Media ja viihde ›

Tämä on jännä juttu, jonka kanssa olen aika yksin; munsta Kuprickki on harvinaisen puiseva ohjaaja... en jaksa oikeastaan hältä kuin Full Metal Jacketia katsoa...
 
Jotenkin kaikki tuotoksensa ovat liian "taiteellisia" kun sisältö kuitenkin on ihan perinteistä huttua (scifi, kauhu....).
 
Ei siinä mitään sen kummempaa taiteellisuutta ole; Kubrick jättää vaan katsojan ajattelulle ja mielikuvitukselle hieman totuttua enemmän tilaa;)

Kubrick on kyllä kirjoista tehdyillä elokuvillaan onnistunut suututtamaan kirjailijan pariinkin otteeseen - mm. Anthony Burgess piti "Kellopeli appelsiinia" täysin pataluhana elokuvana.
 
Kellopeli taisi suututtaa myös monet katsojat? Eikös se tuomittu väkivaltaisuutta ihannoivana (!) leffana? Tai ainakin se väkivaltaisuus ja nihilistisyys sai monet inhoamaan leffaa aina sensuuria myöten.
 
Yleensä monet leffaohjaajat riitaantuvat kirjailijoiden kanssa, jos ohjaaja meneekin muuttelemaan alkuperäistä kirjan tarinaa. Kaikki kirjailijat eivät tajua, että elokuvan kerronta on hieman eri lainalaisuuksia noudatteleva kuin kirjan vastaava. Mikä toimii kirjassa ei välttämättä toimi leffassa -ja päinvastoin. Moni kirjailija voi kokea sen loukkauksena itseään kohtaan, jos ohjaaja menee muuttelemaan juonta "kirjaa paremmaksi".

Näin olen ymmärtänyt. Paljon mielenkiintoista pohdittavaa leffa on jättänyt: Varsinkin lopun valokuva vuoden 1921 kansallispäivän tanssiaisista;)
 
Tuota olen itsekin aina miettinyt. Hohto on kyllä loistava elokuva enkä ymmärrä miksi Stephen Kingin piti pestata jälleen maailman huonoin elokuvaohjaaja Mick Garris tekemään "parempi" versio 90-luvun lopulla. En ole kirjaa lukenut mutta Kubrickin visio erosi ilmeisesti paljon Kingin vastaavasta. Omasta mielestäni alkuperäinen Hohto on paras King-elokuva mennen tullen ja myös yksi parhaista Kubrick-elokuvista.

Kellopeli taisi suututtaa myös monet katsojat? Eikös se tuomittu väkivaltaisuutta ihannoivana (!) leffana? Tai ainakin se väkivaltaisuus ja nihilistisyys sai monet inhoamaan leffaa aina sensuuria myöten.
 
Nimenomaan. Tämä oli myös Burgessin itsensä kanta asiaan - varoitus, seuraa spoileri kirjasta -, sillä lyhentämättömässä versiossa viimeisessä kappaleessa ollaan palattu samanlaiseen tilanteeseen kuin alussa. Alex, kolme vuotta vanhempana (18-vuotiaana) kuin lähtötilanteessa, on jälleen alun Korova-maitobaarissa kahden uuden "druugansa" kanssa ja mietiskelee näiden kanssa, mitä ilkivaltaa yms. he sinä iltana tekisivät. Alexilla kuitenkin herää uusi, outo tuntemus: vanhat kujeet eivät enää oikein maistukaan. Hän lähtee itsekseen kuljeskelemaan, ja tapaa yhden vanhoista druugistaan, joka on mennyt naimisiin. Silloin hän itsekin tajuaa: hän haluaa naimisiin, elää normaalia elämää, ja unohtaa vanhat tapansa. Varsin moralistissävytteinen lopetus siis - ja kun Kubrickin versio loppuu suht riehakkaasti, on helppo kuvitella Burgessin reaktio. Voidaan vain arvuutella, mitä Kubrick olisi tehnyt jos käsikirjoitus olisi tehty täydellisen laitoksen pohjalta, mutta luulenpa, että hänen taiteellisen tyylinsä tuntien elokuvan lopetus ei välttämättä olisi oleellisesti erilainen kuin nytkään. Alexin tulevaisuus jää avoimeksi: mitä jos hoidolla onkin jotain pitkällä aikavälillä esiin astuvia vaikutuksia? Elokuva loppuu hetkellisen hurmion kuvaukseen, ja on aika lyhytnäköistä olettaa sen lyövän mitään lukkoon tarinassa, jossa päähenkilö on lukemattomia vaiheita läpikäynyt koulupoika.
 
Mitä taas tulee itse elokuvan herättämiin inhoreaktioihin katsojissa, ei se sinänsä ole ollenkaan kummallista. Pintapuolisesti elokuva vaikuttaa siltä, että väkivalta ja rappio ovat tärkein asia elokuvassa. Mutta Kubrick on tässäkin valinnut tarinansa sikäli taiten, että vaikka elokuvan päähenkilöt ovatkin iljettäviä - niin "hyvät" kuin "pahatkin" -, tarinan tapahtumat eivät tapahdu ilman syytä. Kellopeli appelsiini kysyy useita tärkeitä kysymyksiä, tärkeimpänä ihmisen vapauteen liittyen: onko oikein tehdä ihmisestä kyvytön valitsemaan hyvän ja pahan välillä, ja näin ollen riistämään häneltä oleellinen osa ihmisyyttä? Mielestäni Kubrick onnistuu erittäin hyvin saattamaan kyseenalaiseksi virkamiehet, jotka käyttävät ns. Ludovicin menetelmää "hoitaessaan" Alexia. Elokuvassa asetetaan aivopesu ja vapaus kenties vielä tehokkaammin vastakkain kuin itse kirjassa.
 
(Mielenkiintoista myös Alexin hahmossa on se, että vaikka miten paha hän onkin, hän on myös vannoutunut klassisen musiikin ystävä. Että se siitä taiteen elähdyttävästä ja ylentävästä voimasta. Tämän asian Kubrick jättää kuitenkin aika lailla viitteenomaiseksi. Burgessilta tämä on suurehko ja mielenkiintoinen kannanotto, sillä hän oli kirjailijan lisäksi myös säveltäjä, ja olisi halunnut tulla muistetuksi sellaisena - vaan toisinpa kävi.)

Eikös myös Wendy ala nähdä "kummittelevia" henkilöitä? Lopussa kun hän harhailee veitsen kanssa etsien Dannya ja varoo törmäämästä Jackia, hän näkee eräässä huoneessa sängyllä istuvan miehen jonka edessä kontillaan on mursun tms. naamioasuun puettu henkilö. Kun Wendy löytää käytävältä Jackin tappaman Halloranin, niin hän näkee miehen, jonka haljennut ja kokoonkursittu pää virnistää ja kysyy "Eikö olekin hyvät pirskeet?" Myös Wendy näkee silmissään kuinka veri lainehtii lattialla valtoimenaan, eli saman näyn minkä Danny näkee leffan alussa.
 
Nämä Wendyn näkemät "kummitukset" tulkitsen siten, että ahdistavassa tilanteessa ja hermopaineessa myös Wendyn mielikuvitus ja mielenterveys uhkaa tehdä tepposensa.
 
Juu niin vähän muistelinkin että Wendykin taisi lopussa nähdä näitä näkyjä. Ja noin sen itsekin tulkitsen. Jos käsiinsä saa, niin kannattaa katsastaa Hohdon jenkkiversio, joka on noin puoli tuntia "oikeaa" versiota pidempi (jenkkiversio on ensi-iltaversio, jota Kubrick hioi vielä esityksen jälkeen) ja oikeastaan aika paljon huonompi. Tuossa kuitenkin on vähän pikkasen erilaisempi näkökulma, ja siitä voi saada pienen käsityksen, mitä Kubrick on alunperin lähtenyt hakemaan (ja suuntahan on muuttunut sittemmin siihen, mitä lopullinen Hohto on).
 
Näin olen ymmärtänyt. Paljon mielenkiintoista pohdittavaa leffa on jättänyt: Varsinkin lopun valokuva vuoden 1921 kansallispäivän tanssiaisista;)
 
Tästäpä tuli mieleen: satuin olemaan viime kuussa Frankfurtissa, kun siellä oli Deutsche Film Museumissa virallinen Stanley Kubrick -näyttely. Tuolla oli aika lailla mielenkiintoista tavaraa, tietty juuri tuo valokuva ja muuta rekvisiittaa näistä klassikoista, mutta myös muutakin: Kingin Hohto-kirja, johon Kubrick oli tehnyt "mielenkiintoisia" merkintöjä ja kommentteja, ja Kubrickin kässäri, johon puolestaan King oli epätoivoissaan yrittänyt esittää korjauksia. Lisäksi jonkun graafikon kehittelemiä leffalogoja, ja Kubrickin kirjeitä tälle taitelijalle, joissa nämä tuotokset haukuttiin aika tiukasti (ja kyllä kun niitä katseli, niin kyllä oli leffan juju graafikolla aika hukassa; niissä oli kaatunut kolmipyörä hotellin edessä jne. typerää)

Kubrickin Avaruusseikkailusta:
 
Tuosta on aikaa kun olen leffan viimeksi katsonut mutta itse ajattelin sen niin, että tuossa ikään kuin siirrytään loppujen lopuksi kaiken alkupisteeseen, minkä yhteydessä ihminen näkee nopeasti koko elämänkaarensa. Ainakin itseni mielestä hommaan on näin ujutettu jonkinmoista aika- ja suhteellisuusfilosofointia.
 
Siis että "tähtilapsi" olisikin lopussa palannut maapallolle sinne apinaihmisten aikaan? Erittäin mielenkiintoinen ajatus, enpä muista mitä kirjassa tuosta sanottiin, mutta eihän sillä oikeastaan ole väliäkään.
 
Elokuva tuli muuten juuri eilen joltain kaapelikanavalta, joka minulla näkyy vain negatiivina. Kanavia selatessani satuin ihan lopun vasta näkemään, mutta jäin silti katselemaan, kun leffasta kerran oli juuri ollut puhetta täällä. En muistanutkaan, että tapahtumat siellä hotellihuoneessa (tai mikä lie paikka se sitten olikaan) oli esitetty niin, että nuorempi Bowman aina selvästi itse näkee vanhemman version itsestään, mutta sitten tapahtumia siirrytään seuraamaan vanhemman version näkökulmasta ja nuorempi aina katoaa. Viittaisi mielestäni siihen, että aika- ja avaruusdimensiot ovat jotenkin sekaisin, ehkä tuon relativistisen matkan seurauksena, tai jopa aivan luonnostaan tuolla muukalaisten kotimaailmassa. Tämä nyt taas on tätä fyysikon tulkintaa, voihan kyse tietenkin olla myös esim. jostain mystiikkaan ja uskontoon liittyvästä symbolismista.
 
Otetaanpa keskusteluun mukaan Hohto, joka on mielestäni maailman paras elokuva.
 
Loistava leffa tämäkin, joskaan ei ehkä aivan suurimpia suosikkejani. En ole koskaan pahemmin perustanut kauhusta, mutta onneksi Hohtoonkin on jätetty sen verran tulkinnanvaraa, että sen voi katsoa myös pelkästään psykologisena trillerinä niin halutessaan. ;)
 
Kun elokuvaa tarkkaa katsoo, niin siinä ei ole yhtään kohtausta (näin muistaakseni), jossa joku muu kuin Jack Torrance näkisi "kummittelevia" henkilöitä.
 
Näkihän se Danny ainakin ne kaksostytöt, sekä elossa että kuolleenna. Ja eikös se äitikin ainakin jotain vilauksia siinä loppupuolella nähnyt?
 
Mutta eniten minua jäi Hohdossa kiusaamaan se lopun valokuva jostain 20-luvulta, jossa oli kovasti Jackin näköinen mies mukana. Millä tavalla tämä mielestänne pitäisi ymmärtää?
 
EDIT: Oho, täällähän oli jo kolmaskin sivu ja enemmänkin juttua Hohdosta. Sori vaan turha toisto.

Mutta eniten minua jäi Hohdossa kiusaamaan se lopun valokuva jostain 20-luvulta, jossa oli kovasti Jackin näköinen mies mukana. Millä tavalla tämä mielestänne pitäisi ymmärtää?
 
Juu tätähän minäkin tuossa aiemmin ihmettelin.
Oliko tuosta mitään Kingin kirjassa? Ilmeisesti ei?
Minulla on vain aika heppoisia selityksiä.
 
Jos uskoo jälleensyntymiseen, niin Jack on elänyt hotellissa aiemminkin. Toisaalta miksi samannäköisenä? Ja mitä tällä pointilla haluttaisiin tuoda esiin? Huono selitys;) ?
 
Vai onko kyseessä Jackin sukulainen, vai joku ventovieras joka sattuu vain olemaan Jackin "ulkoinen kaksoisolento". Toisaalta mitä tällä halutaan tuoda esiin?
 
Tai siten kyseessä on vain elokuvallinen tyylikeino, jolla halutaan osoittaa, että kuolleen Jackin "henki" on siirtynyt osaksi hotellin "atmosfääriä". Tai, että Jackista on tullut osa Overlook-hotellin historiaa (synkkää sellaista). Se että Jack kuvataan valokuvassa juhlien keskellä luo mielenkiintoisen kontrastin: Murhaaja keskellä iloisinta 20-luvun juhlintaa. Menneisyys ja nykyisyys kiedottuna yhteen. Välittömästi kuollessaan Jack sekoittuu osaksi talon myyttistä historiaa, osaksi sen iloja ja suruja, jonka ajan myötä peittää unohdus. Tätä unohdusta symbolisoi se, että valokuva on vain pieni, yksi kuva isolla seinällä muiden valokuvien joukossa, ja Jack pienen kuvan pieni yksityiskohta.
 
Ehkä tämä viimeksimainittu teoria on itselleni luontevin. Mitään yliluonnollista asiaan ei kätkeydy, vaan se on osa elokuvallisia tyylikeinoja, joita leffassa muutenkin viljellään runsaasti.

Näkihän se Danny ainakin ne kaksostytöt, sekä elossa että kuolleenna. Ja eikös se äitikin ainakin jotain vilauksia siinä loppupuolella nähnyt?
 
Niin, itse ainakin käsitin että Dannyhan näki vain tällaisia hetkellisiä näkyjä (koska hän osasi hohtaa) hotellin menneisyydestä - eli aistimuksia läsnäolevasta pahasta (joka loppujen lopuksi oli oma isä).
 
Mutta eniten minua jäi Hohdossa kiusaamaan se lopun valokuva jostain 20-luvulta, jossa oli kovasti Jackin näköinen mies mukana. Millä tavalla tämä mielestänne pitäisi ymmärtää?
 
Itselleni tulee tuosta aina se tunnelma, että kaiken päätteeksi Jack on osa hotellia, joka on ajaton paikka - jossain dialogissahan oli "olet/olemme olleet täällä aina"-henkinen viittaus (olikohan vessakohtauksessa hovimestarin kanssa). Itse asiassa kun tarkemmin miettii niin loppuhan on hyvin saman tyyppinen Avaruusseikkailun kanssa ja siitä voi tehdä ties minkälaisia tulkintoja koko tarinasta.
 
Löysin joskus aikanaan (muutama vuosi takaperin) netistä sivuston, jossa oli aika tarkkaan ruodittu Hohtoa ja tehty tulkintoja ja perusteltu niitä mielenkiintoisesti elokuvasta löytyvillä yksityiskohdilla. En nyt muista yhtään mistä tuollainen löytyi ja mitä se tarkalleen ottaen piti sisällään mutta pitääpä yriittää etsiä.

Luultavasti, mutta kun mä koko ajan niitä katellessa vaan ajattelen, että onpa tääkin pitänyt tehdä näin koreaksi jne... itse leffan katselu siis kärsii...
 
Noo, onneksi yksi maan leffakriitikoista on samaa mieltä kanssani:)
 
Ettei vain tämä arvostelijakin tulisi Turun suunnalta?
 
Ihan sivuhuomautuksena huikkaan että ainakin minä tykkäsin kovasti siitä Psykon uus-versionnista!

Ettei vain tämä arvostelijakin tulisi Turun suunnalta?
 
Ihan sivuhuomautuksena huikkaan että ainakin minä tykkäsin kovasti siitä Psykon uus-versionnista!
 
Kyllä se arvostelija täältä tulee...:)

Ajatelkaa nyt, miksi kirjasta pitää tehdä leffa?
 
Tämän takia:
 
elokuvan kerronta on hieman eri lainalaisuuksia noudatteleva kuin kirjan vastaava.
 
Täsmälleen. Kirjan ja elokuvan suurin ero on siinä, että kirjaa lukiessa lukija itse kuvittelee, miltä kirjan maailma näyttää, kuulostaa jne. Elokuvassa maailman muoto on tavallaan "valmiiksi pureskeltu" katsojaa varten, ja elokuvan keinot luoda tunnelmaa ovat aivan erilaisia kuin kirjassa. Kirja (lähinnä siis kertomakirjallisuus) luottaa täysin katsojan mielikuvitukseen ja kykyyn värittää tapahtumat omassa päässään, kun taas elokuvassa käytetään esim. värejä, musiikkia ja ääntä (tai vastakohtaisesti hiljaisuutta) luomaan tunnelmaa.
 
Jos kirjaa käännetään elokuvaksi, on lähinnä huolehdittava siitä, että henkilöhahmot, teemat ja tunnelmat säilyvät samankaltaisina. Jos käännöstyö tehdään "sanasta sanaan", tulee kirjan lukeneille elokuvakokemuksesta varsin tylsä. Otetaan esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta. Eräs TSH-puristiystäväni vittuuntui huikeasti Kuninkaan Paluun lopusta, sillä siitä puuttui varsin pitkä kappale, ajatellen siis lukumäärää. Minua puute ei haitannut, sillä se ei oikeastaan tuonut kirjassakaan mitään uutta teemoihin tai henkilöhahmoihin, vaan tuntui jotenkin päälleliimatulta. Lähinnä vain latisti tunnelmaa. Muutenkin juoni murtautuu kirjan raameista varsin radikaalisti. Mutta minua se ei haitannut, sillä tunnelma oli joka kohdassa lähes samanlainen, kuin millaiseksi sen olin kirjaa lukiessani mieltänyt. Henkilöt olivat todella hyvin toteutettu, ja erikoistehosteet tukivat tarinaa peittämättä sitä alleen.
 
Muunmuassa senkin takia, että kirjaa lukiessaan jokainen kuvittelee maailman eri lailla, minua kiinnostaa nämä kirja->leffa-käännökset. Olen kiinnostunut muiden ihmisten tavasta nähdä asioita eri tavalla kuin minä. Vertailen joskus kaverieni kanssa näkemyksiämme musiikista, elokuvista ja kirjoista. Ja antaahan hyvin kirjoitettu kirja mainion pohjan elokuvan tekemiselle.
 
Blade Runner on muuten hyvin harvinainen tapaus näissä käännösleffoissa. Sen juoni ja asetelmat poikkeavat hurjasti alkuperäisistä, mutta teemat ja tunnelma ovat aivan samoja. Uskaltaisin jopa sanoa, että elokuva toi vielä enemmän aineksia teeman ympärille, kuin kirjassa jo oli. Ja lisäksi Blade Runnerin maailma on todella hienon kuuloinen. Lähinnä siis viittaan Vangeliksen tekemään soundtrackiin. Loppujen lopuksi Blade Runner on niitä todella harvoja, ellei ainoa, filmatisointeja, joista pidän kirjaa enemmmän.
 
Tunnelman saa elokuvalla väritettyä niin erilaisin keinoin kuin kirjassa, että kyllä miltei jokainen näitä elokuvan lainalaisuuksia noudattava käännöstyö on paikkansa ansainnut. Valitettavasti on olemassa niitä aivan saatanan tylsiä, rahastuksen takia tehtyjä yksi-yhteen-filmatisointeja, jotka ovat todella tylsää katsottavaa.
 
Toivottavasti tästä saa joku selvää. Oli nimittäin aika tajunnanvirtana tehty, enkä jaksanut ruveta enää säätämään.

Mun on vaikea näköjään pukea sanoiksi, mitä tuolla kirja leffaksi hommalla tarkoitan...
 
Lähinnä kai sitä, että elokuva on jotenkin "arvokkaampi" taidemuoto nykyaikana... ihminen haluaa ehdottomasti, että hänen lukemansa kirja käännetään toiselle ilmaisumuodolle... onni on täysi vasta kun kaiken näkee jonkun elokuvantekijän visoimana...

Lähinnä kai sitä, että elokuva on jotenkin "arvokkaampi" taidemuoto nykyaikana... ihminen haluaa ehdottomasti, että hänen lukemansa kirja käännetään toiselle ilmaisumuodolle... onni on täysi vasta kun kaiken näkee jonkun elokuvantekijän visoimana...
 
Nyt olen kyllä samaa mieltä. Molemmat ovat kyllä aivan yhtä arvokkaita. Mielestäni jotkut genret sopivat paremmin elokuvaksi kuin kirjaksi, ja toisinpäin. Esim. trillerit ja kauhun nautin mieluummin elokuvamuodossa, koska niissä voidaan käyttää musiikkia, jolla taas saadaan parhaimmillaan luotua niin vertahyytävä tunnelma, että huh. On ne tietysti kirjanakin hyviä. Fantasiaa ja scifiä harrastan taas mieluummin kirjana. Fantasiakirjoissa on niin paljon juonenkäänteitä, että ne on vaikea sovittaa tarpeeksi lyhyeksi elokuvaksi. Sormusten Herran pilkkominen ei tosin haittaa, se kun oli alun perinkin kolmeosainen, joten ratkaisu ei häiritse. Mutta kyllä niissäkin välillä alkaa haukotuttamaan, sen verran pitkiä ovat. Kirjoja taas luen mielelläni useita tunteja, koska silloin mielikuva niiden maailmasta säilyy niin intensiivisenä. Scifi-kirjoissa on usein asioita, jotka vaativat niin pitkää selittämistä, että leffassa saattaisi tulla unihiekka silmään, kun avaruuslaivan kapteeni selittää poimuajon toimintaperiaatteesta. Muutenkin scifissä ja fantasiassa on kirjamuodossa mukavaa se, kun saa kuvitella ihan itse sen mielikuvitusmaailmansa kirjailijan kirjoittamien mielikuvien tuella.
 
Ei silti, etteikö maailmassa olisi hyviä jännäri/kauhukirjoja taikka scifi/fantasiaelokuvia.

Ehkä asia on noinkin. Mutta onhan kirjoista tehty filmejä koko elokuvataiteen olemassaolon ajan - en pitäisi sitä mitenkään leimallisesti nykyajan ongelmana.
 
Tämän lisäksi tuntuu siltä, että hyvin usein kun on kyseessä joku "suuri" kirjallinen teos kuten vaikkapa Taru sormusten herrasta, ollaan kovin herkkiä älähtämään siitä, miten kirjat raiskataan ja vedetään viihdemankelin läpi. Uskon kuitenkin, ehkäpä naiivistikin, että TSH-eepoksessa on lähtökohtaisesti kyse Peter Jacksonin aidosta innostuksesta ja rakkaudesta kirjaan, joka on synnyttänyt halun tehdä tarinasta tulkinta hänelle ominaisella alalla. Lopputuloksesta huokuu rakkaus tarinaan - eikä kyseessä ole oman tunteeni projisointi eteenpäin, sillä luin koko kirjan vasta tultuani ensimmäisen osan ällikällä lyömäksi.
 
Mikään taiteenlaji ei ole, tai niiden ei pitäisi olla, yksittäisiä ja eriytyneitä saarekkeita. Ristikkäisyyksistä ja eri alojen välisistä vaikutuksista ja innoituksista sekä niiden synnyttämistä tulkinnoista usein syntyy kestäviä ja hienoja teoksia. Mitä Taru sormusten herrasta -filmatisointiin tulee, sanon vain sen että minun mielestäni käsitys "sisällöstä" on nykypäivänä kovin kapea, jos sen ulkopuolelle voidaan jättää kaikki ne teemat ja tekijät, jotka nähdäkseni muodostavat ko. elokuvan tärkeimmän sisällön. (Umberto Econ sanoin: "Kaksi kliseetä huvittavat meitä, mutta sata kliseetä liikuttavat, sillä jotenkin himmeästi voimme havaita että ne keskustelevat keskenään, juhlien jälleennäkemistä." Lainaus sopii mielestäni hyvin Taruun, joka on suuresti liikuttanut itseäni.) Yleistäen voidaan sanoa, että tietyt tyylit tietysti tulevat ilmaistuksi paremmin elokuvassa, toiset kirjoissa, toinen vaikkapa installaatiossa taidemuseossa - mutta kaikissa on kuitenkin kyse tekijän omasta näkemyksestä, ja se on viime kädessä määräävin tekijä.
 
Toisissa tapauksissa oikeastaan on unohdettu tyystin, että usean loistavan tai jollain tavoin huomionarvoisen filmin lähtökohtana on ollut kirja: Tarkovskin "Stalker" ja "Solaris", Miliuksen "Conanit", Artaudin "Ruusun nimi", täälläkin mainitut Kubrickin "Hohto" ja "Kellopeli appelsiini" yms. Näissä ja monissa muissa tapauksissa kirja on kuitenkin usein erittäin marginaalissa elokuvayleisön suhteen: moniko Tarkovskin ystävä on lukenut Strugatskien kirjan "Huviretki tienpientareelle" tai Stanislaw Lemin "Solariksen"? Moniko Artaudin katsoja on lukenut Umberto Econ tiiliskiven "Ruusun nimi"? Jordanin "Veren vangit" on pidetty elokuva, mutta kuinka moni on lukenut Anne Ricen kirjan? Puhumattakaan saman herran tulkitsemasta Angela Carterin tarinasta? Lista jatkuu edelleen. Uskon, että aika harva on näitä kirjoja lukenut verrattuna niistä tehtyjen elokuvien yleisöön - elokuva on joskus äärettömästi helpommin lähestyttävä muoto. Monasti kuitenkin nostan hattua elokuvaohjaajille ja -käsikirjoittajille siitä, että ovat uskaltaneet lähteä tulkitsemaan jotain tarinaa ja sen kautta myös tutustuttaneet uusia kirjoja potentiaaliselle lukijakunnalle.
 
Tarinoiden lohkominen sen mukaan, mikä niiden alkuperäinen esittämismuoto on ollut, on kuitenkin mielestäni aika putkinäköistä - on kuitenkin olemassa vain rajallinen määrä ilmaistavia asioita, joista kirjallisuuden pitkä historia on tehnyt äärettömän suuren määrän erilaisia variaatioita. Näistä "teemojen mutaatioista" elokuvien tekijät ovat aina hakeneet inspiraatiota ja ideoita - minun mielestäni parhaimmillaan molempien alojen eduksi. Haittatekijöitäkin on, sitä ei voi kieltää, mutta niissä on kuitenkin kyse jostakin muusta kuin näiden kahden taidemuodon yhdistelystä; pikemminkin siitä, että molempia alistetaan teollisuuden ja markkinointikoneiston käyttöön.

Avaruusaluksessa on huioppuälykäs tietokone HAL-9000 (siirtämällä kirjaimia yhdellä aakkosissa eteenpäin saadaan IBM, sattumaako?)
 
Incrementing each letter of "HAL" gives you "IBM". Arthur C. Clarke (co-screenwriter) claimed this was unintentional, and if he had noticed it before it was too late, he would have changed it. HAL stands for Heuristic ALgorithmic Computer.

Pysykää asiassa håmåt, jatkakaa
 
EDIT: Väärä topicci.

Katsoin äskön kolmannen osan Sormusten herrasta ja mieleeni juolahti muutama leffoihin liittyvä juttu, avaudun..
 
Sormusten herran vannoutuneet fanit ovat olleet tästä trilogiasta ihan täpinöissään pitkään; vihdoinkin se tulee elokuvana!
 
Ajatelkaa nyt, miksi kirjasta pitää tehdä leffa? Eikö kirja toimi enää itsenäisenä artefaktina? Kai se on ajan hengen mukaista, jotenkin vaan huvittavaa, että yhdestä teoksesta otetaan kaikki irti..
 
Mulle koko trilogia oli aika huttua (toisin tietty olisi asianlaita, jos olisin vaikka 12-13 v, kuten Tähtien sodan tullessa).
 
Spielberg ja Lucas taas ovat riemuissan digitaalitekniikan noususta, sanoivat jopa, että kohta näyttelijöitä ei tarvita lainkaan, kun kaikki hahmot ovat uskottavia digitaalisesti luotuina.. Haloo! Kyllä mä mielummin katselen Samuel L Jacksonin rumaa naamaa kuin jotain digitaaliörkkiä..
 
Sie puhut asiaa ja Sormusten herra -leffat ovat yliarvostettuja.
Kauhistuttaa tuo digi-aika.

Itselleni tulee tuosta aina se tunnelma, että kaiken päätteeksi Jack on osa hotellia, joka on ajaton paikka - jossain dialogissahan oli "olet/olemme olleet täällä aina"-henkinen viittaus (olikohan vessakohtauksessa hovimestarin kanssa).
 
Näin sen itsekin ymmärsin.
 
"Sinä olet ollut hotellin talonmies(?) aina."
 
Hovimestari sanoi noin kun Jack kyseli edeltäjänsä hirmuteoista. Toi valokuva jäi kyllä silti ihmetyttämään. Pitäis vuokrata tai peräti ostaa Hohto DVD:llä, vois ottaa still-kuvia ja tsekkaa onko esim. niissä muissa valokuvissa jotain mielenkiintoista..
 
Oliks se muuten David Fincher (Fight Club, Se7en, Panic Room..) joka tykkäs lykkiä niitä vilahduskuvia filmien väliin? Siis tyyliin jotain karmivia kuvia yhteen kuvaan 24kuvaa/s ryppäästä?

Oliks se muuten David Fincher (Fight Club, Se7en, Panic Room..) joka tykkäs lykkiä niitä vilahduskuvia filmien väliin? Siis tyyliin jotain karmivia kuvia yhteen kuvaan 24kuvaa/s ryppäästä?
 
Fight Clubissahan noita on, hyvin perustein. Muissa ei ole. (Ja kuitenkin siellä on sitten jotain übersubliminaalisia Coca-Cola -mainoksia. Niin kuin kaikissa muissakin amer. elokuvissa.)