Demostudio ›

Extrememäinen intro sykähdyttää vanhaa Nuno-fania. Jotenkin tästä tulee mieleen myös Ugly Kid Joe parhaimmillaan, tuommoinen raskaahkon tiukka, "pilke silmäkulmassa" -riffittely toimii.
 
Laulu teillä toimii, onnittelen vielä kerran solistivalinnasta. Patton-maneerit alkavat siloittua enemmän omaa tyyliä kohti, hyvä on se.
 
Rumpusoundit ovat soundillisesti sopivat muuhun soundimaailmaan nähden, virvelisoundi on ehkä hitusen liikaa prosessoitu "St.Anger" -peltisankko, mutta ei se korville hypi.
 
Uudestaansyntyneenä hoilauskertsi- ja perusrokkimiehenä kaipaisin härskimmin tajuntaan iskeytyvää kertsiä, nyt menee soittopuolen hyvästä nostoyrityksestä huolimatta vähän ns. "ohi". Ei jää vihellyksin toistettavaksi loppupäiväksi.
 
Pituus on hyvä, kitarasoolo mietitty ja paikallaan, melodiankehittely on hyvää ja soolo ei ole "piti nyt jotain soittaa, kun isot pojat sanoivat notta pitäähän biisissä ny soolo olla" -sarjaa.
 
Kitarasoundinne ovat vielä enemmän kohdallaan kuin edellisellä demolla, tiukkuus ja "kuivuus" tuo riffit hienosti esille ja kun soittokin on tiukkaa, niin sovitukselliset jutut säröosastollakin erottuvat; mainiota. Teillä kun tuo soittopuoli on kuosissaan, niin tällainen soundivalintakin toimii, onhan se toki aika helvetin raadollinen tyyli soittaa, kun virheitä ei murhasäröön ja suttuun noin vain peitelläkään.
 
Extreme tulee mieleen myös parin minuutin kohdalla säkeistössä, iloista ja oikealla tavalla kitaraorientoitunutta sovittamista (lue: ei munanvenytyslirutusta), me like.