Rock, pop, alternative ›

Regalis Apertura: Kappas en tiennytkään että Wymanille on ikää kertynyt jopa enemmän kuin muille Stoneseille... Enkä edes syövästäkään. Miten kauan sairastanut?
 
Alkukeväästä tiedotettiin eturauhassyövästä, mutta kuulemma sairaus oli havaittu ajoissa. Sen jälkeen ei ole kuulunut mitään, tai ainakaan en ole uutisia huomannut.

Eikös tuo tauti ole suunnilleen jokaisella kasikymppisellä äijällä?

Kefiiri: Eikös tuo tauti ole suunnilleen jokaisella kasikymppisellä äijällä?
 
Tämmönen käsitys mullakin on, että 70v jälkeen pikemminkin olettamus kuin poikkeus.
 
Joskin tarvitsee huomioida, että valtaosalle se ei tuota juurikaan harmia loppuelämän aikana.

Kefiiri: Eikös tuo tauti ole suunnilleen jokaisella kasikymppisellä äijällä?
 
Suomessa yleisin syöpä miehillä.

Tuskin maltan odottaa. Luvassa lienee pläjäys pop-musiikin suuntaa muuttavia mestariteoksia. Ai ei vai? :P

Rodger: Tuskin maltan odottaa. Luvassa lienee pläjäys pop-musiikin suuntaa muuttavia mestariteoksia. Ai ei vai? :P
 
Lieköhän tarkoituskaan, tai käynyt edes mielen vieressä kellään - että pitäisi olla? Eiköhän tuollainen ole aika yhdentekevää hölinää, niin bändille kuin sellaiselle, joka tuon porukan laulu- ja soittotoiminnasta tykkää.

Saas nähdä mitä sieltä oikein tulee... Se edellinen studiolevy (Bigger Bang taisi olla?) jätti ainakin meikäläisen kylmäksi. Biiseistä ei jäänyt oikein mitään mieleen. Tai sitten syynä oli jotensakin kuiva soundimaailma? Jospa nyt olisi vähän "elävämpi" soundimaailma kehissä...

Bigger Bangin eka biisi hyvä. Loput ovat sitten aika löysää.
Mutta tämä uusi tulollaan oleva blueslevy, tämä kuulostaa hyvältä kahden sinkun perusteella.

Rolling Stonen tuore podcast, josta selviää aika paljon tuoreen blueslevyn taustoista.
 
http://www.rollingstone.com/music/n … keith-richards-on-new-album-w451728

Blue and lonesome. Aivan hiton kova!

jukkajylli: Blue and lonesome. Aivan hiton kova!
 
Samaa mieltä! Tänään hain levykaupasta. Juuri soi stereoissa.
 
Olin ehtinyt blues- sekä Rolling Stones-fanina tässä vuosien varrella salaa unelmoida, että juurikin stonesit tekisivät täysipainoisen blues-levyn. Nyt se unelma toteutui. Ja bändin kohdalla ikäänkuin ympyrä nyt sulkeutuu 50-vuoden jälkeen.
 
Mutta levy on millä hyvänsä asteikolla kova levy. Stonesien omassa katalogissa todella kelpo levy. Blueslevyjen markkinoilla kertaheitolla aivan kärkikastiin - vaikkapa Buddy Guyn rinnalle. Ja ylipäätään kaikilla asteikoilla aivan loistava lätty! Eikä tarvi mitenkään vähättelevään tyyliin todeta, että "ihan hyvä blueslevy".
 
Ehkä eniten tässä riemastuttaa Jaggerin upea laulu. Hän on kyllä vedossa. Tuntuu, että kulkee jopa paremmin kuin vuosikymmeneen. Meinasin myös kirjoittaa jotakin tyyppien iästä. Mutta se on sivuseikka. Ja sekin olisi vähättelyä, jos otetaan ikäkortti mukaan ja todetaan jotain latteaa tyyliin "kylläpä papparaisilla kulkee". Aivan sama ovatko kakskymppisiä tai ysikymppisiä kun kerran homma toimii tähän malliin. Jumalauta nyt Clapton - pistäppä paremmaksi! ;-)

Niin luontevaa soittoa kuin osaa olla. Ikä kuuluu kitaroinnissa ja kompissa muutenkin, mutta se tekee hommasta vain entistä maukkaampaa. Jagger on todellakin iskussa edelleen!
 
Mitä Claptoniin tulee, edelliseen kommentoijaan viitaten, mä melkein toivoisin että hän soittaisi välillä jotain vähän enemmän rokintynkää..

Blue and Lonesome soi stereoissa parhaillaan.
 
Onhan tää ihan helevetin kova. Bändi louhii maukkaasti ja ennen kaikkea mäkin kiinnittäisin huomiota Jaggerin lauluun.
 
Mahtava meininki!

Kyllä tämä levy on myös omalla hankintalistalla, joitain biisejä jo olen kuullut ja niiden perusteella tosi hyvältä vaikuttaa. Ikä on vain numeroita, helvetin hienosti äijät vetää ja Mick Jagger laulaa.

Kulkee ja lonksuu kuten pitääkin. Ehkä tuo säröefekti Jaggerin laulussa on vähän liikaa, mutta antaa toki kuvan siitä, että olisi vedetty samaan pömpeliin huuliharpun kanssa. Ehkä onkin.

Ei tehnyt vaikutusta tämäkään levy. Valkoiset sedät ovat "sadassa vuodessa" oppineet imitoimaan sadan vuoden takaisia neekerisoittajia :P Tap-tap. Eivät siis eläneet turhaan. Mielekkäämpää on kuunnella alkuperäisiä versioita tai vaikka Let It Bleed taas kerran. Hattua voi nostaa sille, että biisit on tiettävästi äänitetty kahdessa päivässä. Vuonna 1964 ne olisi soitettu yhdessä päivässä.

Rodger: Ei tehnyt vaikutusta tämäkään levy. Valkoiset sedät ovat "sadassa vuodessa" oppineet imitoimaan sadan vuoden takaisia neekerisoittajia :P Tap-tap. Eivät siis eläneet turhaan. Mielekkäämpää on kuunnella alkuperäisiä versioita tai vaikka Let It Bleed taas kerran. .
 
Ei alkuperäiset ole versioita. Ne on alkuperäisiä. Eikä tämä ole imitaatiota, Charlie Wattskin kuulostaa ihan Charlie Wattsilta, mutta jos sitä ei ymmärrä, niin sitten ei. Tap tap.

Mulle Beggars Banquet, Let it bleed, Get yer ya ya's out, Sticky Fingers ja Exile on main St ovat tärkeitä levyjä. Pyörittelin just tallinnalaisessa levyliiterissä tätä uutta levyä käsissäni, mutta jätin kuitenkin ostamatta. Kaikki vuoden 78 jälkeen julkaistut stones-kiekot ovat lopulta jääneet muutaman kuuntelun jälkeen hyllyyn pölyttymään, mutta nuo edellä mainitut kestävät kuuntelua. Ehkä kuitenkin ostan tämän uutukaisenkin, katsotaan nyt...

Rodger: Valkoiset sedät ovat "sadassa vuodessa" oppineet imitoimaan sadan vuoden takaisia neekerisoittajia :P Tap-tap. Eivät siis eläneet turhaan. Mielekkäämpää on kuunnella alkuperäisiä versioita
 
Mutta jos pidän juurikin Mickin laulusta, Keefin kitaroinnista ja Charlien rumpaloinnista. Onko silloin siltikin mielekkäämpää kuunnella alkuperäistä versiota? En halua mennä takaisin levykauppaan palauttamaan tätä ja ostamaan tilalle Little Waltterin kokoelmaa.
 
Itse innostuin aikoinaan bluesista juurikin 60-luvun valkoisen brittiläisen bluesboomin innoittamana. Stonesit, Clapton, John Mayall, Peter Green, Zeppelinit ja muut olivat parasta mitä voi olla. Toki niiden myötä opiskelin myös ne alkuperäiset. Mutta ei se Robert Johnssonin arvoa tai hyvyyttä heikennä, että pidän vieläkin enemmän Creamin tulkinnasta Crossroads bluesissa. Itse opettelin kitaroimaan näiden valkoisten blueskitaristien innoittamana. Edelleenkin on mukavampaa bluesbändin kanssa soitella ja esittää bluesklassikkoja Bluesbreakerssin tai Claptonin tyyliin, kuin antaa miltei koko bändille kenkää ja mennä akustisen kitaran kanssa hotellinuoneen nurkkaan imitoimaan Robert johnssonia vuonna 1936.
 
no joo - meni vähän offtopiciksi.. anteeksi.