Kitarat: kitarakamat ›

Minä mietin niitä hyviä särösoundeja lähinnä oman mieltymyksen kannalta. Bändin kanssa se soundi määrätytyy bändin tarpeiden yhteissoundin ja ilmaisuntarpeiden mukaan eikä oman mieltymyksen (joka sekin tietenkin vaikuttaa, mutta on alisteinen sille yhteisön visiolle). Äänitys projekteissa taas sovitus ja biisin kokonaissoundi on se joka ratkaisee mikä on hyvä. Niissä yhteyksissä on helppoa ajatella, että hyvä palvelee tarkoitusta ja jos tarkoitus ei tule palvelluksi, soundi on huono.
 
Ongelma tulee silloin kun soittaa yksin ilman muita kuulijoita. Kun on vain minä ja kitara eikä mitään muuta tukea ole kuin oma soundikäsitykseni. Silloin kysymys hyvästä ja huonosta tulee eteen paljon absoluuttisemmalla tavalla. Särön anatomiaa olen juurikin yksin leikkiessäni tutkiskellut (leikkiessä oppimaani olen kylläkin hyödyntänyt bändi- ja äänitysyhteyksissä).
 
Yksi tapa hahmottaa asiaa on juurikin tämä aika yleinen konsti miettiä säröä EQ:n näkökulmasta eli signaali jaetaan eri taajuuskaistoihin ja niiden säröytymistä tutkitaan erikseen. Ihan tappiinsa tämän hienon ajatuksen on vienyt MesaBoogie Mark vahvistimessaan, jossa kuulemma jokaisen taajuusalueen voi erikseen ajaa särölle jolloin voi sekoitella juuri semmoisen särön kun haluaa ja se on varmaan se syy miksi sitä pidetään markkinoiden monipuolisimpiin kuuluvana vahvistimena. Tuo Koch lähestyy samaa ideaa myös sillä, että sen EQ ei kulje ykksestä kymppiin, vaan miinus viidestä plus viiteen (mutta siinä ei voi ajaa särölle asti niitä, mutta vaikutus on silti erilainen).
 
Särön tonen lisäksi on vielä se itse särö, joka myös vaihtelee. On rapeaa ja "harvaa" säröä jonka korva kuulee rouheana ja sitten on tiheää kihisevää pehmeää säröä jonka korva kuulee .... no pehmeänä :-). On etuastesäröä (higainia) kun signaali ajetaan särölle heti kättelyssä ja myöhemmin vielä lisää särölle. Sitten on myöhemmässä vaiheessa tulevaa säröä joka kai tunnetaan nimellä päätesärö riippumatta siitä missä vaiheessa ja mikä komponentti etuasteen jälkeen ruttuun ajetaan. Varsinainen päätesärö on mun mielestä aika rumaa, mutta lowgain vahvistimien särö on silti ultimaattisen mageeta kun joku siellä menee särölle tai sitten se pääte menee särölle just oikealla tavalla.
 
Sellainen "vanhanaikainen " särö (kutsutaan sitä nyt selvyyden vuoksi vaikka päätesäröksi), on minusta usein sellaista vähän arvaamatonta ja hallitsematonta. Siinä on sellaista kesyttömyyttä ja RockkenRollia. Puhdas Higain taas on voimakkaampaa, mutta sitä leimaa se, että se on hallittua ja kontrolloitua. Se pysyy tiukasti liekassa, vaikka sen voiman aistii, niin silti siinä ei ole sitä fiilistä, että se saattaisi äkisti hyökätä yleisöön ja riisua tytöiltä tissiliivit :-D. Toivottavasti kukaan ei loukkaannu jos sanon, että semmoinen kontrolloitu Higain tuo vähän semmoisen "kitaranörtti" fiiliksen.
 
Minulle itselleni on siis vähän hakusessa, mikä se "hyvä" särösoundi on. Toisaalta täysille käännetyn Marshallin "pesemätön tukka ja kusiset risat farkut" on vastaansanomattoman tenhoavaa. Toisaalta minun keski-ikäiseen puoleeni vetoaa smoothien hallittu higain, joka parhaimmillaan on erittäin sisäsiistiä ja sopii minun jazzarin sielulleni, mutta sen ongelma on että kun paljon hevosvoimia pakotetaan ahaisiin raameihin, niin ne konit vähän potkii välillä seiniä ja aina tämä tai tuo taajuus "häiritsee" ja niitä pitää EQ:la tai kompressorilla tasotella, että olisivat hiljaa siellä ne heirikkötaajuudet:-). Oikeastihan ne häiritsevät taajuudet häiritsee siksi että ne eivät ole onnellisia niille rakentamssani liian ahtaassa karsinassa :-D.
 
Kysymys jota kyselen itseltäni iltaisin potikoita väännellessäni on: hankinko isomman "vasaran", rakennanko väljemmän pilttuun koneilleni vai ostanko Marshallin ja päästen taajuuteni villisti laukkaamaan pitkin preeriaa :-D.