Media ja viihde ›

kertokaa joku yksikin hyvä syy miksi esimerkiksi psyko tehtiin uudestaan.
 
Raha?

Joo, ihmettelin miksi Kuninkaan paluu sai 11 oscaria? Eihän oscarit mikään lopullinen mittari ole, mutta silti. Tuliko ne vähän niinkuin kaikista osista yhteensä vai miten? Ei tajua?
 
Onhan tuo THR -trilogia kivaa viihdettä, mutta ei ne mulle mitään elämää suurempaa tarinaa ole. Itse asiassa tarina on aika suoraviivaisen kökkö. Visuaalisesti trilogia on tietenkin upea, merkkipaalu.
 
Elokuvien syvimmästä olemuksesta on hyvä yrittää virittää keskustelua. Hyvä Bonham!
 
Itse ostin juuri Stanley Kubrickin mestariteoksen: 2001: Avaruusseikkailu.
 
Vaikka en ole mikään tieteis- avaruusseikkailujen fani niin tämä leffa on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen.
 
Miksikö? Ensinnäkin Elokuvien syvintä olemusta määriteltäessä voisi sanoa, että hyvä leffa luottaa katsojan ajattelukykyyn. Se ei päästä katsojaa helpolla, eikä tarjoa valmiiksi pureskeltuja kaavoja, vaan pakottaa katsojan tutkailemaan itseään, ajatuksiaan ja ympäröivän maailman olemusta.
 
Elokuvan kerronta luottaa kuvaan. Jos kuvalla pystytään jokin asia kertomaan niin puhetta ei välttämättä tarvita = puhdas elokuva.
 
2001: avaruusseikkailu täyttää mielstäni edellämainitut kriteerit.
 
Se on suorastaan häiritsevä elokuva, sillä ensimmäisillä katselukerroilla se jättää katsojansa totaalisen epäuskoisen hämmennyksen valtaan.
 
Kubrick onkin todennut, että elokuva jättää tarkoituksella monia vastauksia avoimeksi, ja että yhtä oikeaa tulkintaa elokuvasta ei voi tehdä.
 
(Spoileri?):
 
Elokuvan alun 20 minuuttia on ilman puhetta, jossa kuvataan ihmiskunnan aamunkoittoa. Tarkemmin sanottuna apina-asteella olevien "ihmisten". Huomioitavaa on, että apinaheimon löydettyä salaperäisen mustan moniliitin, käytös muuttuu väkivaltaiseksi. Apinaheimo keksii käyttää luunkappaleita tappoaseina kilpailevia apinalaumoja vastaan.
 
Tapettuaan kilpailevan heimon päällikön apina heittää surma-aseena käytetyn luukappaleen ilmaan, josta leikataan pyörivästä luukappaleesta avaruusalukseen, eli kolme miljoonaa vuotta mennään ajallisesti eteenpäin.
 
Kulttuurievoluutio on pitkällä, sillä ihminen on asuttanut kuun ja suunnittelee lentoa jupiteriin. Avaruusaluksessa on huioppuälykäs tietokone HAL-9000 (siirtämällä kirjaimia yhdellä aakkosissa eteenpäin saadaan IBM, sattumaako?), joka huolehtii kaikista aluksen toiminnoista. HALilla on tekoäly, se keskustelee miehistön kanssa, eikä se ole tehnyt koskaan virhettä.
 
Kuusta löytyy samanlainen musta monoliitti, joka sai maassa apinat väkivaltaisiksi kolme miljoonaa vuotta aiemmin. Onko sattumaa, että tämän jälkeen HAL-9000 tekeekin virheen, joka huomataan? Turvallisuussyistä HAL yritetään kytkeä pois päältä, mutta tekoälyn (vai kykeneekö kone myös tunteisiin?) omaava HAL ei alistukaan kohtaloonsa vaan päättää raivata miehistön tieltään...
 
Lento Jupiteriin jatkuu, ja avaruudessa leijuu taas tuo musta monoliitti. Elokuvan loppu onkin sen verran surrealistinen, että täytyy tehdä kylmästi omia tulkintoja. On vaikea sanoa mitkä ovat vertauskuvia ja mitkä todellisuutta.
 
Ilmeisesti leffan lopussa ihminen siirtyy kokonaan uudelle tietoisuuden tasolle, syntyen "tähtilapsena" uudelleen.
 
Äärimmäisen ajatuksia herättävä leffa. Keitä me olemme? Mitä varten me olemme? Moraalinen hyvä ja paha? ...
 
Punaisena lankana ja eri aikakaudet yhditävänä tekijänä on tuo salaperäinen musta monoliitti, joka lienee symboli jollekkin ihmistä korkeammalle voimalle, jumalalle? Sitäkään ei leffassa selitetä.
 
Elokuvan visuaalinen toteutus on täydellisen tyylikäs kuvaa ja ääntä myöten. Leffa on 60-luvulta, jota ei uskoisi. Joku on sanonut, että leffassa ei ole yhtään virheellistä kuvaa; kaikki on viimosen päälle toteutettua, ja tuohon on helppo yhtyä.
 
Valitettavasti nykyisen MTV-sukupolven mielestä leffa etenee liian hitaasti, avaruudessa ei kuulu ääniä (laseria tai muuta jännää sihinää). Toivottavasti pessimistinen näkemykseni on liioittelua. Pahoin vain pelkään, että nuoriso on niin aivopesty tuolle perushalivuudimeiningille, että kaikki vähänkin älyä kuormittava on tylsää.
 
Kävin juuri tällä viikolla katsomassa leffateatterissa The Day After Tomorrow, jota kovasti TV-ssäkin on kehuttu "tiedostavaksi" ja kriittiseksi leffaksi. No joo...
 
Tuohon avaruusseikkailuun verrattuna en tiedä mitä sanoisin.
On vähän kuin vertaisi Kummisetää Pekka ja Pätkä -leffoihin.
 
Sääli vaan, että noita tehosteita ei käytetä leffan juonen tukena, vaan niistä tehdään itseisarvo. Eli heppoinen juoni ja mahtavat tehosteet, tuntuu olevan nykyleffojen resepti.
 
Vielä tosta Kubrickin Avaruusseikkailusta: Onko miten tuttu leffa? Mikä on teidän käsityksenne leffan merkityksestä? Eritoten sen lopusta? Mitä siinä oikein tapahtuu?

Tuo 2001 on kyllä aivan mahtava elokuva, harmi vaan, ettei sitä vieläkään omista valikoimistani löydy. Ehkä puolenkymmentä kertaa olen tuon kuitenkin nähnyt.
 
Huomioitavaa on, että apinaheimon löydettyä salaperäisen mustan moniliitin, käytös muuttuu väkivaltaiseksi.
 
Minä taas käsitin sen niin, että väkivaltaisiksi (siis omaa lajiaan kohtaan; metsästämisellä ja murhaamisellahan on eroa) apinat muuttuivat _vasta_ monoliitin taas häivyttyä. Siis että se vain antoi apinoille työkalun (siis älyn, ei pelkkää luunuijaa;) ja nämä itse päättivät miten ja mihin sitä käyttää.
 
Leikkaus apinaihmisen luunuijasta satelliittiin on aivan loistava idea. Molemmathan ovat ikäänkuin työkaluja, kuten myös Jupiteriin matkaava Discovery-alus ja sen HAL-tietokone. Tämä ihminen ja kone -teema tuntuu toistuvan läpi elokuvan; ihmiskunta on täysin riippuvainen työkaluistaan ja koneistaan, mutta on jatkuvasti myös vaarassa tuhota niillä itsensä.
 
Mikä on teidän käsityksenne leffan merkityksestä? Eritoten sen lopusta? Mitä siinä oikein tapahtuu?
 
Tulkintoja lopusta on varmaan melkein yhtä paljon kuin katsojiakin. Monoliitti ilmeisesti siirtää Bowmanin jonnekin kauas, ehkä valmistajiensa (käsitykseni mukaan Monoliittikin on siis vain kone, joskin mahdottoman edistyksellinen sellainen) kotiplaneetalle. Clarken kirjassa on muistaakseni kaikenlaista hyperavaruus- ja madonreikäjargonia tässä kohdassa. Se, että touhu näyttää elokuvassa täysin käsittämättömältä on minusta hienoa, sillä juuri sellaiselta tuollainen matka varmaankin tuntuisi; täysin käsittämättömältä!
 
Se tuikitavallinen huone reissun lopullisena määränpäänä onnistui myös säväyttämään; moisen matkan jälkeen sitä voisi olla jo ikäänkuin valmistautunut kaikenlaiseen odottamattomaan, paitsi johonkin niin arkipäiväiseen. Daven vanhenemisen merkityksestä en oikein tiedä; elokuvasta ei oikein tainnut käydä ilmi vanheneeko hänen kehonsa vain tavattoman nopeasti (kenties matkan sivuvaikutuksia tai osa Monoliitin rakentajien suurta suunnitelmaa), vai viettääkö hän tosiaan vuosikymmeniä tuossa huoneessa, kuin jossain kosmisessa eläintarhassa. Ihmisenä kuollessaan hän kuitenkin samalla syntyy "tähtilapsena" Monoliitin ilmestyessä vielä kerran palauttamaan hänet takaisin kotiinsa, Maahan. "Tähtilapsen" voi käsittää vertauskuvaksi sille, että hän on jo paljon enemmän kuin ihminen, mutta Monoliitin tekijöihin verrattuna vasta sikiöasteella.
 
Lopun kuvallisessa kerronnassa on varmasti hyvin paljon erilaisia vertauskuvia, joita voi yrittää tulkita monin eri tavoin. Nämä tulkinnat taas kertonevat vähintään yhtä paljon itse tulkitsijasta kuin leffan tekijöistäkin, luultavasti enemmän. ;)
 
Varmaankin eräs seikka, johon monet katsojat tässä elokuvassa pettyivät (tietyn hidastempoisuuden lisäksi), mutta jota itse pidin erittäin hienona ratkaisuna oli se, ettei mitään muukalaisia missään vaiheessa edes näytetty. Sama juttu Ensimmäinen yhteys -leffassa, josta myös kovasti tykkäsin. Jääpä omalle mielikuvitukselle ja pohdinnalle mukavasti tilaa. Joka tapauksessa parempi ratkaisu, kuin kuvata miljoonia, ehkä miljardeja vuosia ihmiskuntaa vanhempia sivilisaatioita antennipäisinä humanoideina tai millaisina hyvänsä ötököinä...

NHR: Kiitos ajatuksistasi. Ne toivat itselleni uutta näkökulmaa elokuvan ymmärtämiseen, sillä en ole lukenut Clarken kirjaa.

Itselläni tuo avaruusseikkailu on jäänyt ikuiseksi mysteeriksi. Loistava elokuva, mutta se loppu tosiaan. Omasta mielestäni homma menee liiankin surrealistiseksi. Jotenkin kun leffan kliimaksiin pääsee, niin homma karkaa katsojan käsistä vaikka kuinka olisi valmistautunut ja keskittynyt kunnolla teokseen (omalla kohdallani siis).
 
Pitää siis katsoa vielä uudelleen ja uudelleen. :) Sinänsä hienoa, että elokuvan jaksaa katsoa monta kertaa ja aina aukeaa jotain uutta pala palalta. Ehkä sitten joskus aukeaa tai ei.

Itselläni tuo avaruusseikkailu on jäänyt ikuiseksi mysteeriksi.
 
Kubrick ja Clarke halusivat leffan kässärin jättävän lopulliset vastaukset avoimiksi katsojalle. Eli tavallaan sen kuuluukin jäädä "ikuiseksi mysteeriksi". Tavallaan leffan eräs pointti häviäisi, jos katsojalle annettaisiin selvä ratkaisun avain.
 
Siinä mielessä leffa onkin filosofinen luonteeltaan. Filosofiselle keskustelulle ja pohdinnalle onkin olennaista, että absoluuttista totuutta ja ratkaisua ei ole tarkoitus löytääkään. Silloin ongelma ei olisikaan filosofinen enää. Tämän filosofisen ongelman tarkoitus onkin saada ihmiset ajattelemaan asioita. Jos ainoa oikea ratkaisumalli löytyisi, niin pohdiskelu asian osalta loppuisi siihen. Totuus lienee, että filosofisen ongelman ja leffankin suhteen se, että "oikeita" ratkaisumalleja on yhtä monta kuin niiden esittäjiä.
 
Avaruusseikkailun hieno puoli onkin se, että nämä omat tulkinnat voivat uusien katselukertojen myötä saada uusia ulottuvuuksia, mikä tekee leffasta aina ajankohtaisen ja mielenkiintoisen.

en ole lukenut Clarken kirjaa.
 
En minäkään varmaan kymmeneen vuoteen. ;)
 
Aika paljon eroa siinä kuitenkin taisi olla elokuvaan verrattuna (esim. Monoliitti oli Saturnuksen Japetus-kuussa, eikä yhdessä Jupiterin Lagrangen pisteistä, kuten elokuvassa), mikä on sikäli omituista, että kirja ja leffakässäri on kai periaatteessa kirjoitettu lähes yhtä aikaa. Taisi Kubrick vielä loppumetreillä ennen leffan valmistumista muutella omin päin monta juttua. Koko musiikinkin oli kuulemma uusinut, eikä huono veto ollutkaan. Nämä klassisen puolen helmet, kuten Also sprach Zarathustra ja Tonava kaunoinen sopivat tunnelmaan mielestäni loistavasti.
 
Elokuvasta on löydettävissä runsaasti myös erilaisia uskonnollisia ja mysteeriluontoisia viittauksia ja symboleita (vaikka minuun leffan tämä piirre ei olekaan koskaan pahemmin vedonnut), esim. Auringon, Kuun ja Maan, sekä myöhemmin Jupiterin ja sen isojen kuiden asettuminen samaan linjaan. Leffan alussa näkyvä Auringon ja kapean kuunsirpin yhdistelmä oli kuulemma muinoin juuri Zarathustralaisten käyttämä uskonnollinen symboli, joten alun musiikkivalintaa tuskin tarvitsee ihmetellä...

Kaksitoista Apinaa
 
Eikös se ollutkin ihan mielenkiintoinen elokuva?
 
Olihan se, ihan kärkikastia näistä aikakoneteemalle perustuvista leffoista. Päähenkilöhän oli pikkupoikana todistamassa omaa kuolemaansakin siellä lentokentällä, vai missä se nyt oli. Pahus, pitäisi tosiaan tämäkin nähdä uudestaan, kun ei enää kovin tarkasti voi juontakaan muistaa. Hienoja roolisuorituksia muistaakseni tässä myös oli.
 
Nämä aikakonejutut yleisemminkin ovat minusta aina tuntuneet mielenkiintoisilta; jos voisit muuttaa jonkin asian menneisyydessä, niin mikä se olisi? Ja mihin kaikkeen muuhun sen yhden asian muuttaminen sitten vaikuttaisi? Terminaattorit ja Paluu tulevaisuuteen -leffatkin ovat tässä mielessä kiinnostavaa pohdiskelua, vaikka toiminta tai huumori tahtookin nousta etualalle.
 
Oletteko muuten koskaan yrittäneet laskea montako niitä Deloreaneja siellä Hill Valleyssa silloin Merenlumo-tanssiaisten päivänä vuonna -55 täytyi parhaimmillaan olla? ;)

Tuli muuten mieleen elokuva Kaksitoista Apinaa tuosta avaruusseikkalusta. Eikös se ollutkin ihan mielenkiintoinen elokuva? Olen kerran nähnyt. Tekis mieli kattoo uudestaan.
 
Loistava on. Gilliam on upea ohjaaja... Williskin näyttelee hyvin.
 
Kyllä tuon katsoo monta kertaa.

Sormusten herran vannoutuneet fanit ovat olleet tästä trilogiasta ihan täpinöissään pitkään; vihdoinkin se tulee elokuvana!
 
Tai ehkä sittenkin päinvastoin?
 
Mä tykkään Sormusten Herrasta, oon aina tykännyt, mutta leffaan mä suhtauduin etukäteen suurella varauksella. Hollywood-versio tuostakin klassikosta? Miksi kaikki pitää raiskata?
 
Mutta nyt kun noi on nähty, ja parin ekan osan lisämatskut katsottu extended-DVD:ltä, mä olen kääntänyt kelkkani. Toi on mun mielestäni hieno elokuvaspektaakkeli, joka on tehty kirjoja kunnioittaen. Elokuvat eivät yritä täydentää kirjaa, vaan luoda komean siihen liittyvän visuaalisen elämyksen. Ja onnistuvat siinä, IMHO.
 
Noin muuten elokuvista: Ei kannata odottaa, että se markkinoiduin Hollywood-kama olisi parasta elokuvaa. Musiikin maailmaan verraten: TOP10 tuskin edustaa kovin kaksista katsausta siihen mitä musiikkia maailmassa tehdään. Enemmin kannattaa kääntää katse koko USA:n ulkopuolelle ainakin vaihteeksi.

Ahdistusta aiheuttaa elokuvien uudelleenfilmatisointi, kertokaa joku yksikin hyvä syy miksi esimerkiksi psyko tehtiin uudestaan.
 
"Raha" vastaan minäkin. Miksi näihin edes ylipäätänsä annetaan lupia tehdä? Hitchcock pyörii haudassaan...
 
Tosin yksi hyvä uusintafilmatisointi on: Ocean's Elven, alkuperäinen oli aika uskomatonta sontaa. Totuus on: yhtä hyvää uudelleenfilmatisointia vastaan on aina 15 huonoa.

Ahdistusta aiheuttaa elokuvien uudelleenfilmatisointi, kertokaa joku yksikin hyvä syy miksi esimerkiksi psyko tehtiin uudestaan.
 
Vaikka Edvin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas on hyvä, niin Rauni Mollbergin versio on ehkä kuitenkin totuudenmukaisempi sotakuvauksena. Laineen versio on viihdyttävämpi, mutta monissa seikoissa epäuskottava kuten vanhat näyttelijät varusmiehinä.
 
Jos haluaa painottaa tunnetta niin Laine, jos "järkeä" niin Mollberg.
 
Eli tässä mielestäni ainakin yksi esimerkki, jossa uudelleenfilmatisointi toi aiheeseen jotain hyvää uutta.

No onneksi muutkin tekee elokuvia kuin Lukas ja Spielbergi.

Vielä tosta Kubrickin Avaruusseikkailusta: Onko miten tuttu leffa? Mikä on teidän käsityksenne leffan merkityksestä? Eritoten sen lopusta? Mitä siinä oikein tapahtuu?
 
Tuosta on aikaa kun olen leffan viimeksi katsonut mutta itse ajattelin sen niin, että tuossa ikään kuin siirrytään loppujen lopuksi kaiken alkupisteeseen, minkä yhteydessä ihminen näkee nopeasti koko elämänkaarensa. Ainakin itseni mielestä hommaan on näin ujutettu jonkinmoista aika- ja suhteellisuusfilosofointia.
 
Clarken kirjankin olen joskus lukenut, mutta en siitä muista juuri mitään muuta kuin sen että se taisi aika hyvin selventää tuota leffaa - vaikka leffassa ei välttämättä ole edes kyse samoista asioista kun kirjassa. Ja, Kubrickhan heitti aikanaan, että mikäli joku ymmärtää mistä leffassa on kyse, niin ohjaaja on epäonnistunut.
 
Itse diggaan Kubrickin leffoista ihan perkeleesti juuri siksi, että ne ovat helvetin monimuotoisia ja -tasoisia, filosofisia ja yksityiskohtaisen tarkasti rakennettuja, ilman että kyseessä on kuitenkin mitään näennäisahdistuneita taide-elokuvia.
 
Otetaanpa keskusteluun mukaan Hohto, joka on mielestäni maailman paras elokuva. Ensimmäisellä katselulla elokuvahan on viihdyttävä kauhutarina, joka vetää mukaansa erityisesti Jack Nicholsonin hyytävän roolisuorituksen ansiosta. Mutta mitä useammin leffan katsoo, sitä enemmän ulottuvuuksia siitä löytyy.
 
Intiaanihautausmaa-/"kummitus"elementti sivuutetaan leffassa aika olankohautuksella. Itse asiassa tuossa saattaa jopa olla vittuilua Stephen Kingille, jonka surkeassa kirjassa nimenomaan tuosta kummittelusta ja hotellin heräämisestä eloon on kyse.
 
Sen sijaan Kubrickin elokuvassa on mielestäni nimenomaan kyse hulluuden, ympäristön, ärsykkeiden ja ihmisten suhteista toisiinsa. Alkaako Jack Torrancen mielenterveys järkkyä, kun mystisen menneisyyden omaava hotelli alkaa herätä eloon vai päinvastoin: Jack alkaa kuvitella hotellin heräävän eloon kun eristyneisyys alkaa piinata mieltä?
 
Kun elokuvaa tarkkaa katsoo, niin siinä ei ole yhtään kohtausta (näin muistaakseni), jossa joku muu kuin Jack Torrance näkisi "kummittelevia" henkilöitä. Kun Dannyn kaulaan ilmestyy outoja jälkiä huoneessa 217 käynnin jälkeen, Jack käy siellä ja näkee ammeesta nousevan vanhan ruman naisen. Mitä jos tämä elokuvassa näytettävä tilanne onkin vain Jackin kuvitelmaa ja hän on itse kuristanut Dannyä kuten Wendy jossain vaiheessa ohimennen epäilee.
 
Kuten tuosta käy ilmi niin kuten Avaruusseikkailun niin myös Hohdonkin kohdalla mahdollisia tulkintoja on monia, ja leffat kestävät lukemattomat määrät katselukertoja. Joka kerralla elämys on uudenlainen ja pieniä vihjeitä löytyy suuntaan jos toiseenkin. Nuo mainitsemanikin ovat vain raapaisu pinnasta, ja välillä tuntuu, että pienikin yksityiskohta on Kubrickin tarkkaan harkitsema ratkaisu, jolla on merkityksensä kokonaisuuden kannalta. Vielä kun Kubrick on perkeleellisen kova visualisti niin miehen koko tuotanto on kyllä yhtä nannaa.
 
Tulipa hehkutettua.

Tämä on jännä juttu, jonka kanssa olen aika yksin; munsta Kuprickki on harvinaisen puiseva ohjaaja... en jaksa oikeastaan hältä kuin Full Metal Jacketia katsoa...
 
Jotenkin kaikki tuotoksensa ovat liian "taiteellisia" kun sisältö kuitenkin on ihan perinteistä huttua (scifi, kauhu....).

Jotenkin kaikki tuotoksensa ovat liian "taiteellisia" kun sisältö kuitenkin on ihan perinteistä huttua (scifi, kauhu....).
 
Tämä se juju juuri onkin.

Tämä se juju juuri onkin.
 
Luultavasti, mutta kun mä koko ajan niitä katellessa vaan ajattelen, että onpa tääkin pitänyt tehdä näin koreaksi jne... itse leffan katselu siis kärsii...
 
Noo, onneksi yksi maan leffakriitikoista on samaa mieltä kanssani:)

Parhaat elokuvat on jo tehty :(
Itsellä tulee katsottua hyvin vähän näitä uusia elokuvia. Viime vuonna kävin vissiin kahdesti elokuvatettarissa. Sen sijaan dvd:ltä tulee katsottua vanhoja elokuvia. Esimerkkeinä vaikkapa 30-luvun hirviöelokuvat tai 70-luvun halpis action-pätkät. Kyllähän 90-luvullakin toki tehtiin monta hyvää elokuvaa mutta suurin osa tosiaan tuli jo jostain ihan muualta kuin Hollywoodista.
 
Itse olen suuri tietokone-efektien vihaaja. Tietokoneella tehdyt hahmot(vaikkapa uudet star warsit esimerkkinä) eivät voi korvata oikeita näyttelijöitä. Eri asia sitten jos elokuva on kokonaan pelkkä animaatio.

Intiaanihautausmaa-/"kummitus"elementti sivuutetaan leffassa aika olankohautuksella. Itse asiassa tuossa saattaa jopa olla vittuilua Stephen Kingille, jonka surkeassa kirjassa nimenomaan tuosta kummittelusta ja hotellin heräämisestä eloon on kyse.
 
Näinhän käsittääkseni Kingin itse ohjaamassa kaksiosaisessa tv-filmiversiossa Hohdosta tapahtuu; kaikki todellinen jännitys latistetaan sillä, että kaikki selittyy talon mystisellä henkiin heräämisellä. Kubrickin versio taas toimii nimenomaan sillä periaatteella, että jo alussa hieman epäilyttävän oloinen Jack Torrance luhistuu vähitellen oman henkisen sairautensa alle. Mitä muuta mystistä talossa tapahtuu, kuten esim. Dannyn "hohto" ja visiot, ovat elokuvassa olemassa myös talosta irrallisella tasolla. Niiden luoma jännitys ei siis oikeastaan ole riippuvainen siitä, näkeekö talon noiduttuna vai ei.
 
Kubrick on kyllä kirjoista tehdyillä elokuvillaan onnistunut suututtamaan kirjailijan pariinkin otteeseen - mm. Anthony Burgess piti "Kellopeli appelsiinia" täysin pataluhana elokuvana. Osittain tämä johtui siitä, että käsikirjoitus perustui painokseen kirjasta, josta on poistettu viimeinen kappale, päättyen Alexin entisen minän paluuseen. Lyhentämättömässä versiossa ollaan pidemmällä tulevaisuudessa, ja Alex alkaa vähitellen aikuistua. Burgessin moraalinen kanta tarinaansa tulee siis - politiikkaa ja valinnanvapautta lukuun ottamatta - joiltakin osin käännetyksi aika lailla päälaelleen. Kaikkine eroavaisuuksineenkin kirjan suhteen Kubrickin elokuva onnistuu herättämään Alexin sielunmaiseman ja häntä ympäröivän maailman erittäin taitavasti henkiin, kaikessa rumuuden ja kauneuden ristiriitaisuudessaan.