Omistan useita vanhoja akustisia, joissa liukuva tallapalkki. Kuitenkin tuon tallapalan hienosäätö ei näytä oikein onnistuvan, mikä on tämän tallapalan kompensoimisen salaisuus, kun esim D soi puhtaasti mutta G on jo epävireinen. Kertokaa joku nyrkkisääntö! Jatka soittamista ja löydä uutta |
Voi olla, että nämä on sulle jo tuttua juttua, mutta:
Mun mielestä ainoa tapa saada toi (lähes täysin) kohdilleen on että tallaluu on kompensoitu.
Yks tapa tehdä toi kompensoitu talla itse on väkertää vanhan tallan ura leveämmäksi ja vaihtaa tallaluu leveämpään. Vanha kikka on, että laittaa intonaatiota hakiessa vaikka niitin tallaluun ja kielen väliin, siirtelee sitä ja merkkaa missä intonaatio on parhaimmillaan; tallaluu fiilataan sitten niin, että kontaktikohta on siinä.
Ja mulla on (irrallaan, joten en tiedä miten hyvin pelaa) yks vanha "kompensoitu" talla jonka yläpalikassa on uria, niissä sitten pala otelautanauhaa tallana.
Jos säilyttää vanhan kompensoimattoman tallan sellaisenaan niin aina merkki kun sen irrottaa, on edes joku "oikea" paikka pohjiksi.
Jos lähtee nollilta, niin yläE skaalan mittaan on ihan OK lähtökohta. Jos ei tiedä skaalaakaan, niin 2x(mitta satulasta 12. nauhalle)= skaalan nimellispituus.
Jos tallaluu on tehty vinoksi, niin talla suoraan. Jos tallaluu on suorassa niin koko talla vinoon - määrä on kokeilua, mutta akustisista tms. voi vilkuilla lähtökohtia.
Ja kannattaa muistaa, että kitaraa ei saa intonoitua niin että jokaisen kielen jokaisen nauhan ääni soi Petersonin strobossa täsmälleen oikein ;) |
DEUS 60
