Rummut: soittaminen ›

Kun treenasin jossain vaiheessa stick controlia ja 14 modern contest solos for the snare drummeria joka päivä ja parin kuukauden ajan joka päivä singlejä ja doubleja eri dynamiikoilla ja tempoilla harjoituspädiin, vaihdellen pp:stä ff:ään, ei ollut mitään rakkoja kummassakaan kädessä.
 
Annas kun rupesin Snarky Puppyn What About Me? :tä treenaamaan PJK:n pääsykoenauhalle (kun kuulin että Metropoliaan se oli hakubiisinä viime vuonna, ja kun 2. virvelikin löytyy ja biisi on rummuilla "melko" hyvä ja vaikea) ja hikoilemaan Vic Firthin kapuloilla joissa vahapinta (eikös juu) niin oli kapulat keskeltä ihan haperona rimshotien takia ja molempien käsien etusormiin peukalon puolelle tuli rakot about viikon soiton jälkeen - sitten laastaria, tuli kovahkot känsät, ongelma meni ohi. Ts. sivuttaisliike nopeissa siirtymissä rumpujen ja peltien välillä yhdistettynä normaaliin eli ei-tönkkö-koivuhalko -otteeseen saa minulla sikäli kun mitään mistään ymmärrän rakot tulemaan käsiin etenkin harjoittelussa kun ei ole kaikki vielä timantinkovaksi hiottuna päässä ja selkärangasssa, mutta menee hrajoittelemalla ja toisaalta nahkaa säännöllisesti rasittamalla ohi. Tekniikan puutteessa on siinä mielessä perää että mitä enemmän harjoittelu-/kokeiluvaiheessa / kun ei vielä muista joka iskua puolta tuntia etukäteen ja tulee nopeita siirtymiä ja/tai kontrollin puutteessa hosuu ympäriinsä tietämättömänä niin sitä enemmän hankaa, mutta mitä kovempaa soittaa ja enemmän heiluu (syystä riippumatta) niin sitä helpommin tulee rakkoja, selvähän se. Siis edelliseen esimerkkiin palaten kun katsoo vaikka Snarky Puppyn rumpalia niin hyvin sujuvalta ja kiireettömältä näyttää ja kuulostaa suorittaminen, joten tuskin rakkojakaan tulee. Mutta toisaalta saahan lapiollakin rakot aikaan ilman hanskoja, jos ei ole ennen lapioinut - turhaan ihmiset täällä voivottelevat että voi kun minäkään ammattirumpalina en ole tällaista koskaan kokenut; riippuu enemmän kuin yhdestä asiasta, mm. kuinka uudet kapulat, minkämerkkiset (uudet vahapintaiset Vic Firthit+uusi biisi ja hidas muisti+yksi nopea myöhäinen siirtymä siitä johtuen tuntui suorastaa repäisevän kerran ihon alla kudoksen etusormessa rikki poikkuksellisen pitkän treenipäivän jälkeen, tuntui todella miellyttävältä) etenkin yhdistettynä hikoiluun, siitä kuuluisasta hikoilusta joka liittyy kuntoon, anorakin paksuuteen, läskin määrään, ilmastointiin, stressiin, siihen tietääkö mitä on tekemässä (muistista, kontrollista, harjoittelusta, onko heiluessa selkä- vatslihakset kunnossa), treenitilan lämpötilasta, hyvin paljon musiikkityylistä ja siihen harjaantuneisuudesta jne. #hikoiluekspertti (saa siis olla eri mieltäkin)
 
Sitten kun ne kärsineet keskeltä tikkuiset kapulat vielä kääntää kädessä ympäri ja rupeaa kanttilyöntejä soittamaan niin tikut saavat kerran tuhannessa vuodessa haavoja aikaiseksi sormenpäihin. Ja muutenkin jos viiltohaavoja muissa hommissa tulee niin ainoa ratkaisu minkä olen löytänyt on niinkin yllättävä kuin että laittaa laastarin haavan päälle ja jatkaa muuten normaalisti soittamista.
 
Ja hajonneista pelleistä... kun sitä peltiä lyö, sitä kun voi lyödä dynaamisesti vaihtelun lisäksi joko kärjellä (perus, mutta jollei ole nylonkärkisiä kapuloita niin sano kuukausipalkalle hyvästit kun soitat kovempaa), kapulan "shoulderilla" eli kärjestä katsottuna paksummalla osalla (terävä+kumea saundi) tai reunaan (kumea saundi) eikä suoraan reunaan tarvitse eikä etenkään kannata kovaa lyödä, (jos kovaa ja erottuvasti haluaa niin shoulderia eli sitä kärjestä katsottuna paksunevaa osaa kannattaa käyttää) mutta reunasta saa hienon hiljaisen kongimaisen saundin kun hiljaa lyös about kapulan keskiosalla reunaan. Myös ilmastointiteippiä voi vetää ohuelti kapulan keskiosaan niin saa ilmaiset malletit kaupanpäälle ja voi vähän suojata rimshotteja tehdessä, mutta kannattaa ottaa huomioon että paino lisääntyy jos laittaa liikaa joten max yksi kierros. Jos vaikka Meshuggahia rupeat soittamaan mikittämättä ja joka ikinen isku on kovaa ja lyöt reunaan (shoulderilla on mahdoton lyödä samaa peltiä sen heiluessa kovaa niin että saundi on johdonmukainen joten vaihtoehtona reuna tai päälle) niin varmasti hajoaa etenkin ohuet pellit ajan myötä (koska niihin neljäsosaiskuihinhan porukat keikalla heiluu (Meshuggahin tapauksessa siis esimerkiksi))... harvoin hajoaa ja jos äänentasot jne. on kunnossa ja ei lyö aivan liian kovaa, ja todennäköisesti pysyy pitkään kapulat Ja pellit kunnossa, mutta jos hajoaa niin sitten hajoaa, etenkin ohuet pellit. 2 splashia ja yksi studio crash (ohut siis) on tähän mennessä hajonnut koska niitä tulee lyöneeksi liian kovaa innostuessaan ja raskaissa kappaleissa splashia yhdistettynä johonkin muuhun peltiin koska saundi on hieno - pitäisi kai hankkia mikki sitä varten ja lyödä treeneissä hiljempaa.
 
Mutta "oikea lyöntitekniikka": jos ranne on ääriskenaariossa jäykkä kuin tukkimiehen sanonko mikä niin siinä tapauksessa lyöntienergia menee kyllä pellin sijasta kapulaan ja käteen ja standin tattiin (koska sitä vasten (toivottavasti) pelti taipuu jos sitä vääntää, mitä kukaan täysjärkinen ei ikinä kyllä tee), ei siis peltiin; oletan siis että puhutaan juurikin siitä että lyödäänkö reunaan vai kapulan kärjellä. Ja sehän riippuu tilanteesta ja tyylistä ja pellistä, eli ratkaisevaa on ennen kaikkea se ettei esim. splashiä tai muuta peltiä laita liian kireälle niin ettei se pääse lyödessä heilumaan (soimaan ja lyöntienergiaa purkamaan) vaan menee rikki, ja syy numero ykkösenä se, ettei lyö peltejään ikään kuin haluaisi rangaista niitä.
 
EDIT: niin siis lyöntitekniikka; rakkojen lisäksi joka ikinen soiton aspekti paranee kyllä kun kapuloita pitää kaikissa tapauksissa mahdollisimman rennosti - jäykkä ote = enemmän kitkaa, ja löysä kapula heiluessaan hankkaa yleensä useammasta kuin yhdestä kohtaa eikä mistään liikaa; jäykkää taas puristaa yleensä parin sormen välissä joten siinähän se rakko sitten on. Mutta säännöllinen soittaminen ja tekniikan hiominen on kyllä paras lääke rakkoja vastaan :)