Klassinen ›

Paljon tärkeämpää on minusta se, että onko esitys mistään kotoisin ja onko teos mistään kotoisin.
 
Populääripuolella sen saattaa ratkaista levy-yhtiön pamppu suljettujen ovien takana. Ei fiaskon mahdollisuutta.
 
Klassisella puolella sen ratkaisee konserttiyleisö kantaesityksessä. Avantgardistisella teoksella on suuri riski epäonnistua suuren yleisön edessä.
 
Populääripuolellahan se on aivan sama.
 
Siis että populäärimusiikissakin säveltäjän työ on pääosin päättynyt, kun kaikki nuotit ovat kohdallaan partituurissa? Minkä jälkeen hän menee uteliaana kuuntelemaan, soivatko stemmat akustisesti yhteen niin kuin oli kuvitellut päässänsä, onko kapellimestarilla ollenkaan yhtenevä näkemys tulkinnasta, vai tuleeko sellainen fiasko, että teosta ei koskaan tulla esittämään uudelleen - uudelleen, jotta vähitellen ehkä äänitystenkin avulla teosta osattaisiin alkaa tulkita paremmin. Sitten säveltäjä lukee lehdestä kriitikkojen kommentteja ja akustisten ja tulkinnallisten ongelmien ja esittäjien tuskailun perusteella tekee korjauksia partituuriinsa, jotta seuraava esitys toimisi taas vähän paremmin...
 
Vai olisiko niin, että populääripuolella yhä useampi biisintekijä esittää itse, äänittää itse, miksaa itse ja tähtää äänitykseen ja albumiin ja kohdeyleisö on radion tai levy- tai mp3-soittimen ääressä? Ja äänitys kuulostaa aina samalta ja juuri sellaiselta millaisena biisintekijä sen päästi käsistään. Eikä ole partituuria vaan kevyt lead sheet, josta sitten muut voivat omilla soittimillaan vetää oman maun mukaan.
 
Taidemusiikin historiassa varsinkin ennen radiolähetysten aikaa kiinnitetään huomiota kantaesitysten ajankohtiin, koska säveltäjät kävivät toistensa konserteissa kuulemassa ja omaksumassa uusia ideoita. Varsinkin orkesteriteoksia esitettiin ja esitetään harvakseltaan, koska isoja klassisia kokoonpanoja on rajallinen määrä. Kantaesitysten tietojen pohjalta voidaan sitten akateemisella asenteella arvioida erilaisten vaikutteiden ja tekniikoiden kehittymistä ja leviämistä teoksesta toiseen.
 
Nykyään jotkut klassisetkin säveltäjät saattavat käyttää hienoja syntetisaattoreita apunaan ja isoillekin kokoonpanoille tehtyjä teoksia voi kuunnella äänitettyinä paljon, toistuvasti ja lyhyessä ajassa. Niinpä kantaesitykset eivät enää ole sellaisessa erityisasemassa kuin yli sata vuotta sitten.
 
Kun menee klassisen musiikin konserttiin musiikkia kuuntelemaan, on kuunteluelämyksen kannalta parempi lähtökohta, jos kyseessä ei ole teoksen kantaesitys, koska todennäköisesti säveltäjän ja esittäjien intresseissä on ollut huolehtia siitä, että esitykset onnistuvat vähintään yhtä hyvin kuin kantaesitys.
 
Jos populäärimuusikolla on biisin kantaesitys livenä keikalla ja hän suhtautuu keikkayleisöön kohdeyleisönään, sitten ollaan jo lähellä klassisen kantaesityksen tilannetta biisintekijän näkökulmasta eli voi olla kaikenlaista epävarmuutta ilmassa, varsinkin yleisön reaktion suhteen. Se voi olla kaupallisella puolella kovempikin paikka kuin apurahalla elävälle klassiselle säveltäjälle.
 
Mä luulen että klassinen säveltäjä haluaa, että yleisölle kerrotaan, että kyseessä on (vasta) kantaesitys, jottei jää sellaista kuvaa, että se olisi välttämättä siinä, että olisi se säveltaiteilijan lopullinen sana ja tulkintana onnistunut. Yleisö osaa sitten suhtautua eri tavalla ja toisaalta innokkaammin antaa rakentavaa palautetta asianomaisille.
 
En kuuntelijana tai edes esiintyjänä koe saavani minkäänlaista lisäarvoa kantaesityksesta ja minun on vaikea ymmärtää siihen liittyvää vouhotusta.
 
Kriitikot hakeutuvat kantaesityksiin, koska palautteella on arvoa teoksen ollessa tuore.