Kitarat: kitarakamat ›

Ei ole montaa ihan samanlaista. Toki tele-mallisia on kolme, jonkinlaisia SG/double-cut -mallisia kolme, stratoja kaksi jne. mutta mikkien ja muiden puolesta ovat erilaisia. Mikään ei ole selvä ykköskitara, vaan kiertävät aktiivisemmassa ja vähemmän aktiivisessa soitossa. Treeniksellä on aina yksi sinkkumikkikitara, yksi humpparikitara ja yksi akustinen, mutta huoltojen ja vaihtelunhalun pohjalta kiertävät.
 
Meinasin alkaa tässä valehdella, että kaikissa on omat saundinsa, joiden takia niitä pitää, mutta puppuahan se on. Olisi helppo karsia nuo yksitoista sähköistä ja neljä akustista ainakin puoleen, luultavasti kolmella sähkiksellä +yhdellä akkarilla pärjäisi. Mutta toisaalta ne ovat kivoja ihan sisustuksenakin ja mitä helvettiä sitä kaikilla rahoillaan tekisi, jos tuosta kymmenen kitaraa myisi eikä saisi uusia ostaa tilalle? Kyllä tämä itselle on yhtä lailla keräilyä kuin soittamistakin lopulta.

artal: ja mitä helvettiä sitä kaikilla rahoillaan tekisi, jos tuosta kymmenen kitaraa myisi eikä saisi uusia ostaa tilalle?
 
Niinpä. Itsellä on periaate, että kitarakaman myynnistä saadut rahat menevät vain kitarakamaan. Ja vielä, kun sopivissa väleissä pistää sopivasti lisää, niin siitähän ne romut vähitellen lisääntyy ja paranee (tai ainakin tulee kalliimmiksi).
 
Ja kun gas iskee, niin on hyvä aina välillä myydä turhaa romua pois vähän enemmän ja ostaa niillä rahoilla vaikka kitara. Karavaani kulkee ja koirat haukkuu...
 
Ja jos hätä iskee, niin saahan nuo muutettua rahaksi, joten sinänsä ei lainkaan huonoin kohde pistää rahaa. Paremmin rahat kitarakamassa on inflaatiolta turvassa kuin pankkitilillä. Ja kai sitä ihmisen nyt jotain pitää harrastaa ja johonkin laittaa rahaa muutenkin...

Laulava Kylätohtori: Kuten Teme jo kirjoittikin, mutta itsellä se ykkönen on strato. Se on ergonomialtaan ja tuntumaltaan paras ja sopii soundeiltaan parhaiten omaan makuun ja soitettuun musiikkiin.
 
Ykköskitaralla toimii siinä omassa jutussa ja sillä onnistuu kaikki. Esim. vastaavaa soundipalettia kuin strato + single coilit + tallahumppari ei lespasta irtoa. Toki lespalla voi soittaa samat jutut, mutta ei siitä niitä samoja soundeja saa kaivettua...
 
Olen samaa mieltä että strato on aivan omaa luokkaansa. Se on varmasti ergonomisin ja tasapainoisin kitara mitä on koskaan tehty. Myös straton ilmaisuvoima ja dynaamiset ulottuvuudet ihan sinkkumikeillä ovat huikaisevia (pinotut kelta ja erilaiset humpparit vievät sen ihan minne tahansa, mutta jos puhutaan siitä ihan perinteisetäkin kattauksesta).
 
LesPaul, ES, etc... ovat enemmän itsessään taideteoksia ja voimakkaan persoonallisuuden omaavia yhden tempun poneja (älkööt kukaan loukkaantuko, sen tempun ne osaavat loistavasti), mutta strato on työkalu hevistä humppaan niinkö sanotaan. Työkalumaisuutta lisää vielä se, että Fenderit (tai tietenkin minkä merkkiset vaan) stratot ja telet olvat ihan käsittämättömän kestäviä kapineita ja helposti huollettavissa jos jotain pulmia tulee. Ei mikään kumma, että ne ovat nousseet kitaramaailman defactoiksi.
 
Gibsonin tie DeFacton semaan on ollut huomattavasti kivisempi ja lankkukitarat ei oleet tälle perinteiden taakkaa mukanaan raahaavalle tehtaalle mikään helppo pala, mutta hyvin se on tullut kriisistä toiseen sinnitellen markkinoilla ja pitäen tuotantonsa yhdysvalloissa, vaikka melkein kaikki muut ympäriltä livistivät leveämmän leivän perässä kohti itää ja etelää.

hallu: LesPaul, ES, etc... ovat enemmän itsessään taideteoksia ja voimakkaan persoonallisuuden omaavia yhden tempun poneja
 
mutta strato on työkalu hevistä humppaan niinkö sanotaan.
 
Riippuu varmaan monesta tekijästä mutta minun kokemus aiheesta on että ES-335 taipuu laidasta laitaan paljon helpommin kuin strato. Eikä LP myöskään ilmaisuvoimaa rajoita. :) Strato oli kiva puhtailla ja pikkurosolla mutta meni vaihtoon juuri siitä syystä että kaipasin monipuolisempaa työkalua, stratossa tuntuu olevan joku oma piirteensä mikä puskee aina läpi. Tele esimerkiksi tuntuu jo paljon mielekkäämmältä vaihtoehdolta meikäläiselle jos haluan sellaisen työkalun joka pärjää vähän genressä kuin genressä.

Gabe: Riippuu varmaan monesta tekijästä mutta minun kokemus aiheesta on että ES-335 taipuu laidasta laitaan paljon helpommin kuin strato. Eikä LP myöskään ilmaisuvoimaa rajoita. :) Strato oli kiva puhtailla ja pikkurosolla mutta meni vaihtoon juuri siitä syystä että kaipasin monipuolisempaa työkalua, stratossa tuntuu olevan joku oma piirteensä mikä puskee aina läpi. Tele esimerkiksi tuntuu jo paljon mielekkäämmältä vaihtoehdolta meikäläiselle jos haluan sellaisen työkalun joka pärjää vähän genressä kuin genressä.
 
Eihän näistä asiasta yksimielisyyttä löydy :-). Ja onpahan tuossa omassa telineessänikin sekä Les Paul että SA ja vielä superstratokin varmemmaksi vakuudeksi :-D. Mutta mitä ihan tuohon perinteiseen steratoon tulee, niin kyllä siinä yllättävästi löytyy uusia piirteitä myös säröosastolla. Tosin straton dynaaminen luonne suorastaan huutaa kompressoria rankemmissa särösoundeissa ja kompressorin ja rankemman särön yhdistelmä taas kohinanvaimennusta. Toisaalta taas rankemmassa menossa sinkkumikkien viiltävä läpileikkaavuus tuo sellaista kesytöntä raivoa jota yllättävän vähän esimerkiksi hevibändit hyödyntävät enää nykyisin (ehkä se on vähän -80 lukua).

hallu: Toisaalta taas rankemmassa menossa sinkkumikkien viiltävä läpileikkaavuus tuo sellaista kesytöntä raivoa jota yllättävän vähän esimerkiksi hevibändit hyödyntävät enää nykyisin (ehkä se on vähän -80 lukua).
 
Kasariäänitteissä on kyllä usein melkoista sirinää ja tirinää särösoundina - mutta toisaalta ihan hienosti sopien siihen muuhun soundimaailmaan, tulee mieleen ekana jokin Heartin klassikko.

Eikös se laidasta laitaan taipuminen ole soittajasta enempi kiinni kuin kitarasta ;D
 
Ok, myönnetään, että kitarat on soundiltaan erillaisia erillaisilla mikeillä ja osassa puolitukset ja osassa ei jne. mutta kyllähän se soittaja ratkaisee mitä hän pystyy ja osaa soittaa ja sitten kuulijat tietysti jokainen kohdaltaan miettii onko soundi genreen sopivaa vai ei ja sehän on maku kysymys ;D
 
Mulla on sekä Gibsonin LP Std puolitettavilla humppareilla, on Ibanezin HSH mikityksellä olevaa, josta saa puolitettua sekä kaula- että tallahumpparin ja on PRS humpparilla, noilla kaikilla taipuu ihan joka musatyyli eikä voi soundia kauheasti moittia kun kitarat ovat taipusia soundiltaan.
 
Eli kyllä mun mielestä niin LP:lla, Essillä, Stratolla taipuu ihan mikä tahansa musiikki jos vain soittaja taitaa sen musatyylin ;D
 
Tietysti tuon Straton voi käsittää ns. 3 singlecoilin vintage-stratoksi, jossa talla on kapean kirpeä ja ei siten soveltuisi esim. metalliin soundillisesti.
 
Mutta tämä on vaan mun näkemys asiasta eikä siittä tarvi välittää ja itse otsikon tiimoilta vastaan, että mulla on hieman erillaisia kitaroita kun mielummin toisiaan täydentäviä kuin täysin samanlaisia mutta jokainen menee oman tarpeensa ja halunsa mukaisesti.

Minulla olevat ykköskitaran paikasta bändisoitossa kilpailevat Gordon-Smith GS2.0 ja Gibson LP Classic 2015 ovat tavallaan aika samankaltaisia kitaroita, ekahan on oikeastaan paljolti LP Studion kopio. Soundiltaan ne ovat kuitenkin yllättävän erilaisia, paljolti ehkä mikkien vuoksi. Kummankin soundi on silti "LP osastoa", esim. ero sinkkumikilliseen Tokain stratoon on ihan selkeä. Jotenkin jännästi noista aina toinen tuntuu paremmalta ja rakkaamalta. GS tuoksuu Brasilian seetrille, Gibson vaniljalle.

pappasfin: Eikös se laidasta laitaan taipuminen ole soittajasta enempi kiinni kuin kitarasta ;D
 
................
 
Ilman muuta ja sanoisin, että se on soittajan ammattitaitoa vetää se setti läpi ihan millä tahansa maniskalla. Toisaalta itse tykkään yksinkertaisesta kattauksesta juurikin siksi, että se on helposti korvattavaissa, ei kovin kallis eikä vikaantumisherkkä ja kevyt kanniskella (tai no ei sillä enää nykyisin ole niin paljoa väliä tuolla viimeisellä). Mutta tykkään ajatuksesta, että se soundi enemmän mun kuin mun kamojen (vaikka se ei tiukasti tulkiten ihan totta aina olisikaan).
 
Vastaavasti mitä enemmän signaalitiellä on liikkuvia osia, niin sitä vieraantuneempi tai etääntyneempi olo soittaessa tulee (se ola kosketus katoaa sieltä lopputuloksesta). Siksi olen vierastanut mallintaviakin aika pitkään ja efektit oli pitkään mullekirosana, mutta nyt olen ylittänyt efektikynnyksen ja käytän sujuvasti kaikulaitetta, kompressoria ja erillistä etuvahvistinta. Mallintavaakin pidän ihan mahdollisena vaihtoehtona, jos joskus tulee ajankohtaiseksi.

Kyllä mä tosta oon samaa mieltä, et eniten se monipuolisuus on miehestä kiinni.
 
Toi mitä tohon LP:n soundimaailmaan tulee, niin kyl siitä monenlaista soundia saa ulos kun on vielä noi puolitettavat mikit. Tietenkään ei ne puolitettuna kuulosta samalta kuin oikeet ykskelaiset saati sitten et tosta straton tai telen kuuloista sais millään, eikä kyllä tarviikaan. Mut 8 eri mikkiasentoa+tone ja volapotikat mahdollistaa jo niin paljon erilaisia sävyjä, et vähempikin riittäisi ;)
 
oikeestaan sit straton ja telen välillä joutu valitsemaan kun piti rahaa saada niin strato piti myydä, että sai mieleisen telen hankittua. Nähtäväksi jää että tuleeko sit joskus seuraava lankku olemaan strato vai toisenlainen tele tai LP.

Teme.H:
Toi mitä tohon LP:n soundimaailmaan tulee, niin kyl siitä monenlaista soundia saa ulos kun on vielä noi puolitettavat mikit. Tietenkään ei ne puolitettuna kuulosta samalta kuin oikeet ykskelaiset saati sitten et tosta straton tai telen kuuloista sais millään, eikä kyllä tarviikaan. Mut 8 eri mikkiasentoa+tone ja volapotikat mahdollistaa jo niin paljon erilaisia sävyjä, et vähempikin riittäisi ;)

Tuo on kyllä totta. Aloin tosin vasta ihan äsken tajuamaan tuon monipuolisuuden LP:n soundien suhteen. Syksyllä ostamassani LP:ssä on puolitettavat mikit ja lisäksi siinä on boosteri, joka vaikuttaa sekin hyvin toimivalta putkivahvarin kanssa. Harmi vaan kun puolituksia ei ole laitettu push-push potikoiden taakse, potikan ylöspäin nykiminen kun ei ole kovin nopea toimenpide, mutta menetteleehän se niinkin. Näkee ainakin selkeästi että kummassa asennossa potikat ovat. Koska en paljon sooloja soita, niin tämä LP on yllättävän käyttökelpoisen kaulamikkisoundinsa vuoksi oikeastaan eka kitara, missä olen alkanut bändisoitossa käyttää välillä kaulamikkiä, sen soundi kun sattuu sopimaan tiettyyn biisin jota on nyt soiteltu viime aikoina.

Mulla on neljä PRS-keihästä.. tai kaksi aitoa ja kaksi omavalmistetta:
 
SAS
Archtop
"P24"
"CE22" vaahterakaulalla, lehmusrungolla ja kastanjakannella
 
Kumman tahansa aidon vois laittaa kiertoon, mutta kaikki niin hyviä, etten "voi"..
 
Muita mulla ei sitten oikeastaan olekaan :D

Gabe: Riippuu varmaan monesta tekijästä mutta minun kokemus aiheesta on että ES-335 taipuu laidasta laitaan paljon helpommin kuin strato. Eikä LP myöskään ilmaisuvoimaa rajoita. :) Strato oli kiva puhtailla ja pikkurosolla mutta meni vaihtoon juuri siitä syystä että kaipasin monipuolisempaa työkalua, stratossa tuntuu olevan joku oma piirteensä mikä puskee aina läpi. Tele esimerkiksi tuntuu jo paljon mielekkäämmältä vaihtoehdolta meikäläiselle jos haluan sellaisen työkalun joka pärjää vähän genressä kuin genressä.
 
Samaa mieltä. Straton taika on musta just siinä, että strato on strato. Se on niin definitiivinen saundi ja fiilis. Siitä ei pääse eroon, eikä sitä voi korvata millään. Ihana soitin.

Myrkky Nuoli: Samaa mieltä. Straton taika on musta just siinä, että strato on strato. Se on niin definitiivinen saundi ja fiilis. Siitä ei pääse eroon, eikä sitä voi korvata millään. Ihana soitin.
 
Mun mielestä stratolla voi hyvin vetää vähän rankemmallakin säröllä vaikka olisi sinkkukattauksella. Sen omaleimaisuus tulee läpi rankemmillakin säröillä kivasti. Tuli mieleen, että onhan myös LesPaulissa erittäin omaleimainen sointi jota ei oikein muusta kitarasta saa ja sen omaleimaisuus on myös läsnä kaikissa soundeissa. Itseasiassa mys ES335 on omaleimaisen soundin omaava keihäs :-D ehkä se voimakas persoonallisuus ja omaleimaisuus on se syy miksi nämä mainitut kitarat ovat kaikki klassikkoja.

Mun mielestä just siinä noiden klassikkokitaroiden hienous onkin, et niissä on se omanlaisensa soundi mitä ei oikeen muusta saa kun niistä itsestään. Ja vaikka se aina kuuluukin läpi, niin silti ne vaan moneen taipuu. No itelläni ei oo noista esseistä kokemusta, mut monenlaista on niilläkin kuullut vedettävän, siinä missä noilla muillakin.

Jännä ketju, hieno kirjoitus jälleen hallu ;)
 
Mulla oli tossa vielä hiljattain 5 kitaraa; 2 akustista (joista toinen 12-kielinen), 2 teleä ja puoliakustinen iba as-103 custom.
 
Olin jopa hommaamassa cigarilaatikko kitaraakin, mutta tajusin etteivät nuo muutkaan saa soittoaikaa tasaisesti (jos ollenkaan kaikki), joten luovuin jo tuosta 12-kielisestä yamahan akustisestakin.
Olen aina pitänyt itseäni telemiehenä (enkä vähiten esikuvani Keefin ansiosta), mutta iban tullessa taloon huomasinkin pitäväni sen puoliakustisesta fiiliksestä ja humpparisoundista melkoisesti. Kuitenkin ikuisena "jääränä" mielikuvissani olin yhä telemies ja niinpä treeniksellä aina nuo telet, vaikka iban soundissa enempi sitä hakemaani rouheutta ja pyöreyttä kenties kuitenkin. Jokatapauksessa tele tekee juurikin sen oman takamikki juttunsa, jota kyllä aika vaikea millään muulla kitaralla saada.
 
Nyt olen kuitenkin alkanut mulkkaamaan enempi ja enempi tuota 72' custom teleä, että pitäisikö se poistaa rivistöstä, kun se on lähinnä telineessä avoimessa G-vireessä, jota joskus käytän ainoastaan yksin fiilistelyyn.
Eipä ole iso hommakaan virittää std vireestä G vireeseen toinen kitarakaan tarvittaessa, että kannattaako sitä pelkästään siihen hommaan pitää jemmassa. Siinä on kylläkin tumman jumalainen se widerange kaulamikki leadsoundi, jota sinkkumikillä ei saa.
 
Kenties olisikin aika laittaa se eteenpäin ja soittaa telellä ja tuolla "335 tyyppisellä" iballa tarpeiden mukaan. Tosin pärjäisin paremmin kuin hyvin pelkällä iballakin vaikka se on halvin kaikista. Se on myös eniten all-around kepukka ja ehkä juuri se mitä en antaisi pois.
Vai olisiko nyt jo korkea aika kokeilla 'les paul' tyyppistä kitaraa ja ellei maistu, niin pois vaan sekin...tai kenties joku prs onkin oma juttu. Tai ehkä jopa nuo 2 erityyppistä sähköskebaa tosiaankin riittävät + akkari ...who knows.
 
Nämä ovat oikeasti vaikeita päätöksiä, kun järki ja tunteet eivät tosiaankaan mene käsi kädessä ;) Ei uskoisi.
 
Perusajatus itselläni kuitenkin on, että ne eivät saa olla koristeita tai jotain statuksen nostattimia vaan luotettavia käyttö työkaluja omaan tarpeeseen.

Mulla on tällähetkellä 11 kitaraa, joista kaksi on ns. samanlaisia. Kaksi Charvelin Model 6:sta. Toinen on Kahlerin tallalla ja toinen JT-6:lla.
On se ihmismieli kumma, kun kokoajan silti kattelee jos tulee lisää Model 6:a myyntiin.

Laulava Kylätohtori:
Soittelin sillä toistakymmentä vuotta todella tyytyväisenä vailla ajatustakaan uudesta kitarasta. Se hulluus alkoi vasta, kun liityin Mnettiin. No, nyt on monta kitaraa ja vielä enemmän testattu....
 
Asia on juuri näin. Mitään todellisia järkisyitä useamman kitaran omistukseen ei ole. Kyse on vain mieliteoista. Jos jotain hyvää hakee tästä ikuisesta uuden testaamisesta niin se että tulee huomattavasti enemmän soiteltua kun on vähän väliä jotain uutta kivaa hiplattavana. Todellisuudessa mulle riittäisi 2-3 sähkistä ja yksi akustinen. Itse asiassa pärjäsin yhdellä sähkökitaralla (Les Paul) ja yhdellä akustisella soittotaipaleeni ensimmäiset 15 vuotta. Sitten halusin Straton, liityin mnettiin ja loppu on historiaa, kuten Kylätohtorikin totesi.

Ei ole, vaan yksi kutakin: e-kitara, nylon ja metallikielinen + halpis basso. No,metallikielisiä on nyt kuitenkin 2, joten toinen saa olla pysyvästi eri vireessä.