Rock, pop, alternative ›

Huh... Kirjotin Facebookiini näin:
 
Tulipa jotenkin alavireinen ja hieman surullinen olo heti aamupäivästä, kun luki David Bowien kuolleen. En koskaan päässy täysin sisään sen musiikkiin sen esittämänä, mutta sillä oli paljon hyviä sävellyksiä ja arvostin sitä paljon. Muistan kun viimeistä edellinen levy The Next Day julkaistiin pytsymetsästä kymmenen vuoden tauon jälkeen. Se on mun suosikkilevy Bowielta ja siinä mainitaan yks mun folk-suosikki, Dave Van Ronk. Jos olisin koskaan kohdannu Bowien, niin oltais keskusteltu Van Ronkista. Ja nyt kun lyhyellä varotusajalla tuli pari päivää sitten viimeseks jääny levy Blackstar, niin sitäkin ehdittiin kovasti suitsia Bowien haasteellisimmaks mutta ehkä parhaaks levyks, ilman mitään ennakkotietoa kohtalokkaasta syövästä.
 
Tollasesta taiteilijasta ja popkulttuurin ikonista välittyy vahva kuva, ja kun tietää että hoito on varmasti ollu laadukasta, niin tällanen kuolema säikäyttää. Lemmynkin kuolemasta on nyt kaks viikkoa. Popmusiikin jättiläisten ensimmäinen sukupolvi alkaa olla siinä iässä, että saa varautuu näiden uutisten tulevan useamminkin. Omat musiikkisuosikit on isolta osin aina ollu kauan sitten ulkomailla eläneitä eli hyvin tavottelemattomia, mutta ajatus siitä että ne kuuluu yhä vähemmän tähän maailmaan on surullinen, vaikka ei pitäis olla, sillä niiden luova työ elää vielä pitkään, pitkään mun jälkeen.
 
EDIT: Juuri ehdin eilen kuunnella Blackstarin. Kuuntelen uudestaan. Kiehtova levy, nyt vielä enemmän.