Klassinen ›

gonza: Erään vieläkin vaikutusvaltaisemman, ehkä jopa universumimme kaikkein painoarvoltaan painavimman sanan omaavan äijän mukaan asia oli juuri päinvastoin... Elikkäs nämä naurettavat "suuret" lauluteemat joille variksetkin nauravat puhumattakaan joistain typerääkin typerämmästä ahti karjalaisesta ilmaa haukkovissa housuissaan joissa polyuretaanifoniat hipovat naurettavuuden rajoja ei mitään jakoa sibeliuksen suurelle taiteelle jonkalaisesta tuollaiset nobody penttiset ja väyryset saivat vain katkerina haaveilla unissaan jos edes osasivat.
 
mainitsemasi säveltäjän sinfonioiden syntaksi ja sävelkieli tyypillisessä hänelle ominaisessa jousikudoksessaan ja jousihuminassaan, tremolo, josta mm saksalaiset kapellimestarit hänen sinfonioitaan kritisoivat, alan richin mukaan pitkästyttävyyteen asti yhä toistuvien lyhyiden diatonisten aiheiden katkelmat minimalistisessa vaikutelmassaan, kuin tyhjyydestä kasvavat vaskien naurettavan mahtipontiset törähdykset, orkesterin matalimpien soitinten bassojen oudon epämääräinen murina urkupisteineen sisäänpäinkääntyneessä modaalisuudessaan, frigidissä klassismissaan ja staattisissa sointimaisemissaan jota on kutsuttu askeettisuudeksi, pettuleiväksi ym.luovat kontrapunktin puutteessaan provinsiaalisen amatöörimäisen ja tunkkaisen konservatiivisen vaikutelman jota sentimentoon taipuvaiset affektit ja tyylilaji korostavat.
 
Miksi muuten kritisoit näin kärkevästi säveltäjiä, vieläpä suomalaisia, joita ei muutoinkaan esitetä tai levytetä läheskään niin ahkerasti kuin erästä populaaria kansallisneroa, aivan kuin he olisivat tämän uskottavimpia kilpailijoita konserttirepertoaarin esitystilastoilla mitattuna, vaikka heidän teemansa ovatkin heti kerralla laajempia, jatkuvampia, kompleksisempia ja siten professionalistisempia kuin yksinkertaisia ja lyhyitä, naiivin korneja ja plagioituja kolmisävelaiheita viljelevän kollegansa, jonka klassismikaan ei edusta aitoa wieniläisklassismin ajan eteenpäin rientävää ja energistä, rytmistä motoriikkaa ja draivia pursuilevaa sonaattiallegro konseptia, kuten ernst lingon 3. Ja viimeisessä pianokonsertossa ja kavaljeerisinfoniassaan, vaan hyvin staattista ja flegmaattista, lähinnä vain motiivien muunteluun keskittyvää pseudoklassista tyyliä?
 
Sellaista yhteen taiteenlajiin tai säveltäjään keskittyvää intohimoista objektiivista harrastusta kutsutaan monomaanisuudeksi, yhden asian taitaja, jonka kaltaiseen yksipuoliseen musiikin harrastamiseen yhden säveltäjän puitteissa olin itsekin nuorempana taipuvainen, kun tuohon aikaan esimerkiksi armas launiksen aslak hetta ei herättänyt minussa minkäänlaisia intohimoja kuullessain sen radiosta ensimmäisen kerran, vaan intohimoisena schubertin ja hänen oopperoidensa ystävänä vannoessain vain fierrabrasin ja alfonso und estrellan nimeen, 1900 luvun musiikkidraamaa vastustaessain, inhosin sitä katkerasti, mutta sisimmässäin samalla salaa kadehtien sen postwagneriaanista pitkälinjaisten melodioiden ja paljon pidätyksiä sisältävien harmonioiden tyyliä, kunnes vasta paljon myöhemmin tajusin 1900 luvun säveltäjien musiikillisen ja draamallisen logiikan, voimakkaasti kromaattisessa soinnutuksessaan pohjimmiltaan tonaalisessa soinnutuksessa fredrik deliuksen avatessa minulle 1900 luvun suomalaisen postromantiikan ja modernismin padot, inspiroituessain sittemmin deliuksen musiikin reseption edellyttämän reseptiivisen metodin oivallettuain valtavasti deliaanista reseptiivistä metodiikkaa soveltaen suomalaisen säveltaiteen aarteistosta sen laajuuden tajuttuain ja löydettyäin populaareimman kansallissäveltäjämme varjosta erään provosoivan lehtihaastattelun ansiosta, jonka jälkeen hän ei enää edustanut minulle sitä suomi ikonostasiaa ja symboliikkaa kuten oppimattomana nuorukaisena aiemmin kuvittelin, kun en ollut vielä saavuttanut riittävää kypsyyttä harmonisesti kompleksisemman ja melodisesti taidokkaamman ja kauniimman musiikin ymmärtämiseen ja päässyt viisauden lähteelle, kunnes uudet uljaammilla musiikillisilla visioilla varustetut suomalaiset sävelsepot, saksalaisen koulukunnan vesat ja kansalliset postromantikot, atonaalikot ja uusklassikot paljastivat musiikillisen runsaudensarvensa ja ehtymättömän kauneutensa lunastaessaan suoranaisen monopoliaseman saavuttaneen suomalaisen musiikin symbolin kliseeksi muodostuneen statuksen ansaitusti, josta alkoi melartin, merikannon, palmgren, rannan, fougstedtin, linnalan, karjalaisen, tuukkasen, aaltosen, pylkkäsen, pesolan, pesosen, leiviskän, saikkolan, härkösen, madetojan, kuulan, kilpisen, ikosen, englundin, meriläisen, kokkosen, bergman, raition ym. voittokulku tietoisuudessain kohti musiikin parnassoa, joka tuotti suvereenisti vaikuttavimmat emotionaaliset kokemukset suomalaisesta säveltaiteesta koskaan.
 
ihmisen tulee pyrkiä kaikkiruokaisuuteen myös taiteessa ja musiikissa eikä tuudittautua mahdollisimman kapeaan perpektiiviin joka estää kaiken rikkauden ymmärtämisen musiikissa.
 
Eikö pitäisi ennemmin kannustaa, puolustaa ja tukea suomalaista musiikkia kaupallisen levyteollisuuden ja markkinavoimien ylivaltaa vastaan? Upeammin kohoavia ja kaartuvia suuria romanttisia lauluteemoja kuin tuukkanen tai melartin on viljellyt eräissä sinfonioissaan, saa hakea. On mentävä mahleriin, tsaikovskiin tai schubertiin saakka tavatakseen mitään vastaavaa. Heidän teemojensa kauneus viiltää sydäntä kipeämmin kuin tuska ja saa haukkomaan henkeään, sydämen täyttyessä rakkauden intohimoisesta kaipuusta.
 
Multi-instrumentalistina karjalainen, vaikka uskonkin hänen olleen omimmassa elementissään orkesterisarjoissaan ja sävelrunoissaan, mm. Talvisia kuvia, sävelsi sinfoniansa usein vaskia ja puupuhaltimia ajatellen joita erittäin taitavasti käsitellen hän loi kutkuttavan omintakeisen ja kiehtovalla tavalla persoonallisen muotokielen joka voittaa kansallisromanttisen imelän sentimentosiirapin sisäistyneellä visionäärisyydellään jos kohta leiviskän kolmas mestarillisessa polyfoniassaan.