Bänditoiminta ›

Keikkailu näissä pikkupaikoissa keskellä yötä ilman liksaa on se todellisuus mihin on monesti törmännyt. Sitä ei kyllä kovinkaan kaipaa. Toisaalta ne huonot keikat jäsentää toimintaa ja hyvän keikan jälkeen näyttäytyy ihan eri valossa.
 
Bändihommat on enemmän kuin harrastus ja sitä on tullut tehtyä "aina". Bändihommia ei osaa lopettaa mutta keikkailu on se elementti mitä oikeastaan vähiten kaipaa.

lifer: Keikkailu näissä pikkupaikoissa keskellä yötä ilman liksaa on se todellisuus mihin on monesti törmännyt. Sitä ei kyllä kovinkaan kaipaa. Toisaalta ne huonot keikat jäsentää toimintaa ja hyvän keikan jälkeen näyttäytyy ihan eri valossa.
 
Bändihommat on enemmän kuin harrastus ja sitä on tullut tehtyä "aina". Bändihommia ei osaa lopettaa mutta keikkailu on se elementti mitä oikeastaan vähiten kaipaa.
 
Tähän peruskomppia. Vaikka mulla nyt edelleenkin on meneillään tuo "keikkailua keskellä yötä pikkupaikoissa ilman liksaa" niin se on silti se osa mistä bändihommissa vähiten diggailen. Eri asia sitten jos on jotain tapahtumia, pikkufestareita ym. Niissä on riemua ihan eri tavoin.
 
Toisaalta koska kyseessä on kuitenkin harrastus niin se liksan puute ei ole ikinä haitannut yhtään ja ne pikkupubien keikatkin voivat joskus yllättää täydellisesti.
 
On myös hyvä olla erillaisia juttuja jota tehdä. Joskus omien biisien väsäily porukalla on parasta maan päällä. Toisinaan tekisi vain mieli soittaa Rolling Stonesia ja juoda kaljaa.

Nuorena sitä jaksoi soittaa kaikenlaisissa persläpi-liitereissä vaikka ilmaiseksi, koska oli nuori ja nälkäinen keikkakokemuksille. Nyt kun keikkaliiterit alkaa olla aika hyvin nähty, suhtautuminen on se että soittaminen on edelleenkin aivan parasta toimintaa - tapahtuu se treenikämpällä tai keikalla. Mutta enää ei ole pakkomielle päästä keikalle mihin tahansa ja millä hinnalla hyvänsä. Jossain vaiheessa keikkaa tuli tehtyä rahankin takia, mutta nykyään ei tarvitse. Edellä mainituista syistä meikäläinen lämpenee mieluummin hyvälle ilmaiskeikalle kuin huonolle rahakeikalle. Soittaminen on kuitenkin harrastus, joten homma tulee pitää kivan puolella. Toki ilmaiseksihan saisi esiintyä vaikka joka ilta, joten harvoin tulee liikahdettua ilman korvausta. Sekin vaikuttaa, että tässä vaiheessa työ- ja muut velvoitteet vievät isomman osan ajasta ja energiasta kuin joskus pari-kolmekymppisenä. Mutta kyllä edelleenkin keikkailu maistuu, mutta valikoidummin kuin ennen. Soittaminen on pääasia.

Edellä mainituista syistä meikäläinen lämpenee mieluummin hyvälle ilmaiskeikalle kuin huonolle rahakeikalle
 
Alkaako näistä puheista jengi ölistä hintojen polkemisesta? Mie kun en tiiä :-)

ekikoo: Alkaako näistä puheista jengi ölistä hintojen polkemisesta? Mie kun en tiiä :-)
 
En ole minäkään varma! Olen minäkin joitakin keikkoja tehnyt ilmaiseksi. Jotkut muusikot varmaan vaatii enemmän rahaa keikalta tai sitten jotkut keikkakokemukset ovat olleet huonoja.

On tää kyllä niin saatanan vaikeaa ettei tosikaan...
 
Saatiin vihdoin ja viimein soviteltua aikataulut (bändissä on kaksi vuorotyöläistä jotka tekevät eri vuorosysteemillä töitä) niin että oltiin menossa soittamaan keikkaa. Porissa noita keikkoja on ihan helvetin vaikea saada jos ei tunne oikeita ihmisiä.
 
Sovittiin päivä yhteen baariin, ilmoiteltiin kavereille, tehtiin tapahtumaa Faceen yms... Nyt sitten rumpali ilmoittikin ettei voikaan tuona päivänä tulla keikalle kun onkin sopinut jotain muuta. Seuraava kaikille sopiva päivä menee ehkä jonnekin joulukuuhun, silloin taas ei ole mun mielestä kovinkaan hyvä mennä keikalle kun on pikkujouluja ynnämuuta mikä vie yleisöä. Kaikki muut päivät marraskuussa olisi hänelle sopineet mutta sitten tuo päivä joka vielä pari viikkoa sitten sopi kaikille olikin jäänyt merkitsemättä eikä silloin sitten päästäkään keikalle.
 
Että kyllä tää on ihan vitun vaikeeta välillä. Onneks en kutsunut yhtään kaveria tuonne kun eihän tää tosiaankaan ole eka kerta kuin hommat kusee.

Se on just noin vaikeeta. Meilläkin 5 tyyppiä orkesterissa, tosin ei yhtään lusmua, mutta kaikilla on elämät. Yhtä lukuun ottamatta kaikilla lapsia. Itselläni yhteishuoltajuus ja sekavat hoitovuorot koska exän vuorotyö. Yhdellä oma muija vuorotöissä. Yhdellä taas kansainvälinen keikkatyö jolloin voi joutua olemaan viikkoja kerrallaan pois maasta.
Ei etene liian hyvin hommat.
 
Paras olisi jos oltais kaikki sinkkuja sekä työttömiä. Sit ois aikaa. Mut ei paljon mutta, esim treenikämppää tai kamoja.

Joo komppaan kahta edellistä. Meillä triohuttukokoonpano. Rumpali ruottinlaivalla töissä. Hänellä viikko töitä, viikko vapaata, viikko töitä 2 vapaata. Eli lähes joka toinen viikonloppu vapaata keikalle. Ja nytkin vuoden vaihteen jälkeisiä vuoroja ei tiedossa vielä. Joten aika usein turvaudumme tuuraajaan. Sitte kiipparisti viihtyy kesä-heinäkuut oopperajuhlilla + yks viikonloppu treenejä talvi-kevätkaudella... Eli paras kesälavakausi förbi...
 
No tällast tää ollu ja tällä mennään. Sori pojat jos luette tätä. Mut pitihän taas avautua..

Mulla taas menee just toisinpäin: ongelma ei oo siinä, ettei sais tehtyä vaan siinä että vois tehdä enemmänkin kun ei oo esimerkiksi päivätöitä tai perhettä. Joulussa oon yrittäny pitää rajan mut muuten vois kyllä olla keikalla vaikka joka päivä.

kuulostaa tutulta kuviot. keikkailun lisäksi yleensä myös kaikenlainen tallenteiden tekeminen on tapahtumarikasta aikaa.
nykyorkesterilla noin 8 kappaleen äänitykset saivat alkunsa noin kesäkuun alussa ja kestäneet tähän päivään saakka ilman eräpäivää. matkan varrella sai itse soittaa kaikki kielisoittimet kun basistilta loppui mehu. tekotapana ollut treeniksellä äänittäminen tietokoneelle, joka on hajonnut kokonaan kerran ja nyt huollossa kertaalleen uusi kapistus. laulajalla leikkauspöydällä käynti mahasta syksyn aikana ja rumpaliapa sitä ei ole tarvinnut nähdäkään moneen kuukauteen :)
varmaan kuulostaa säälittävältä räpeltämiseltä ja sitähän se juurikin on mutta otan kaikki lattialle putoavat muruset lahjoina vastaan jos kämpille vielä välillä pääsee.

Eniten tässä miettii että miksi sitä tekee, varsinaisia konnkreettisia tavoitteita kun ei oikein voi olla. Keikkojen saanti on aivan mahdottomasta seuraavaa, lukuunottamatta niitä muutamaa kuppilaa missä on käyty jo liiankin kanssa. Omia biisejä on kyllä oikein mukava käydä nauhoittelemassa mutta lannistaahan se riemua kun tietää ettei niitä kuuntele kuin pari kaveria säälistä.
 
Vanha, huono ja karismaton. Siinäpä se ja kun se yhdistetään vielä niin kovin epämuodikkaaseen suomirokkiin niin lopputulos on taattu.
 
Onneksi bänditoiminta itsessään on kovin helppoa. Muuten se varmaankin loppuisi kokonaan. Ja onhan se silti joka kerta kivaa käydä porukalla soittelemassa, sitä muuta vaivaa vaan ei oikein jaksaisi enää nähdä.

Masentavinta on ehkä se, jos et saa oikein mitään palautetta musiikistasi. Sitten sitä jäi miettimään vaan että olikohan ne vaan kohteliaita. Musatarjontaa on paljon.
Kunnon haukutkin tuntuvat paremmalta kuin täysi hiljaisuus, kun kukaan ei reagoi.
 
Valtavan vaikeaa on ollut löytää edes yhtä ihmistä, joka olisi antanut asiallista kritiikkiä. Edes bändikavereista on ollut vaikea saada irti juuri mitään. On täytynyt sitten yrittää päätellä jotain siitä, miten innokkaasti ovat biisiiä soittaneet. Studioillakaan ei ole kukaan sanonut juuri mitään, paria poikkeusta lukuunottamatta.
Biisintekijä voi olla todella yksin sen suhteen, tekeekö hän kuraa vaiko ei.
 
Aika harva osaa loppujen lopuksi kuunnella biisiä, demoa. Ei-soittaja kiinnittää huomiota ainoastaan laulajan tasoon. Jos laulaja ei ole erittäin hyvä, niin hyvää biisiä ei huomaa kukaan. Ihmiset kuulevat vain laulajan kuin jossain Idolsissa.
 
Hirveän harva osaa nykyään enää erottaa kuuntelussaan biisin ja laulusuorituksen. Jos laulaja on erittäin hyvä niin joku coveri riittää nykyään ihmisille biisiksi, kunhan nyt joku biisi vaan että laulaja pääsee loistamaan.
 
Nykyisen laulaja-kultin vallitessa biiseistä on tullut kuin yhdentekeviä. Sen takia luultavasti niiden tekoon ei enää niin sydänverellä painosteta. Kunhan nyt jotain..
 
Olin kauan sitten valomiehenä yhdelle bändille kokonaisen Suomi-rundin Ivalosta Helsinkiin, jossa normaali yleisömäärä keikoilla oli noin 50 :)
Olihan se kokemus sekin. Paikat olivat isoja, niin se korostui.
 
Yleensä bändissä oli aina yksi jäsen, joka myöhästeli treeneistä jatkuvasti, usein tuntikaupalla. Se oli rasittavaa.

teukka:
 
Paras olisi jos oltais kaikki sinkkuja sekä työttömiä. Sit ois aikaa. Mut ei paljon mutta, esim treenikämppää tai kamoja.
 
Tota oon kanssa miettinyt.
Että jos laittaskin sen Los Parasitos Finlandese-homman käyntiin ni pitäis vaatimalla vaatia että kaikki soittajat on työttömiä sosiaalipummeja. Et niinku mustaa valkoisella asiasta näkyviin tai et tuu mun pändiin.
Paitsi että just nyt en kyl ittekään pääsis siihe pändiin kun on määräaikainen duuni :)
Jaa niin treeniksen ja soittimien kanssa menis vaikeeksi ku kenelläkään ei olis varaa moisiin yleellisyyksiin.

90-luvun alkupuoliskolla tuo oli normaalitila.
Kaikki bändissä olivat olleet vuosia työttöminä. Niin oli monessa muussakin bändissä.
Itse olin seitsemän vuotta työttömänä 90-luvulla. Oli aikaa soittaa.
Hyvät treenikämpät oli kyllä kun kaupunki tarjosi siihen aikaan satasella kuussa, siis markkoja, ja hyvät soittimetkin oli kun oli vuosia säästetty ja oltu duuneissa.
Itsellä oli pitkäaikaistyöttömänä kaksi Gibson Les Paul Standardia ja Marshallin 100W, Fenderin Mexico-Telecaster, joku japsi-Strato ja akustinen.

Berzerkowitz: Lopakan Sentenced-kirjasta kannattaa ottaa mallia pänditoimintaan, sit menee kaikki aivan nappiin.
 
Voi virhettä, itse olen tankannut vain Marrasta!
Miten työkyvyttömyyseläke, riittääkö Los Parasitoksen pääsyvaatimuksiin?

Berzerkowitz: Lopakan Sentenced-kirjasta kannattaa ottaa mallia pänditoimintaan, sit menee kaikki aivan nappiin.
 
valoita hieman lisää kyseisestä opuksesta?.

locoloco: valoita hieman lisää kyseisestä opuksesta?.
 
Tuolta löytyy pieni tekstinäyte, jos haluat ottaa tyypit; https://www.levykauppax.fi/blog/201 … _tiimoilta_ja_tekstinayte_kirjasta/
 
Helvetin hyvä kirja, täynnä mustaa huumoria.

Kyseinen bändi jota liidaan ei nyt ole niin suurissa mittakaavoissa kuin lähes kaikki muut kirjoituksen bändeistä tässä topicissa, mutta kirjoitanpa nyt silti.
 
Kohta vuosi tulee täyteen bändin perustamisesta ja vieläkin takkuaa meno. Bändi perustettiin maaliskuussa. Jo kuukauden päästä saatiin neljä jäsentä kasaan, laulajaa lukuunottamatta homma toimi. Mutta sitten toinen perustajajäsen muuttaa yli 200km päähän treeniksestä, joten jään kolmestaan basistin ja kitaristin kanssa ruikuttamaan länsirannikolle (olen siis rumpali).
 
Noh sitten seuraa epäonnistuneita jäsenkokeiluja aina syyskuun loppupuoliskolle saakka, jolloin saamme vihdoin toisen kitaristin joka tietää mitä tekee.
 
Saamme myös pätevän laulajan bändiin, mikä tosin ei asunut samalla paikkakunnalla ja äskettäin muutti vielä kauemmas.
 
Nyt tilanne se että yli kuukauteen ei olla treenattu koko bändin kera, koska kaikilla on työpaikka ja lisäksi yhdellä vuorotyö sekä kaksi jäsentä asuu väh. 30min ajomatkan päässä treeniksestä. Toisin kuin esim. minä joka pääsen 5min pyörällä paikanpäälle. Kaukana asuva joutuu vielä bussilla tulemaan, joten sekin rajoittaa vähän treenausaikatauluja, vaikka toistaiseksi ei ole ongelmaa sen suhteen tullut.
 
Rupee vaan kyrpimään suoraan sanoen jos ei pian saada kunnollisia treenejä aikaiseksi. "kerran viikossa treenit" nyt taisi utopiaa ollakkin vaikka haaveissa oli. Ja jätkille joskus sanoinkin että tämä on harrastus-mielellä enemmänkin vaikka tavoitteita onkin, koska kaikilla niitä töitä on eikä 24/7 ehdi panostamaan bändiin. Mutta se että ei kerran kuukaudessa treenaamaan täydellä sakilla on aika masentavaa.
 
Katsotaan nyt mitä tapahtuu. Varsinkin kun tällä alueella ei vapaita muusikkoja tunge joka ovenraosta sisään, ei viitsisi ketään erottaakkaan. Varsinkin kun jokainen osaa asiansa.

Lazuux: Kyseinen bändi jota liidaan ei nyt ole niin suurissa mittakaavoissa kuin lähes kaikki muut kirjoituksen bändeistä tässä topicissa, mutta kirjoitanpa nyt silti.
 
Kohta vuosi tulee täyteen bändin perustamisesta ja vieläkin takkuaa meno. Bändi perustettiin maaliskuussa. Jo kuukauden päästä saatiin neljä jäsentä kasaan, laulajaa lukuunottamatta homma toimi. Mutta sitten toinen perustajajäsen muuttaa yli 200km päähän treeniksestä, joten jään kolmestaan basistin ja kitaristin kanssa ruikuttamaan länsirannikolle (olen siis rumpali).
 
Noh sitten seuraa epäonnistuneita jäsenkokeiluja aina syyskuun loppupuoliskolle saakka, jolloin saamme vihdoin toisen kitaristin joka tietää mitä tekee.
 
Saamme myös pätevän laulajan bändiin, mikä tosin ei asunut samalla paikkakunnalla ja äskettäin muutti vielä kauemmas.
 
Nyt tilanne se että yli kuukauteen ei olla treenattu koko bändin kera, koska kaikilla on työpaikka ja lisäksi yhdellä vuorotyö sekä kaksi jäsentä asuu väh. 30min ajomatkan päässä treeniksestä. Toisin kuin esim. minä joka pääsen 5min pyörällä paikanpäälle. Kaukana asuva joutuu vielä bussilla tulemaan, joten sekin rajoittaa vähän treenausaikatauluja, vaikka toistaiseksi ei ole ongelmaa sen suhteen tullut.
 
Rupee vaan kyrpimään suoraan sanoen jos ei pian saada kunnollisia treenejä aikaiseksi. "kerran viikossa treenit" nyt taisi utopiaa ollakkin vaikka haaveissa oli. Ja jätkille joskus sanoinkin että tämä on harrastus-mielellä enemmänkin vaikka tavoitteita onkin, koska kaikilla niitä töitä on eikä 24/7 ehdi panostamaan bändiin. Mutta se että ei kerran kuukaudessa treenaamaan täydellä sakilla on aika masentavaa.
 
Katsotaan nyt mitä tapahtuu. Varsinkin kun tällä alueella ei vapaita muusikkoja tunge joka ovenraosta sisään, ei viitsisi ketään erottaakkaan. Varsinkin kun jokainen osaa asiansa.
 
Mun mielestä sun ongelma ei ole tämä bändi vaan se ettei sulla ole muita bändejä siinä kyljessä. Jos kerran tuossakin bändissä osa tulee kauempaa niin mikä estää sua liittymästä johonkin toiseen bändiin johon itse kuljet sitten vähän kaumpaa? Lisäksi jos tuossa olet liiderinä niin voisi tehdä ihan hyvää olla hetki liidattavana jossain toisessa bändissä.