Kitarat: kitarakamat ›

Liekö lisää bensaa liekkeihin ja muutenkin aivan turhaa, mutta pistän pari senttiä:
 
PeRSeitä mulla oli yhdessä vaiheessa kaksikin kappaletta. Tai no kolme, riippuu miten lasketaan. Joka tapauksessa, toinen oli Custom 24 ja toinen oli Mira. Kolmas sitten se mikä syntyessä mukana tuli.
 
Ensiksi taloon tuli Custom ja se oli siihen mennessä ja sen jälkeen näppien lävitse kulkeneista soittimista ehdottomasti eniten "täydellinen". Täydellisellä viittaan siihen, että siinä kitarassa ei ollut teknisesti yhtään mitään asiaa mikä olisi ollut jotain muuta kuin vähintäänkin erittäin hyvää. Loppujen lopuksi se sai lähtöpassit, koska havaitsin olevani paksujen kaulojen ystävä ja tuossa oli aika littana Wide-thin profiili. Toinen makunärää aiheuttava asia oli se pyöritettävä mikkivalitsin, jonka kanssa en koskaan päässyt niin sinuiksi kuin perinteisen kolmiasentoisen vipukytkimen. Kolmas henkistä närästystä aiheuttava juttu oli myös se, että se perussoundi ei ollut inspiroiva moneenkaan juttuun.
 
Jaa, miksi se oli sitten "täydellinen"? Näkisin näin, että nuo kolme probleemaa olivat kyllä aivan meikäläisen omiani, koska kitara ei vain kätellyt juuri minun makuni kanssa, mutta noin niinku muuten toiminnaltaan se oli aivan järkyttävän hyvä kitara ja samasta syystä siitä oli todella raskas luopua.
 
Mira tuli rinnalle jossain vaiheessa ja kokemus kitaran hyvyydestä oli myös hyvin samankaltainen. Se oli aivan jäätävän hyvä kitara. Samoista syistä lähti tämäkin sitten loppujen lopuksi vaihtoon.
 
Molempia yhdisti se, että mitä vaan ja mistä vaan soititkin, niin ne ei pettänyt. Törkyisen helpposoittoisia, vire pysyi kuin tatti kammetessakin, sointi oli erittäin tasapainoinen ja kattava koko soittoalueelta. Ergonomia oli molemmissa ihan vastaansanomaton ja asioita oli tehty fiksummin muutenkin, verraten G:n ja F:n tuotteisiin.
 
Se mitä yleensä stereotyyppisesti PaRSakaalin tuotteista toitotetaan, ei ainakaan minun makuuni kovin kauaksi uppoa. Tiettyihin juttuihin soundit toimivat hienosti, mutta ne ovat suurimmaksi osaksi eri osastolla, kuin mitä itse kaipaan.
 
Parasta shittiä Customin kanssa oli, kun tarvittiin säröytetyllä soundilla vedettyä isoa avosointua, josta halusi joka kielen tulevan kuulaasti läpi. Sellaisen ikäänkuin ei olis säröä vaikka sitä onkin aika reippaasti. Se soundi ei mennyt meinaan kovin helposti tukkoon ja sillä sai elämää isompia sointuavauksia kehiin :)
 
Toinen hienous oli sellainen ohuehkolla taajuuskaistalla tuleva tukkoon särötetty soolosoundi. Siinä oli ihanan läpitunkeva atakki. Varmaan jälleen se soittimen ohutsoundisuus palveli sitäkin, koska sille soundille pystyi tekemään härskejä juttuja ja silti se soitin mahtui tulemaan läpi sieltä.
 
...niin tää taisi olla Gibson ketju...
 
No PiRSkatit lähti kiertoon ja tilalle putos tietyllä aikavälillä kolme Gibsonia.
 
ES339 (Custom Shopin leima takana, mutta liekö oikeasti ihan CS:ää)
Les Paul Custom Shop Historic R7 Black Beauty '96
Les Paul Standard '80
 
Tuo ES339 toimi eräänlaisena katalyyttina PäRSsisten alasajolle. Halusin puoliakustisen kitaran ja suuntasin Kitarapajalle testaamaan kaikki ES335:set lävitse. Joistakin pidin, joistakin en. Samassa sessiossa koin ahaa elämyksen kaulaprofiilien suhteen ja ymmärsin millainen kaulan pitää mun kouraan olla. Se oli '59 roundback ja se oli aivan ihana. Fiilistelin myyjällekin tuota joistakin ES335:sista löytyvää kaulaprofiilia ja hän keksi ehdottaa, että jos kokeilisin vielä tuota myyntitilissä ollutta samaisella kaulaprofiililla varustettua ES339:ä, joka oli kuin keskenkasvuinen versio aikuisten versiosta. Se oli siinä, täsmälleen. Se oli parhaimman soundinen, tuntuinen ja inspiroivin kitara heti alusta lähtien millä olin koskaan soittanut. Soitin kitaraa varmaankin sen viisi minuuttia haltioissani vaikkakin olin tehnyt ostopäätökseni jo ensimmäisen sekunnin jälkeen.
 
Puoliakustisen Gibsonin ja lankku PoRSchen "hyvyyden" vertaaminen on tietenkin turhaa, jos esimerkiksi inspiroituu puoliakustisen soundista, mutta se kokemus on kuitenkin tosi. Tämä kitara tarjosi aivan uudenlaisen ulottuvuuden soittamiseen. Tän kanssa mä en enää vain kuunnellut, vaan uppouduin siihen. Siitä tuli välittömästi suosikkikitarani ja monen vuoden jälkeen se on sitä edelleen. Pitopeleistä puhuttaessa otan aina hyvin neutraalin kannan sillä maku muuttuu, tarpeet muuttuvat, ympäristö muuttuu, kaikki muuttuu. Kuitenkin en näe mitään syytä, että mulla olisi tarve erota tästä kitarasta jossain vaiheessa, sillä se tarjoaa edelleen inspiraatiota aina kun soitan sillä. Joka hemmetin kerta. Se ei vaan petä.
 
Hassu juttu asiassa on se, että tää skeba ei paljoa kodin ulkopuolista elämää ole nähnyt, sillä se ei ole istunut kovinkaan moneen juttuun mitä olen tehnyt, mutta otan sen aina ensimmäisenä käteen, jos on tarvetta kokeilla jotain uutta. Treenaan kotona aina sen kanssa, koska treeni on hauskempaa ja antoisampaa sillä. Se on hieno kaveri, ja kernaasti soisin sille enemmän soittoaikaa muuallakin :)
 
Verrattuna molempiin PiRSseihin, tällä ei ole yhtä helppo soittaa eikä tämä aivan yllä siinä soinnin tasalaatusuudessa niiden tasolle. Silti, tää antaa aihetta soittaa ja soundaahan tää vallan erinomaiselle niin akustisesti kuin sähköisesti. Toki juuri tuo puoliakustisuus on se merkittävä ero, jonka ansiosta myös rupesin treenaamaan pääsääntöisesti ilman sähköjä kotosalla.
 
Ensimmäinen paksukaulainen Gibson kokemukseni oli siis vallan erinomainen.
 
Enter seuraava Gibson. Puoliakkariini ihastuneena realisoitui päähäni se fakta, että nyt pitää kahdesta joutavasta PaRSakaalista hankkiutua eroon. Ne ansaitsivat mennä sellaiselle omistajalle, joka saa kipinän juuri niistä. Toki olin vitkutellut eron kanssa, mutta kun piti saada lisää Gibsonia tilalle ja nyt sitten se Les Paul. Himosin ja bongailin, jolloin sain kuin sainkin "halavalla" Custom Shopin vuoden 96 R7 Black Beautyn.
 
Ostohetkellä testatessani myyjän kämpillä kuitenkin mietin, että tässäkös tää ny sit on? Se tuntui aika surkealta esitykseltä. Olin siinä jakkaralla soitellessani pienoisen pettynyt, että tätäkö on Custom Shop Les Paul. Totesin itselleni, että säätöjen ja uusien kielien avulla tästä varmasti tulee soiva peli ja tein ostopäätökseni vaikkakin kokemus oli testatessa aika huono. Tähän päivään mennessäkään mä en tiedä mitä mun päässä liikkui sillä hetkellä. "Hei, täähän on aika paska. Kyllä mä tän voisin ottaa". Kai se oli vain niin ylväs näky, että olin myyty heti ovella.
 
Puunasin, ruuvasin, ränknäsin ja laittelin kitaran kuosiin kotosalla. Siitähän kuoriutui ihan kitara. Missään tapauksessa fiilis ei ollut sama kuin aikaisemman Gibsonin kohdalla Kitarapajalla istuessani. Hyvin kaukana siitä itse asiassa. Jotain siinä kuitenkin oli. Se oli siinä sylissä, soittelin ja tuumailin, että no kai tää nyt on ihan okei ja aika näyttäköön. Se oli kuin kalliilla kasvatettu, mutta ujo kaveri. Krumeluurien peitossa, pähee ilmestys, mutta ihan kuin ei oikein uskaltaisi antaa mitään itsestään ulos. Enkä mä nyt kitaroiden sielun elämään sen ihmeemmin viitsi syventyä, kun tuota elävätäkin puuta kasvaa vielä ympärillä joka on paljon kiinnostavampi asia, mutta mä en ihan ymmärtänyt koko kitaran pointtia vielä.
 
Aika näytti. Vuosia se on nyt soinut, soinut kotona, soinut studioissa, soinut räkälöissä ja klubeilla, soinut Japanissa ja Intiassa, nyt se soi soitinrakentajalla nauhojen hionnassa ja satulan uusintaremontissa ja sen jälkeen se soi taas ties missä. Se on mun pääkitara ollut jo monia vuosia. Se on just sitä mitä Les Paul Custom on. Se on massiivinen töräys tummaa jöötiä ja toimii soundiltaan sekä habitukseltaan täydellisesti siihen hommaan mihin sen olen valjastanut.
 
Jos puoliakkaria ei oikein voinut verrata PuRSijoihin, niin tätä voi. Se on kömpelö, siinä menee kielet kulman kautta virittimille, se on kohtuu painava vaikkakin varsin kevyt Customiksi, monet tehdasosat ovat rapistuneet ja hajonneet käytössä. Se on suorastaan paska kitara verrattuna PiRStaloijiin, mutta ihan mikä tahansa päivä mä otan mieluummin sen käteeni kuin entisen PuRSkahtajan. Kakka sentään haisee jollekin. Siihen on muodostunut sellainen side mitä ei PöRSsimeklarit kyenneet solmimaan. Montakohan kertaa mä olen miettinyt erinäisissä tilanteissa, että "ahaa, otetaas sit toi Pauli sitten tähän". Se on varma, sen tietää välittömästi mitä se työkalu tarjoaa. Se ole Sveitsin linkkari, jonka teriä availlaan sormet rakoille asti ja todetaan, että oisko pitänyt ottaa heti Mora tupesta.
 
Tämän kitaran tarjoama inspiraatio muodostuu sellaisesta, että mä tiedän mitä se tekee ja kun mä tiedän mitä se tekee, niin se saa mut innostumaan ja käyttämään sitä tilanteesta riippuen. Mä tiedän miltä sen soundi tuoksuu. Harvoin mä tätä himassa jaksan hyppysiini ottaa. ES339 on huimasti mukavempi kaulassa, se kuulostaa ihanalta ja siihen voi uppoutua. Les Paul kuitenkin soundaa oikealta siinä kontekstissa mihin mä sitä tarjoan.
 
Jälkeenpäin ajatellen, PRS:n tarjoama inspiraatio konkretisoitui itselläni kitaralaukun avaamisen yhteydessä pöllähtäneen vaniljantuoksun aiheuttamaan hyvään fiilikseen. Sitä vain kesti sen yhden sekunnin ja se katosi jo ennen kuin sain kitaran laukusta ulos.
 
Kitaroita on paljon erilaisia siksi, kun niille on erilaisia käyttötarkoituksia ja käyttäjiä. Ei yksi ole oikea muiden yli. Mä tiedän mitä mä saan mun Gibsoneistani, mä tiedän mitä mä en saanut PiRSkaleista. Mulla ei ole mitään ongelmia myöntää, että omista Gibsoneistani mikään ei yllä sille tasolle mitä aikaisemmat kaksi PäRSistäni asettivat. Ne olivat oikeasti v*tun hyviä kitaroita ja jos joku niistä saa kicksit ja sopivat kumppanit omiin hommiin, niin ei sen paremmin voi ollakaan. Siinä tapauksessa suattaapi olla jo syytä käydä kirjaamassa päivä muistiin "Omistan PRS:n ja kaikki on hyvin" -ketjuun, mikäli sellainen löytyy :)
 
Tziisus, tais lipsahtaa pitkähkö räntti.