Kitarat: soittaminen ›

Novelli: Kitaristi
 
Soittaminen alkoi jo lapsena. Jo silloin tiesin, että kitaran soittaminen on minun juttu, jotain jota todella halusin tehdä. Kitara instrumenttinä puhutteli minua syvästi ja paljon, ja muistan ensikosketuksen, sen tunteen minkä kielet alla sormieni saivat aikaan, ja kuinka tunsin soittamisen voiman itsessäni, koko kehossani, lihassani.

Kun olin innoissani kertonut vanhemmilleni, että tahtoisin oman kitaran, niin - yllättäen - he suostuivat pyyntööni. Vajaan viikon päästä, menimme kaupungin keskustaan, parhaaseen soitinliikkeeseen minkä tiesin.
 
Liikkeen seinät olivat täynnä erillaisia koukuista roikkuvia kitaroita; Fendereitä, Gibsoneja, muutama Washburn, muutama Ibanez, jokunen MusicMan Luke noin äkkiä katsottuna. Olin kuin taivaassa, en tiennyt minkä valita, kaikki paikan kitarat näyttivät niin hienolta ja omaperäisiltä ja jokaisessa oli jokin oma hienoutensa, ehkä joku pieni juttu mikä teki jokaisesta soittimesta oman yksilönsä.
 
Viimein - kokeltua noin tunnin verran eri kitaroita, näin sen, unelmani ja sain tehtyä päätökseni.
 
Se oli Fender Stratocaster, Made In USA.
 
Vaikka olinkin aloittelija niin tämä kitara tuntui loistavalle käsissäni, otelauta oli helppo soittaa, kielten intonatio (jonka oppisin myöhemmin ymmärtämään) oli erittäin hyvin säädetty, niin että kitara oli todella helppo soittaa, plektrakätenikin tuntui hyvältä, nopealta ja rennolta. Käytin Dunlopin Jazz III-plektroja, myyjä oli suositellut niitä.
Ulkonäöltään kitara oli kauniin punainen ja siinä oli kauniisti helmeilevä plektrasuoja, kolme Fenderin alkuperäistä single coil-mikkiä ja kaikki muukin hyvin paikoillaan kitaran satulasta vibrakampeen saakka.
 
Seuraavaksi oli vahvistimen vuoro.
 
Myyjä suosittelin minulle jotain hieman vanhempaa Voxin-mallia. Laitoin plugin kiinni ja testasin uudella omalla kitarallani tuota Voxia. Ja, koin samalta istumalta, että tämä vahvistin oli minua varten; siinä oli taivaallisen kauniit ja helmeilevät puhtaat saundit, ja erotin sen vaikka en vielä osannut edes kovin hyvin soittaa, pidin vain kitarani otelaudalla muutamaa kohtaa painettuna ja samalla soitin niitä plektralla ja tosiaankin tiesin, että tämä oli vahvistin minua varten. Hymy kasvoillani oli varmasti hyvin suuri ja tyytyväinen.
 
Näin siis alkoi minun taipaleeni musiikkin ja kitaransoiton parissa. Seuraavat vuodet vierivät eteenpäin tasaiseen tahtiin, opettelin kitaransoittoa ja tekniikkaa, harjoittelin ensin soittamaan tablatureista ja vähän myöhemmin nuoteista, opettelin teoriaa ja skaaloja, kuuluisia riffejä ja lickejä, ja niin pois päin.
 
Ja nyt, hieman vanhempana soittoharrastus jatkuu edelleen ja joskus naureskelen yksin kaikelle, mitä olen kitaran parissa kokenut ja se kaikki on ollut vain hyvää ja kehittävää ja soitan edelleenkin noilla Dunlopin Jazz III-plektroilla!