Roots ›

Freud, Marx, Engels & Jungin solistina parhaiten tunnettu Pekka Myllykoski kuoli lauantaina 22.4.2017 syöpään.
 
Kirjoitin seuraavan alunperin Facebookiin, mutta toimikoon täälläkin hienon muusikon ja tekstittäjän muistokirjotuksena.
 
Julkkisten kuolemat eivät oikein koskaan ole suuremmin koskettaneet minua, mutta tänään tullut uutinen Pekka Myllykosken kuolemasta oli toinen juttu. Olo on kuin tutun tai ainakin puolitutun kuollessa. Koskaan en miestä tavannut (no, moikkasin kerran kadulla), mutta kappaleista ja muusta olemuksesta piirtyi kuva, jota rakastin.
 
Myllykoski oli hahmo, jota kukaan ei olisi voinut pitää täydellisenä ja mallina muille. Hän oli rikkinäinen ja heikko, nauroi kappaleissaan ainakin yhtä usein itselleen kuin muille. Lauluääni ei ollut todellakaan mitään samettia ja majaili säännöllisesti hieman nuotin vieressä. Ulkonäölläkään ei fanijulisteita myyty. Viinan kanssa oli vaikeaa.
 
Ja kuitenkin (tai ehkä juuri siksi):
 
Myllykoski edusti montaa sellaista asiaa, joita minä Suomessa rakastan ja jotka tuntuvat menneen vinoon viime aikoina. Hän puhui kaikkien hyväksymisen puolesta olematta tosikko tai lässyttäjä. Hän osasi käyttää huumoria olematta tarpeettoman ilkeä. Hän ei julistanut totuuksia, paitsi ehkä yhtä: jokaisen ihmisen arvoa. Saat olla sellainen kuin olet, mutta älä perkele kiistä sitä oikeutta muilta.
 
Ja ne tekstit: Tapa sulauttaa yhteen syvällinen sivistys ja jokaiselle ymmärrettävä ilmaisu, käyttää viittauksia vaikuttamatta brassailijalta, johdatella kuulija lempeästi ymmärtämään itse sen sijaan että tyrkyttäisi vastauksia. Vaikka Froikkarit oli (sillä eihän sitä ilman Pekkaa enää ole) ihan kelpo kantribändi, niin kyllähän siitä poikkeuksellisen tekivät juuri Myllykosken sanat.
 
Tämän päivän Suomi tarvitsisi lisää pekkamyllykoskia. Ihmisiä, joilla on vikansa ja jotka sallivat toisillekin virheet. Ihmisiä, joille vihollinen on toisen ihmisen arvon riistäminen, ei se toinen ihminen.