siellä baarissa ja fiilistellä.
 
Äh .. voi olla että mieli muuttuu, kun aika kuluu. Mutta tulipahan avauduttua, kun muilla oli ehkä ollut vähän samansuuntaisia fiiliksiä ...

Ihmettelin, että mikä hemmo tuossa tv-pätkässä soittaa komppia niin, että kitara ja kieletkin on väärinpäin (kuten mulla). Sehän olt tämä Doyle Bramhall II.
 
Ooksä nysse Tsimi Henriksi ?

Ooksä nysse Tsimi Henriksi ?
Eiku Doyle IVB

Samaa mieltä kanssasi, Blue Moon. Minustakaan nämä Ericin Robert Johnson-versiot eivät ole huonoja. Ne vain kuulostavat liikaa viime vuosien Claptonilta eivätkä ole samanhenkisiä kuin alkuperäiset.
 
Mikäköhän siinä muuten on että nuo Bluesbreakers Mayall & Clapton sekä Disraeli Gearsin soolot iskivät minuun aikoinaan kuin miljoona volttia, mutta From the Cradle ei nyt hirveästi liikauttanut??? Tätä olen usein ihmetellyt.

Väliin tulee mieleen että miksi Robert Johnson tai blues muuttuu kiinnostavaksi ja ohjelman arvoiseksi vasta siinä vaiheessa, kun Claptonin tai Richardsin tapainen heppu sitä esittää ja kehuu. Suorista musiikillisistä linkeistä Robert Johnsoniin on vielä elossa ainakin Robert Lockwood Jr. ja Honeyboy Edwards. Niistä kun tehtäisiin "robertjohnson" - ohjelma niin se saattaisi olla ihan oikeasti mielenkiintoista katsottavaa.
 
Näin se vaan on.. Hieno homma kuitenkin, että Clapton on ottanut asiakseen tuoda esille suurelle yleisölle suhteellisen tuntemattomia bluesartisteja. Hän on myös antanut avoimesti tunnustusta vaikuttajilleen, eikä ole yrittänytkään ottaa kaikkea kunniaa omiin nimiinsä.

Näin se vaan on.. Hieno homma kuitenkin, että Clapton on ottanut asiakseen tuoda esille suurelle yleisölle suhteellisen tuntemattomia bluesartisteja. Hän on myös antanut avoimesti tunnustusta vaikuttajilleen, eikä ole yrittänytkään ottaa kaikkea kunniaa omiin nimiinsä.
 
Ehdottomasti samaa mieltä, ilman näitä bluesin popularisoijia tuskin meikäläinenkään omistaisi yhtään blueslevyä.

Olen samaa mieltä. Tuommoinen perinteinen blues on loppujen lopuksi hemmetin vaikea taiteenlaji tänä päivänä. Se on niin kaluttua kamaa, että kiinnostavuuden ylläpitämiseksi pitäisi todella löytyä jotain uutta särmää.
 
Tää on aivan totta. Sen uuden löytäminen kuitenkin niin usein tekee bluesista liian modernia ja monesti "tappaa" sen todellisen idean, mitä siinä musatyylissä haetaan.
 
Blues on niin selkeesti live-musaa, ett sen fiiliksen aikaansaaminen studiossa on pirun vaikeaa. Sitt tänäpäivänä oletetaan ihmisten haluavan kuunnella vain äärimmilleen tuotettua musaa. Se ei ole useinkaan kovin toimiva tapa tehdä bluesia.

Sitt tänäpäivänä oletetaan ihmisten haluavan kuunnella vain äärimmilleen tuotettua musaa. Se ei ole useinkaan kovin toimiva tapa tehdä bluesia.
 
Toi tuottaminen on latistanut monien rock bändienkin levyjä.