Yleistä keskustelua musiikista ›

Tässä muutamia esimerkkejä, jotka ensimmäisenä tulivat mieleen.
 
AC/DC:n kohdalla, varsinkin 1900-luvun esiintymisiä katsellessa ei varmaan kovin monelle tule sellaista oloa, etteikö bändi nauttisi tekemisestään. Myöhempinä vuosina meni toki asteittain rutiininomaisemmaksi ja ammattimaisemmaksi hauskanpidoksi. Johon Malcolm Youngin muistisairaus jne. ovat väistämättä vaikuttaneet. Back In Black (1980) on kait eräs kaikkien aikojen myydyimpiä albumeja. Ja taitavatpa ne muutkin jokusen miljoonan siellä täällä myydä, vieläpä vuosikymmenestä toiseen. Joten tuskinpa rahasta on ollut enää pitkiin aikoihin puutetta.
Aloitetaan eräänlaisella ääriesimerkillä siitä, kun nuorena miehenä rokataan ilman minkäänlaisia "kierrosrajoittimia". Rankasti, mutta kuitenkin hyvällä fiiliksellä, soittamisesta nauttien ja siihen keskittyen. Tälläisen keikan jälkeen ei varmaankaan tarvitse enää käydä juoksulenkillä. Rocker (Pariisi -79): https://www.youtube.com/watch?v=Vj7 … &list=RDEkzR35SXmcY&index=4
 
Chuck Berry - Johnny B. Goode (Live 1958): https://www.youtube.com/watch?v=6ROwVrF0Ceg
Tässä eräs Anguksen musiikillisista innoittajista, jolta Duck Walk ja kait pari muutakin yleisölle suunnattua maneeria ovat peräisin. Toki tahallisen överiksi vedettyinä versioina. En ole Berryn lähivuosikymmenten touhuja seurannut. Mutta jälleen kerran viittaankin alkuperäisiin levytyksiin ja niihin wanhoihin hywiin aikoihin. Itse musiikkiin keskittyen. Tässä hieman tuoreempi, joskin tavallaan kuitenkin se alkuperäinen versio: https://www.youtube.com/watch?v=S1i5coU-0_Q
 

 

 
Van Halen - siis parhaimmillaan... - on hyvä esimerkki tähän ketjuun. Ja samalla myöskin opettavainen tarina siitä toisesta ääripäästä. Eli ehkäpä musiikillisia erimielisyyksiä yms. ei sittenkään kannattaisi ratkoa julkisuudessa. Varsinkaan silloin, kun on ensin vetänyt oikein kunnon kännit pohjalle. Tai vetänyt jotain kaverin kaverin tutun serkun tarjoamaa huimausainetta.
Siitä kun on sitten pikkuisen verran vaikeata palata vanhaan, kun on ensin miljoonille katsojille ja kuulijoille surkutellut bändikaverinsa olevan 'tähän pitkä lista kaikesta, mitä nyt sattui kännissä mieleen juolahtamaan'. Ja siitä sitten nokitellaan muutama vuosi julkisuudessa kiihtyvällä tahdilla.
 
Ja silti ei millään tule hyvä fiilis ja ne wanhat hywät ajat takaisin. Kumma juttu. Tokihan Eddiellä oli syöpä, käsileikkaus, avioero yms., mutta silti... Niin vain kitarajumala alennettiin tavalliseksi kuolevaiseksi. Mistä moni ottikin kaiken ilon irti.
Itselleni ei kuitenkaan tuota minkäänasteisia ongelmia kuunnella hänenkään musiikkiaan. Sillä ne vanhat albumit ja ne vanhat hyvät ajat/mielikuvat/muistot ovat aina olemassa, täysin entisellään. Tapahtuipa nykyisyydesssä tai tulevaisuudessa aivan mitä hyvänsä. Itse kuuntelen myös "Van Hagarin" albumeja. Mutta minähän kuuntelenkin niitä ihan vain pelkkänä musiikkina. :-p
Tässä eräs hieman harvinaisempi pätkä, jossa hieman erikoisempi kokoonpanokin. Ääni ei ole hifiä, mutta soittamisen ilo kyllä välittyy (Les Paul & Friends concert): https://www.youtube.com/watch?v=atSdjLb0T14
 
Tämä vuoden 2012 akustinen ja pienimuotoinen jammailusessio oli fiilikseltään - aiemmat taistelut huomioiden - hämmästyttävän rento ja positiivinen. Eddien bändikavereina oma poika, isoveli, sekä alkuperäinen vokalisti. Jonka ei ikinä koskaan milloinkaan pitänyt olla mahdollista edes vilkaistakaan Eddien suuntaan. Lauluääni ei toki ole entisensä jne., mutta se hyvä fiilis tässäkin välittyy.
Harmi, että se varsinainen albumi - A Different Kind of Truth - oli niinkin amatöörimäisesti äänitetty (pilalle kompuroitu). Toisin kuin tämä bonus-DVD, joka kyseisen albumin Deluxe-version mukana tulee. Eli tässä sekä äänenlaatu, että tunnelma ovat kohdillaan, vaikkei musiikillisia ihmetekoja tapahdukaan: The Downtown Sessions: https://www.youtube.com/watch?v=SoXYiG0t_H0
 

 

 
Alivaltiosihteeri ei ehkä aivan ole edellisten veroinen kansainvälinen megaspektaakkeli. Mutta soittamisen iloa olen kuitenkin havaitsevinani runsaastikin. Virkaiältään vanhimmalle silmälasisipäiselle yleisön jäsenelle tjsp. ovat ainakin aina ennenvanhaan jakaneet Tampere-viirin vaimikäsenytoli. Ja harrastivat takaperinstrippausta ja sen sellaista tunnelmaa keventävää aktiviteettia. "Mainostauoilla" he coveroivat tv-mainosten musiikkia, tyyliin koiranmakkara-mainokset yms. Sitä en enää muista, että koska se "Mitä vittua?" -tietovisailu oli.
Satu Kurvinen vokalistina on jotain, jota X-factor/Idols/Eurovision/Vain Elämää/Humppakuninkaalliset/jne. -ihmiset eivät välttämättä ehdottaisi. Tässä bändillä on asenne kohdillaan, eikä sanomakaan jää epäselväksi: https://www.youtube.com/watch?v=dpscSvfPTfI
 
Kun Dire Straits:n Mark Knopfler pomppii innosta lavalla, soittaessaan Sultans of Swingiä, ei jää epäselväksi että onkohan se kivaa puuhaa: https://www.youtube.com/watch?v=8Pa9x9fZBtY
 

 
Eppu Normaalista on livenäkin välittynyt sellainen kuva, että heistä tuollainen bänditouhuilu on itse asiassa aika kivaa puuhaa. Eikä oikein muutenkaan jakseta ottaa liian vakavasti. Ainakaan viime vuosina: https://www.youtube.com/watch?v=-Giqg5BjkTU
 
Edellä jo muita mieleeni juolahtaneita mainittiinkin. Kuten Iron Maiden. Ja Joe Satriani, johon lisäisin ainakin nykyisellään myös hänen kaverinsa ja entisen oppilaansa Steve Vain. Joka ei kait ole useimmille ainakaan musiikillisesti yhtä helppo lähestyttävä, kuin kaverinsa Joe.
Vailla on joskus tapana esittää yleisölle biisejä, joita ei ole vielä sävelletty. Mutta ne esitetään silti. Eihän sellainen perinteisenä musiikkivideona tietenkään toimi, eikä lopputulos tod.näk. ole mikään hittibiisi. Mutta hauskoja yllätyksiä varmaan usein tulee. Soittamisen iloa ainakin tuntuu olevan. Steve Vai - Build Me A Song (Singapore 2014): https://www.youtube.com/watch?v=11IXgS5fM3E
Joskus yleisö pääsee jopa "soittamaan" hänen kitaraansa. Tai ainakin tämännäköinen yleisö pääsee... https://www.youtube.com/watch?v=SkgLp6w9lbs#t=3m45s
 
No pistetään yksi Satrianiltakin, vaikka Summer Song: https://www.youtube.com/watch?v=znN2hAfK4Ks