| Aihe: Elämän top3-levyt ja tarinat | 1 |
|---|
|
Olis mukava kuulla ihmisten elämän top3-levyt ja tarinat..
Mulle ne ovat:
Metallica "Ride the Lightning"
Olin pikku jannu ja äiteen kans Euroopassa bussireissulla. Olin bändikavereiden kanssa ehtinyt tutustuun Kill em All-nimiseen levyyn ja saanut jotain kicksejä. Just kotiin lähtöä ennen bussi pysähty Hampurissa ja oli luppoaikaa. Menin levykauppaan ja siellä oli sähkönsininen tuoli kannessa ja tuttu logo? Ostin ja toin himaan! Elettiin niitä aikoja kun levyt ilmesty mannereuroopassa monta viikkoa ennen kun meillä Suames! Taatusti olin eka jolla oli RTL Tampereella!
Marillion: Misplaced Childhood
1986 uusi vuosi! Otettiin kaveriporukalla kämppä haltuun kun porukat painoi omiin juhliinsa. Kaikki päätty oksennuksiin! VHS-nauhuri oli äänittänyt Ylen lähettämän festarikeikan edelliseltä kesältä Saksasta! Seuraavana aamuna kuuntelin vanhempien ripityksen ja aloin katteleen taltiointia. Joku äijä veti huulipunat ympäri naamaa vedettynä jootain hämärää progee! Koukutuin samantien!
Rush: Power Windows
Olin tutustunut yhtyeeseen jo Signalsin aikoihin ja olin ottamassa haltuun vanhaa tuotantoa kun tää ilmesty! Tämä levy vie mut aina takaisin teinivuosiin ja angstiin ja pimeään julistetapetoituun huoneeseni! Kaikki tässä levyssä osui (ja osuu edelleen!) sieluuni! |  JudeJude
29.02.2016 12:31:56 (muokattu 29.02.2016 12:33:18) | |
|
Hmm, vaikeeta löytää kolmen komboa! Koitetaanpa:
Ykköslevy on ehdottomasti Dixie Chicksin Home.
En muista milloin olen tähän tutustunut, varmaan kymmenen vuotta sitten vähintään, mutta siitä lähtien tää on ollut mun lempilevy ja bändi lempibändi. Levyssä on kaikki: hienot (osin cover-)biisit, käsittämätön groove, virtuoottiset soittajat ja laulajat, saundit on kohdallaan, draaman kaari on kerta toisensa yhtä voimakas, Long Time Gonen tykittelystä tunnerikkaaseen Top of the Worldiin. Lisäpisteitä levy saa siitä, että Byron Housen bassolinjat toimivat hyvänä opetusmatskuna aiheesta yksinkertainen on kaunista. Vasta myöhemmin tajusin että Dixie Chicks on oikeasti iso bändi - kaveripiiriissäni kukaan ei ollut siitä kuullutkaan.
Kakkoseksi laitan Gallowsin levyn Grey Britain.
Tää on mulle vielä enemmän mielentilalevy kuin useimmat muut: tarkan ja hienosyisen riffittelyn keskellä pää selkenee ja ajatukset kirkastuvat.
Kolmonen on Pizzicato Five'in Happy End of the World.
Sain levyn silloiselta basso-opeltani ehkä vuonna 2003. En ollut koskaan kuullut mitään sellaista - vaikutus oli välitön. Otin bussin Koskelasta Kaisaniemeen ja tunsin jalkojeni irtoavan maasta musiikin voimasta. Japani-popkultturi-innostukseni alkoi siitä, eikä ole lakannut vieläkään.
"Kaikki jotka soittavat bassoviulua tai pasuunaa, ovat useimmiten neuvottomia." -Anton Tsehov, Romaani bassoviulusta |  öl m
02.03.2016 15:54:16 | |
|
Mahdotonta kyllä oikeata top3:sta tähän vetää, mutta adlibataan sitten jotain:
The Dead Kennedys - Plastic Surgery Disasters (-82)
Ala-asteikäisenä kaverin isoveljen levyhyllyssä oli tämä, ja sitä käytettiin kuriositeettimielessä aina välillä levylautasella. Biafran lauluääni oli kovin huvittava, ja musiikki kuulosti niin ikään hassulta, kuin nauha pyörisi hieman liian nopeasti. Noh, muutama vuosi meni, korvat aukesivat viimeistään omien punk-viritelmien myötä ja tajusin kuinka kovasta lätystä itseasiassa onkaan kysymys. Ensimmäinen bändi johon tuli hurahdettua oikein tosissaan.
The Birthday Party - Junkyard (-82)
Punkista post-punkkiin ja tuollepuolen. Joskus täysi-ikäisyyden kynnyksellä kuulin opiskelijatoverin autostereoista tätä levyä nuhjuiselta C-kasetilta säännöllisin väliajoin. Ei voi sanoa, että BP kolahti mitenkään nopeasti, vaan pikemminkin hivuttautumistaktiikalla. Lainasin kaverilta huvikseni bändin tuotantoa kuunteluun ja eräänä yönä havahduin siihen riemukkaaseen tunteeseen kun yhtäkkiä grokkaa/hiffaa/äkkää jonkin bändin/artistin jutun, enkä enää ollut entiseni. Aika pian tuli hommattua Junkyard (muiden muassa) vinyylinä, ja huvitus olikin suuri kun huomasi, ettei "roskainen" soundimaailma ollutkaan kasetin nuhjuisuutta vaan albumin tuotantoon kuuluva oleellinen elementti.
Joy Division - Closer (-80)
"Joykkareitakin" tuli kuunneltua aina välillä eri yhteyksissä vuosien varrella, mutta sitä isoa kolahdusta ei kuitenkaan tapahtunut pitkään aikaan. Sitten jossain 23-25 ikävuoden tietämillä rupesin tykkäämään bändistä selvästi isommin. Varsinkin Closer-albumi toimi jotenkin osuvana ääniraitana silloiselle masentavalle elämäntilanteelle. Tuo "marmoriin kaiverrettu levy" onnistuu jotenkin luomaan ihan omanlaisensa tunnelman, jota on vaikea sanoin kuvailla. Taideteos.
---
Olipas hankala valita lukuisista vaihtoehdoista. Kolmannesta paikasta kilpailivat mm. Dylanin, Bowien, Velvet Undergroundin, Hassisen Koneen ja Stoogesin levyt.
Lisähuomio: 80-luvulla näköjään tehtiin hyvää musaa... | |
Näin varhaisessa vaiheessa elämää on ehkä vielä vähän aikaista nimetä kolme elämän tärkeintä albumia, mutta ainahan sitä voi tähän astiset eniten omalla kohdalla säväyttäneet teokset mainita.
1. AC/DC: Dirty Deeds Done Dirt Cheep.
Yksi ensimmäisiä levyjä joka kolahti niin kovaa että taju meinasi lähteä.
2. Frank Zappa: You Can't Do That On Stage Anymore vol. 1.
Ensimmäinen kuulemani Zappa-julkaisu. Enoni lainasi tämän levyn minulle ja levyn kuuntelemisen jälkeen en enää ole päässyt eroon Zappa-kirouksesta.
3. Pekka Pohjola: Urban Tango.
Avasi silmäni suomiprogelle.
Jazz isn't dead. It just smells funny | |
Mä jätän 3. vielä auki. Haluan uskoa että musamakuni tulee tekemään U-käännöksen vielä kerran.
-----------------------------
1. Rush - Moving Pictures (levy julkaistu 1981, itse kuullut ekan kerran 2002)
Olin yläste/lukio-vaihteessa kun (kone-)musanteko rupesi ekan kerran tympimään; perussoittimet (kitara, basso rummut) niiden perusasiat oli kunnossa. Olin tullut tietoiseksi absoluuttisesta sävelkorvasta. Voiko tästä enää parantaa?
Sitten eräänä marraskuisena iltana istuin faijan kanssa kotona kahdestaan ja hän päätti soittaa ja soittattaa vinyylikokoelmaansa (DSOTM:a ei kuunneltu sillä kerralla), Policea, Steve Vaita, Mike Oldfieldiä mutta toi Rushin levy kolahti niin kovaa; mä en tiennyt että rumpuja ja bassoja pystyi soittaan tolleen! Seuraavana aamuna äänitin levyn MiniDiscille jotta sain huudatettua sitä huonessani luureilla niin paljon kuin huvitti. Moving Pictures tutustutti minut rockmusaan ja konemusa jäi vuosikymmeneksi täysin taka-alalle. Bassonsoittoni on edelleen yksi valtava Geddy Lee -ripoff. Ja ilmarummutus on edelleen hauskaa. :)
-------------------------
2. Björk - Homogenic (levy julkaistu 1997; itse kuullut ekan kerran 2013)
Eräs hyvä ystäväni oli aikoinaan antanut monta gigallista omaa musakokoelmaansa mulle kuunneltavaksi (paljon rokkia ja myös konemusaa). Mä muistan itse kopsannenni Björkin Post -albumin muistikulleni häneltä. Tuo levy istui iTunes-kirjatossani melkein viisi vuotta; aina kerran vuodessa laitoin sitä soimaan miettien "v*ttu mä en tajuu tätä kamaa" :D".
Olin semmoisessa vaiheessa jossa olin ottanut rockin äänittämisen ja miksaamisen haltuun ja oivaltanut että kyseessä on aika vanha ja konservatiivinen musagenre joka ei juurikaan nykyisestä kehity enää eteenpäin. Se ei enää haastanut minua.
Ehkä siksi kun tuona keväänä 2013 laitoin taas ohimennen Post-plätyn soimaan, mielenkiintoni heräsi, miten mä oon voinut ohittaa niinkin hyvän biisin kuin Hyperballad. Mä vähä luin artistin wikipedia-sivua ottaakseni selvää mikä ois seuraava hyvä Björk-levy mulle. Popparina haiskahti siltä että tädin eka levy vois popahtavana toimia mulla. Seuraavana aamuna iskin Björkin Debutin soimaa Spotifystä ja kuuntelin sen alusta loppuun. "Enpä oikeen tiedä", oli mun fiilis. Uteliaisuus voitti ja päätin laittaa biisin soimaan siltä seuraavalta levyltä (Björkin kolme ekaa levyä ovat siis Debut, Post ja Homogenic). Kokeillaan nyt vaikka yks biisi ja jos ei kolahda niin jatketaan elämää.
Ja en voinut lopettaa.
Noi kaks levyä tuli tosiaan kuunneltua peräkkäin Debut aiheuttaen vähän semmoisen vaivaannuttavan fiiliksen ja Homogenic kertaheitolla muuttaen mun musamakuni takaisin konemusan suuntaan.
------------------------
Rush (20 albumia) ja Björk (11 albumia) ovat myös ainoot huomattavan diskografian omaavat aktit joilta olen järjestelmällisesti käynyt kaikki levyt läpi.
Spede blendaa: https://blend.io/spede |  Karwin
10.03.2016 20:31:09 (muokattu 15.03.2016 12:08:00) | |
|
Kari Peitsamo & Ankkuli: Jatsin syvin olemus (1977). Ensimmäinen albumini, sain sen kasettina. Ala-asteikäisnä opin kaikkien laulujen sanat ulkoa ja erityissuosikkini oli "Renttu-rock". Albumin nimi taisi olla ikoninen jo syntyjään, ja nimikappale syvällisentotta: vietin raumaattisen nuoruuteni Porissa, jossa jokaisesta musiikinvihaajastakin kuoriutuu heinäkuussa jatsidiggari. Päätin, että aikuisena rikastun kun väkerrän "Vihaan jatsia" rintanappeja ja myyn Jazzkadulla. Vielä en ole tuota kerennyt: liikeajatusta saa käyttää, porilaiset ostavat Jazzkadulla mitä tahansa myydään, ja ainakin Minä ostaisin sen napin (koska harrastan soittamista jatsiyhtyeessä..). 80-luvulla "Syvimmän olemuksen" kuunteleminen jäi ja 90-luvulla kasetti oli vuosia lainassa siskoni perheessä ala-astelaisten kuuntelussa autokasettina. Sisko palautti kasetin 2000-luvulla kun itse lisäännyin. Metka oli huomata, että vaikken ollut kuunnellut äänitettä 20 vuoteen, osasin kaikki sanat ulkoa - ja pian niitä alkoi oppia myös alta kouluikäinen tytär. Kasetti on pyörinyt soittimissa tuhansia kertoja ja toimii edelleen. Tällä vuosituhannella muutin Hämeenlinnaan, jonka Ämyrockissa Peitsamo esiintyy aina. Työni takia tapahtuma säännönmukaisesti menee minulta ohi, mutta 2014 ehdin festivaalialueelle - juuri kun Peitsamo juonsi itseään ulos.
Kraftwerk: The man-machine (1978). Tämä soi aikoinaan tuoreeltaan Suomen Yleisradiossa (!) ja kolahti, mutta esittäjän nimi meni ohi. Tavaratalon levyosastolta menin etsimään ja kysymään, mikä on tämä outo hittiyhtye. Myyjä ei tiennyt kuin että The Wings oli juuri listoilla, eikä se kuulostanut lainkaan siltä mitä olin radiosta kuullut. Vasta vuosia myöhemmin 80-luvulla löysin löysin levyn, joka edelleen kuulosti tulevaisuudelta. Vaarini oli musiikkimiehiä, mieslaulaja, ja innoissani kuuntelutin hänelläkin. 90-vuotias kohteliaasti totesi, että on saksalaisilla ainakin rytmi kohdallaan. "The robots" on rok und rollin äärirajoille pelkistetty kappale, joka taitaa kuulostaa futuristiselta vielä kun minusta aika jättää.
Devo: Oh, no! It's DEVO (1982). Teinikäisnä kävin 80-luvulla lomamatkalla Lontoossa. Virginin levykaupassa piti tietysti poiketa, kun yhtiön logo oli niin monessa suosikkilevyssäni. Ostin Devon kasetin, kun olin televisiossa nähnyt Whip it -videon. Sen jälkeen pyöri tämäkin kasetti tuhansia kertoja vuosikymmenestä toiseen, ja soi edelleen. Siinä missä Peitsamon kuuntelu jäi tauolle, "Oh, no":sta hankin tekniikan kehittyessä cd-version ja levydivarista myös hassun pöydälle pystytettävän taulukannen omaavan lp-levyn. Lp:n lahjoitin muutossa lähiseudun koulun levystöön. Meni sittemmin kaupunki lakkauttamaan koulun, missähän Devo nyt seilaa. Suosikki: "Peek-a-boo".
Elämä on nakki. | |
Dr.Feelgood: Down By The jetty. Tämän olen kuullut melko tuoreeltaan pikkupoikana itseäni vähän vanhempien serkkujeni luona. Siitä asti olen pitänyt Wilkon aikaista Feelgoodia maailman parhaana bändinä. (Minulle) Serkkuni äänittivät levyn minulle, mutta myöhemmin ostin sen.
Juice leskinen: Singlet 1974-76. Myöskin 70-luvun muistoja. Tuohon aikaan kuunneltiin kyllä muutakin, mutta nämä eivät ole minulle samalla lailla kuluneet aikaa myöten, kuin esimerkiksi Hectorin tai hurriganesin levyt.
Various artists: The Sun Box. Tilasin tämän kolmen LP:n boxin joskus vuoden 1980 paikkeilla, kun siihen aikaan digatttiin 50-luun rockia, mutta rakastuinkin ykköslevyllä oleviin bluesvetoihin, Howlin' Wolfiin, Rosco Gordoniin, Junior Parkeriin jne. jollaisia en tuota ennen tiennyt olevankaan. Siitä asti olen ollut mustan musiikin ystävä. | |
Onpa kyllä vaikea rajata kolmeen levyn, mutta yritetään.
1. Hortto Kaalo: eka levy. Olin paljon alle kouluikäinen kun tämä hankittiin talouteemme. Kolahti ihan täysillä. Vaikka blondi olenkin, niin lienee joku osa Hagertia sukupuussa, kun mustalaismusiikki edelleenkin soittaa sielun kelloja. Tällä levyllä on jokunen "mustalaiskielinen" piisi. Niitä lauloin mukana sinnepäin. Muutama vuosi sitten luin jostain, että soittajat itsekin nuo lauloivat piisit ns. onomatopoeettisesti, eli eivät osanneet noita kieliä. Kuuntelin levyn taas pari päivää sitten ja tykkään edelleen yhtä paljon.
2. The Beatles: Golden Hits. Äitini osti tämän minulle E-myymälästä, jossa kävimme harvoin. Olin ala-asteella. Vasta tämän levyn myötä aloin tykätä rock-musiikista. Kuuntelin tätä niin paljon, että isälläni meinasi mennä hermot. Vieläkin kun kuulen jonkun piisin joka on tällä levyllä korvissani alkaa soida piisi joka sitä seuraa tällä levyllä, vaikka tuota nimenomaista kokoelmaa en ole kuunnellut vuosikymmeniin. Olin Beatles fani aikaan, jolloin kukaan muu ei sitä kuunnellut. Muut kuunteli Abbaa, rockabillya tai punkia (tosin viimeistä aika harvat meidän kylillä).
3. Marillion: Fugazi. Olin 17-vuotias ja jostakin syystä tämä levy osui ja upposi. Osaan vieläkin kaikki lyriikat ulkoa ja ne eivät todellakaan ole mitään jee jee
jeetä. Levystä tulee mieleen ensimmäiset tyttöystävät ja autokoulu. Tuo kevät oli tosi lämmin. Isä ajoi jokamiesluokassa kilpaa samana päivänä kun levyn ostin. |  Osteri
17.03.2016 19:43:36 (muokattu 17.03.2016 19:48:01) | |
|
.....elämän top3-levyt ja tarinat....
Jaahas..? Onhan vaikea yleiskysymys. Ekana tulee mieleen levyjen parhaimmisto, mutta ei, en halua tuottaa sellaista listaa, vaan on pakko ankkuroida itsensä johonkin näkökulmaan josta tarkastella ja mikäs sen parempaa kuin aikajana. Tervetuloa 70-80 luvuille.
Golden Earring: Seven Tears https://en.wikipedia.org/wiki/Seven_Tears
Olin pikkupoikana 70-luvulla nähnyt telkarissa bändin keikalla ja sillä basistilla oli aivan järkyttävän hieno soitin (Danelectro Longhorn). Muutenkin musa oli ihan muuta kuin CCR jota enempi olin kuunnellut koska kaveritkin. Mutta tämä Golden Earring paukahti oikeen kunnolla, eikä sitä koskaan kuullut radiossa - ihan ihme musaa. Muutama vuotta myöhemmin pengoin Helsingissä levydivaria ja kas, sieltä nousu esiin tämän kyseisen yhtyeen vinyyli. Ei mitään ennakkokuuntelua vaan ostin samantien ja heti kotiin kuuntelemaan. Ihan sairaan hyvää kamaa! Bändi ei ole Suomessa koskaan ollut missään suosiossa mutta itse diggailin tiuhaan Seven Tears ja Moontan albumeja.
Pat Benatar: Crimes of Passion https://en.wikipedia.org/wiki/Crimes_of_Passion_(Pat_Benatar_album)
Oliskohan ollut -79 kun eräällä puolitutulla daamilla oli tällainen albumi ja sehän kolahti oikein kunnolla. Siis mieletön nainen laulaa rockia, eipä ollu ennen kuultu vastaavaa. Tästä levystä sai ylipäätään alkunsa tähän päivään saakka jatkunut Benatar diggailu, sekä oma harmittelu kun en just tällaista bändiä koskaan saanut kasattua. Benataria seurasi sittemin muita aivan loistavia diggailtavia nais-rock-metal-whatever bändejä kuten Nightwish ja alkuaikojen Within Temptation, Pretty Reckless...jne... tai omalla nimellään esiityviä.
Naisrokkarit on kovia.
SAGA: Silent Knight https://en.wikipedia.org/wiki/Silent_Knight_(album)
Maailman paras bändi. Ever. Valovuoden edellä mitään muuta edelleen. Tutustuin bändiin Saksassa 80-luvun alussa, koska siellä se soi joka paikassa. Se oli menoa siltä seisomalta, eikä ole kolahdus loppunut. Tiedän kaikista alkupään levyistä joka biisistä miten se kulkee, sen verran niitä on tullut kuunneltua. Jokainen vinyyli on siististi muovikansissaan ja muuten biisit nykyään soi digitaalimuodossa.
No niin, tällä selityksellä pääsin noin suurinpiirtein vuoteen -82, joten ehkä jotain jäi vielä sanomatta myöhemmistä vuosista ja siellä tapahtuneista kolahduksista. Nuo nyt kuitenkin ovayt itselleni selkeitä merkkipaaluja, vaikka edelleenkään niistä ei voi vetää suoraa "paras"-listaa......(paitsi SAGA).
Milloin tulee tämän ketjun osa 2, jotta voin käsitellä merkkipaaluja ysäristä tähän päivään? :-)
- Rock ... erityisesti kasarirock ! - | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | 1 |
|---|
|
|
