Media ja viihde ›

Lars Kepler - Hypnotisoija tuli pari iltaa sitten lukaistua loppuun. Mainio ja otteessaan pitävä trilleri tämäkin kuten tätä ennen lukemani Nukkumattikin. Kyllä tämä pariskunta ja ruåtsalaiset osaavat tämän lajityypin.

George R. R. Martin - Game of Thrones (Song of Ice and Fire #1)
 
No niin, olihan se pakko itsekin otettava selvää, että mistä tämä kaikki melu on syntynyt. Päätin aloittaa itse lukemalla nyt tämän kirjasarjan ensimmäisen osan, mikä tuntui jotenkin luonnollisemmalta vaihtoehdolta itselleni kuin aloittaa tv-sarjasta.
 
Mitäpä tästä jäi sitten käteen? Heti alkuun on pakko todeta, etten ole mikään erityisen suurin fantasian ystävä tai muutenkaan ylipäätänsä mikään "genrelukija". Tätä lukiessani mietin kuitenkin itseäni vuosien aikana eniten miellyttäneitä tai muuten yleisesti menestyneitä fantasiatuotoksia. Mielestäni on sen pitäisi olla jokseenkin itsestään selvää, että jos kehittelee jonkin kuvitteellisen fantasia- tai scifimaailman, pitäisi lukija tutustuttaa jotenkin tuohon lähtökohtaisesti vieraaseen maailman jollain luonnollisella tavalla. Helppo ja luonteva tapa toteuttaa tämä on pistää kirjan protagonistiksi henkilö, joka on jollain tapaa ulkopuolinen tarinan tapahtumille ja/tai maailmalle, ja jonka kautta lukijallekin avautuu niin tarina kuin sen maailmakin. Näin on toimittu mm. Harry Potterissa, Narnian tarinoissa, Hobitissa, Taru sormusten herrasta jne. Tietysti taitavat kirjoittavat voivat ratkaista tämän fantasia- ja scifikirjallisuuden ongelman eri tavalla. Martin ei ole kuitenkaan niin taitava kirjailija. Sen sijaan kirjan n. 50 sivua oli tuskallista eri hahmojen, paikkojen nimien, mytologian ja historian vyörytystä, minkä aikana kyselin jatkuvasti "kuka?", "mikä?", "milloin?", "miksi?" ja "mitä?".
 
Kirjan rakenne oli myös todella turhauttava: onhan noissa yllä mainituissakin muissa teoksissa osassa useita eri päähenkilöitä, mutta tämän kirjan kohdalla tuo ei vain toimi. Kirjassa on noin kahdeksan keskeistä henkilöä ja kirjan kerronta seuraa heidän edesottamuksiaan ja tapahtumia vaihtuen aina kappaleiden välein. Ongelmana tämän kirjan kohdalla oli se, ettei kirjassa ollut kunnollisia päähenkilöitä, vaikka niitä olisi jollain tapaa tarvittu. Toiseksi monet kirjan hahmoista olivat varsin mielenkiinnottomia ja esimerkiksi yhden hahmon luvut olivat täysin yhdentekeviä, ja hahmo peräti ärsytti itseäni. Tästä johtuen myös useimpiin hahmoihin ei ehtinyt syntyä toivottavaa tunnesidettä. Kolmanneksi kirja on kirjoitettu hyvin nykyiselle viihdekirjallisuudelle tyypillisellä tavalla, että monet kappaleet päättyvät jonkinlaiseen "cliff hangeriin". Olikin todella ärsyttävää jättää yksi luku jännittävään tilanteeseen ja siirtyä seuraavassa kappaleessa johonkin täysin toiseen hahmoon. Kirsikkana kakun päälle tässä tuli myös se, että sitten kun päästään vihdoin takaisin sen hahmon tarinaan, joka jäi jännittävään paikkaan, jatkuu tarina todella antiklimaattisesti tuon jännittävän tilanteen jälkeen.
 
Yleensä fantasiakirjoissa pidän seikkailutarinoista, jotka noudattavat jollain tapaa niin sanottua monomyyttiä. Tässä kirjassa kuitenkin tuollainen hovijuonittelu toimi allekirjoittaneelle yllättävän hyvin. Kuitenkin kirjan keskivaiheilla tuli todella uuvuttava suvanto kohta ja lopussa juonittelun loputtua ja sodan alettua olin todella puutunut ja pitkästynyt. Kirja ei saanutkaan enää mitenkään palautettu sitä imua, mikä sillä paikoin oli.
 
Kirjan suurin heikkous oli ehdottomasti sen pituus suhteessa sen laatuun. Yleensä en muutenkaan paljon ns. viihdekirjallisuutta lue, mutta silloin kun luen, suosin yleensä dekkareita. Tämä siksi, että ne ovat helppolukuisuutensa lisäksi toivon mukaan jännittäviä ja niihin pääsen helposti sisään, mutta ne ovat myös usein SOPIVAN pituisia. Game of Thronesiin puuduin ja kyllästyin moneen otteeseen, koska se oli ehdottomasti liian pitkään laatuunsa nähden, joka heittelehti sinne tänne. Nyt olisi vielä tarkoitus katsoa televisiosarjan ensimmäinen tuotantokausi, mutta voi olla, että omalla kohdalla Jään ja tulen saaga jää näiltä osin siihen...

Wild String Of Voodoo Strat: Kolmanneksi kirja on kirjoitettu hyvin nykyiselle viihdekirjallisuudelle tyypillisellä tavalla, että monet kappaleet päättyvät jonkinlaiseen "cliff hangeriin". Olikin todella ärsyttävää jättää yksi luku jännittävään tilanteeseen ja siirtyä seuraavassa kappaleessa johonkin täysin toiseen hahmoon. Kirsikkana kakun päälle tässä tuli myös se, että sitten kun päästään vihdoin takaisin sen hahmon tarinaan, joka jäi jännittävään paikkaan, jatkuu tarina todella antiklimaattisesti tuon jännittävän tilanteen jälkeen.
 
Voisi pistää tämän melkeinpä tuonne Ärsyttävät asiat -ketjuun. Lainasin Brownin Da Vinci -koodin vuosia sitten kirjastosta ja muutaman luvun jälkeen täyttyi cliffhanger-kiintiö täysin. Loput reilu 3/4-osaa kirjasta menikin sitten aikamoisella pikakelauksella.

No nuo kirjathan vaan paranevat kun ykkösestä pääsee yli...

vital: ...mutta kuitenkin jäi sellainen fiilis että ehkä tämä on tarkoitettu nuorimmille ihmisille tai fantasian ystäville.
 
Hassua sinänsä, kun ensimmäinen asia joka minulle tästä Martinin kirjasarjasta tulee mieleen on nimenomaan se, että kyseessä on aikuisille ihmisille kirjoitettu tarina ja fantasiaa sellaisille, jotka eivät fantasiasta yleensä niin hirveästi välitä.

carnation: Hassua sinänsä, kun ensimmäinen asia joka minulle tästä Martinin kirjasarjasta tulee mieleen on nimenomaan se, että kyseessä on aikuisille ihmisille kirjoitettu tarina ja fantasiaa sellaisille, jotka eivät fantasiasta yleensä niin hirveästi välitä.
 
Itsekin epäilisin kyllä, että lähtökohtaisesti Martinin tyyli ei puhuttele nuoria lukijoita. Toisaalta fantasiaa tuo "fantasiaa ei fantasiasta välittäville"-ajatusta en ihan allekirjoita. Itseäni vähän harmitti nimenomaan myös sekin, että se fantasiaosuus jäi todella ohueksi ja etäiseksi. Periaateessa tämä ensimmäinen kirja olisi voinut olla melkeinpä fiktiivistä historiaa vaikka keskiajan Englannista. Olisin toivonut vähän enemmän mytologiaa, taikuutta ja fantastisia olentoja. Itselleni Taru sormusten herrasta edustaa sellaista fantasiaeeposta, josta voivat nauttia lähes kaikki.

Wild String Of Voodoo Strat: Itsekin epäilisin kyllä, että lähtökohtaisesti Martinin tyyli ei puhuttele nuoria lukijoita. Toisaalta fantasiaa tuo "fantasiaa ei fantasiasta välittäville"-ajatusta en ihan allekirjoita. Itseäni vähän harmitti nimenomaan myös sekin, että se fantasiaosuus jäi todella ohueksi ja etäiseksi. Periaateessa tämä ensimmäinen kirja olisi voinut olla melkeinpä fiktiivistä historiaa vaikka keskiajan Englannista. Olisin toivonut vähän enemmän mytologiaa, taikuutta ja fantastisia olentoja. Itselleni Taru sormusten herrasta edustaa sellaista fantasiaeeposta, josta voivat nauttia lähes kaikki.
 
Englannin historia ja Ruusujen sota on ihan yleisesti tunnustettu esikuva tälle tarinalle, ei ole sattumaa että Stark ja Lannister ovat kuin York ja Lancaster, Muuri kuin Hadrianuksen valli, Westerosin kartta selvä toisinto Iso-Britanniasta jne. jne. Fantasiaelementit lisääntyvät sarjan edetessä huomattavasti ja tämä on tarinassa ihan perusteltukin.

carnation: Hassua sinänsä, kun ensimmäinen asia joka minulle tästä Martinin kirjasarjasta tulee mieleen on nimenomaan se, että kyseessä on aikuisille ihmisille kirjoitettu tarina ja fantasiaa sellaisille, jotka eivät fantasiasta yleensä niin hirveästi välitä.
 
Mielestäni dialogit ja tietyt jutut oli aika "lapsellisia"/kliseitä. Ei siinä mitään, ei se huono ollut.

Juha Vuorinen - Maastamuuttajan päiväkirja
 
Kepeää luettavaa. Ensimmäinen lukemani Vuorisen kirja, täytyypä ottaa muutakin tuotantoa silmäiltäväksi.

Jaakko Yli-Juonikas - Vanhan merimiehen tarina
 
Kirja kertoo teini-ikäisen, vaikeasti invalidisoituneen Annikan ja hänen omaishoitajinaan toimivien vanhempiensa arjesta. Kerronta tapahtuu vuoronperään näiden kolmen päähenkilön näkökulmasta.
 
Käsiteltyjä aiheita mm. kerronnan subjektiivisuus, ns. fasilitoinnin (avustettu kirjoittaminen) epäluotettavuus, omaishoitajan työn raskaus ja arjen tapahtumien taakse kätkeytyvä selittämätön ahdistus ja kauhu. Jälleen todella mielenkiintoinen tuttavuus Yli-Juonikkaan tuotannosta. Ilahduttavaa lukea pitkästä aikaa rohkeasti kokeilevaa kotimaista kirjallisuutta.

Michael E. Veal - Dub (Soundscapes & shattered songs in Jamaican reggae)
 
Kirjassa käydään läpi nimensä mukaisesti dub-musiikkia. Teoksessa ei niinkään keskitytä yksittäisiin henkilöihin (Vaikka tietenkin King Tubbyyn, Lee "Scratch" Perryyn ja muutamaan muuhunkin merkkihenkilöön perehdytään vähän enemmän) tai dubin miksaamisen tekniikoihin (niitäkin sivutaan tietty) vaan enemmänkin dubin yhteiskunnallisiin puoliin, vaikutukseen musaskenessä, yhteiskunnan vaikutusta dubiin ja niin edelleen.
 
Oikein hyvä kirja dub/soundsystem-kulttuuriin liittyen mutta jos Black Ark -touhut sun muut kiinnostavat erityisesti, niin kannattaa metsästää kirjoja joissa käydään yksittäisiä henkilöitä läpi. Vaikka ei niitäkään riesaksi asti ole kirjoitettu.

Funkånaut: Michael E. Veal - Dub (Soundscapes & shattered songs in Jamaican reggae)
 
Kirjassa käydään läpi nimensä mukaisesti dub-musiikkia. Teoksessa ei niinkään keskitytä yksittäisiin henkilöihin (Vaikka tietenkin King Tubbyyn, Lee "Scratch" Perryyn ja muutamaan muuhunkin merkkihenkilöön perehdytään vähän enemmän) tai dubin miksaamisen tekniikoihin (niitäkin sivutaan tietty) vaan enemmänkin dubin yhteiskunnallisiin puoliin, vaikutukseen musaskenessä, yhteiskunnan vaikutusta dubiin ja niin edelleen.
 
Oikein hyvä kirja dub/soundsystem-kulttuuriin liittyen mutta jos Black Ark -touhut sun muut kiinnostavat erityisesti, niin kannattaa metsästää kirjoja joissa käydään yksittäisiä henkilöitä läpi. Vaikka ei niitäkään riesaksi asti ole kirjoitettu.
 
Vaikuttaa mielenkiintoiselta. Kuinka paljon tuossa mennään Jamaican ulkopuolelle?

Henri Henri Olavi: Vaikuttaa mielenkiintoiselta. Kuinka paljon tuossa mennään Jamaican ulkopuolelle?
 
Parissa vikassa kappaleessa sivutaan muitakin maita kuin pelkästään Jamaikaa, mutta nimensä veroisesti pääpaino on Jamaikan touhuissa. Mad Professorin ja Adrian Sherwoodin nimet toistuvat useampaankin kertaan kirjan aikana.

Anssi Kela - Kesä Kalevi Sorsan Kanssa
 
Tuskinpa tätä olisi tullut koskaan luettua, jos tämä olis jonkun tuntemattomamman hahmon kirjoittama (valitettavaa, mutta totta), mutta aivan kelvollinen esikoisromaanihan tämä on. Kyllä Kelasta on kirjailijaksikin, kunhan joskus rokkaamiseltaan taas kerkeää.

Joseph Conrad - Nostromo
 
Vaikka Heart of Darkness saattaakin olla Joseph Conradin nykyisin tunnetuin teos, pitävät "alan ammattilaiset" Nostromoa hänen parhaana teoksenaan. Nyt itsekin romaanin lukeneena on allekirjoittaneen helppo yhtyä kuoron ylistyslauluun.
 
Conradin romaani sijoittuu kuvitteelliseen eteläamerikkalaiseen valtioon ja sen rannikkokaupunkiin Sulacoon. Tarina keskittyy maan diktatuurien, vallankumousten ja sotimisen rieppottelemaan historiaan, jossa englantilaistaustainen Charles Gould pyrkii samaan isältään perityn hopeakaivoksen toimintaan ja sen tuottamalla vauraudella vakiinnuttamaan maan olot. Kirjassa seurataan monia henkilöitä, joista kirja nimi on napattu eräänlaiselta traagiselta antisankarilta Nostromolta. Tarina onnistuu luomaan äärimmäisen kiehtovan ja todentuntuisen historiallisen kuvauksen kuvitteellisesta eteläamerikkalaisesta valtiosta, mikä ymmärtääkseni heijastelee Etelä-Amerikan todellista historiaa - aihealue, josta tiedän aivan liian vähän, kuten kirja saikin minut ymmärtämään. Romaanin edetessä kerronta tiivistyy jatkuvasti aina lopulta seuraamaan lähes ainoastaan Nostromon tarinaa, joka on kuin klassinen antiikin tai Shakesperen tragedia.
 
Kiehtovan miljöönsä lisäksi yksi merkittävä tekijä, joka kohottaa teoksen omalle tasolleen, on sen kieli: se on äärimmäisen rikasta ja täyteläistä. En muista, milloin olisin viimeksi lukenut näin teknisesti taitavasti kirjoitettua proosaa. Toisaalta kielen latautuneisuus ja paksuus tekee kirjasta jossain määrin hitaan ja jopa raskaan lukukokemuksen. Nostromo on kuitenkin romaani, joka palkitsee kärsivällisen lukijan.
 
Suosittelen ehdottomasti Etelä-Amerikasta kiinnostuneille, maailmankirjallisuuden klassikojen lukijoille sekä teknisesti loisteliaasti kirjoitetun proosan ystäville.

Antonio Tabucchi - Intialainen yösoitto
 
Kiehtova pienoisromaani, jonka luin kokonaisuudessa yksinomaan julkisissa liikkennevälineissä. Tabucchin ensimmäinen suomennettu romaani oli myös oma ensikosketukseni herran tuotantoon, ja vaikka Intialainen yösoitto ei ollutkaan mikään mestariteos, onnistui se kiehtomaan siinä määrin, että aion jatkossakin lukea Tabucchia.
 
Kirjan juoni ei ole teoksen keskiössä, mutta sen voisi yksinkertaisesti tiivistää siten, että kirjan päähenkilö on etsimässä salaperäistä ystäväänsä Intiasta. Kerronta on muutenkin monin paikkoin epäproosamaista: tuntui enemminkin siltä, että olisin lukenut kirjailijan omaa matkapäiväkirjaa. Kirja vihjailee useaan otteeseen, että etäiseksi jäävä minäkertoja olisi Tabucchi itse - tai sitten joku aivan toinen henkilö. Sillä ei ole oikeastaan suuremmin väliä, kuten ei ole myöskään teoksen miljööllä, eksoottisella Intialla, joka sekin jää lopulta suhteellisen vähäiseksi taustatekijäksi.
 
Romaanin keskiössä voisi sanoa olevan erilaiset tunnelmat ja kohtaamiset erilaisten henkilöiden kanssa. Kirjassa on hienoinen melankolinen pohjavire, ja paikoin se saa myös unenomaisia ja surrealistisia sävyjä. Tabucchi rakentaa proosaansa hyvin hienostunein ja pienin elementein, mikä ei kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi epätyydyttävä lukukokemus, vaikka itse saatoin jäädä janoamaan lisää. Romaani näyttäytyi minulle kuin taitavasti ja rikkain värein maalattu miniatyyri, joka ei paljasta omaa sisäistä merkitystään yksiselitteisesti, vaan jättää lukijansa tuumailemaan tiettyjä tunnelmia.

Lloyd Bradley - Bass Culture
 
Kirja, joka käsittelee reggae-musiikin syntyä, uhoa ja tuhoa. Musiikillisesti biisejä ei analysoida muutamaa riviä enempää, mutta reggaen kontekstia (soundsystem-kulttuuri, Jamaikalainen kulttuuri, jamaikalainen yhteiskunta, rastafarismin vaikutus musaskeneen, afrosentrismi, ...) kylläkin. Lisäksi myös Iso-Britannian reggae-skeneä käydään läpi 60-luvulta lähtien, mikä oli kyllä mielenkiintoista.
 
4,5/5, suosittelen ehdottomasti mikäli syvällisempi perehtyminen aiheeseen kiinnostaa.

Lasse Norres - Kuunaama
 
Tämä olisi toiminut paremmin kronologisena ja vielä selkeämmin omaelämäkerrallisena teoksena. Nyt kokonaisuus on aika hajanainen, kun on selvästi lähdetty tekemään sekalaista tarinakokoelmaa, mutta on sitten kuitenkin päädytty vakavammille vesille. Kirjassa on lisäksi lukuisia muitakin hahmoja ja välillä on vaikea seurata kuka on milloinkin äänessä.

Gilgamesh
 
Maailman vanhin eepos, eeppinen runoelma munaisesta Mesipotamiasta. Olen saattanut lukea tämän Hämeen-Anttilan suomennoksen alunperin kiinnostuksesta, joka heräsi Pekka Strengin albumin Magneettimiehen kuolema avausraidasta, jonka sanoitukset on lainattu tästä eepoksesta.
 
Nyt tulin palanneeksi teoksen pariin ensinnäkin siksi, että se esiintyy norjalaisen Bokklubbenin World Libraryssä, johon 100 kirjailijaa 54 maasta valitsi vuonna 2002 maailman kaikkien aikojen 100 parasta kirjaa. Toiseksi olen ollut viime aikoina äärimmäisen kiinnostunut, kuinka kulttuurivaikutteet ovat liikkuneet muinaisesta Lähi-Idästä Antiikin Kreikkaan ja sieltä taas Lähi-Itään. Eräät tutkijat ovatkin vahvasti sitä mieltä, että Gilgamesh on vaikuttanut oleellisesti sekä Iliakseen että Odysseiaan.
 
Tämän päivän länsimaalaiselle lukijalle Gilgamesh saattaa kuitenkin olla puhtaana proosateoksena suoraan sanottuna tylsä. Teoksessa on paljon toistoa eikä se ole säilynyt kokonaisena. Temaattisesti eepos sisältää lukuisia kiehtovia piirteitä kuten vedenpaisumuskertomuksen, tragediaa kuoleman ja ihmiselämän tarkoituksen pohtimisen muodossa sekä seikkailua. Pelkäänpä vain pahoin, että kielellisen ilmaisunsa puolesta kirja ei enää puhuttele suurinta osaa nykylukijoista. Maailman kirjallisuuden historian kannalta Gilgamesh on kuitenkin mittaamattoman arvokas ja kiehtova teos.