Kitarat: kitarakamat ›

Elän todella pienellä nykyään. En juuri osetele mitään etenklään uutena- Kirrpputorit on ystävä. Syön järkevästi mutta halvasti. Mutta soitan isosti on gibsonia, hiwattia, kalliita polkimia ja muita hörpöttimiä. Niihen on mennyt pitkäaika saada kasaan. Olen toki myös myynyt niitä pois matkan varrella. Omaisuuteni on siis kiinni oikeasti soittokamoissa ja asunnossa. Tv on esim yli 10-v vanha.
 
En tiedä onko se downshiftaamista, ehkä se on kiva termi sille kun säästöt on alkanut vaikuttaa elämääsi ja leikkauset meinaa viedä loputkin. Hoitoalan paska palkka muutenkin niin eipä tässä ole mahkua enää kuin onnistua muusikkona ja tehdä helvetin iso hitti. Ei siinä, yksi hitti onkin jo julkaistu mutta ei ole vielä niin iso että laskut maksaa, no saa kyllä jo pian korin kaljaa ja nakkipaketin.
 
Eli voisi siis sanoa että downsiftaan.

Gabe: Jossain välissä tais olla jopa seitsemän tonnin peruspaskaa ruoskaa rivissä, nyt on vain kaksi 4-5k soitinta
 
Itse suosin minimissään seitsemää 5k soittimen linjaa ;)

jhlamm: Ehkä downsiftaus ei ole trendi vaan ihan rahanpuutteen aiheuttama pakko.
 
Ehkä. Mutta miksi sen pitäisi johtua yhdestä syystä?
 
Syitä on varmasti lukuisia:
- rahanpuute
- kiinnostuksen lopahtaminen
- ymmärrys, ettei 5K tonewood ollutkaan n i i n paljon parempi soittaa kuin stock Epiphone
- vintage-gasin lopahtaminen
- uusien halpamallien joukossa onkin uusia ja mielenkiintoisempia keppejä, kuin se 10 vuotta hinkattu 7ender USA standard strato
- jne.

Mun mielestä downshiftaus voi johtua rahanpuutteestakin, mutta silloin se ei ole oikeastaan mitään shiftausta, vaan henkilö vaan ostaa niin kallista kuin hänellä on varaa. Mun mielestä todellista alaspäin vaihtamista on se, että ihminen jolla on varaa soittaa kallista soitinta, soittaakin halvemmalla.
 
Ajattelisin, että downshiftaus on valinta joka voidaan tehdä siinä vaiheessa kun henkilö on tehnyt itselleen selväksi mitä ominaisuuksia tarvitsee ja on muutenkin sinut itsensä ja tekemisensä kanssa. Haluaisin nähdä sen nimenomaan valintana enkä minään olosuhteiden pakkona. Itse en ole sitä valintaa vielä tehnyt, mutta jotenkin etäisesti kyllä ymmärrän mikä taika siinä halvemmassa soittimessa voisi piillä ja pystyn kuvittelemaan itseni tekemään sellaisen valinnan, vaikka itselleni se todennäköisemmin on sitä, että en vain ostele enää kitarakamaa kun mulla oikeasti on jo kaikkea.

Kyllähän se on aivan totta, jotta kohtuuhinnalla saa ihan hyvät kitarakamat, joilla pärjää äijä, kuin äijä, tai sitten kyseessä ei vaan yksinkertaisesti ole äijä. Joskus funtsaillut yhtälöä, jossa koittaisi hankkia mahdollisimman edulliset/hyvät kamat, budjettina noin 1500€. Näin Les Pauliin ja Marshalliin jämähtäneenä, 90-luvun studio LP, noin 600€, hyvässä lykyssä siinä ois upgreidattu mikit jo valmiiksi, orkkiksillakin kyllä pärjää, joku JCM800 2X12 combo, noita on joskus näkynyt noin 700€:n pintaan, muutama pedaali:OD/dilsa/kompura/virimittari, niihin 200€, niin siinähän se ois, ihan laatukamaa joilla varmasti tulis loppuelämän toimeen.
Loppu ja alkupelissä, ero 10 000€:n kamoihin on kuitenkin ihan marginaalista luokkaa, tarkastelee asiaa ihan miltä kantilta tahansa.
 
Kamavänkkäys nyt vaan on ihan oma taiteen lajinsa, eikä siinä järkiseikat pipossa paljon puristele. Aika moni on tullut sen tien päähän ja alkanut pärjäämään edukkaammilla kamoilla, tai ainakin pienemmällä määrällä. Kamojen vaihtaminen "aina vain parempaan" on kyllä loputon tyytymättömyyden suo, aina löytyy "parempaa". Itselläkin on ollut jos jonkun näköistä kallista vempainta ja on edelleen, eipä niistä hullua hurskaammaksi tule, vaan ei mua kyllä huonompiin kiinnosta mitään vaihtaa. Toisaalta noi vempaimet ei mulle kyllä ole mitään elämää suurempia/merkittäviä, etteikö niistä voisi ilman suurempia suruja luopua.
 
Kait se on vähän sama joka harrastuksessa, oli se auto, pesäpallo, tai hiihtäminen, romut vaan on erilaiset ja niiden ympärillä pyöritään, kuka halvempien, toinen parempien ja isomman romumäärän kanssa, jokaiselle oma juttunsa suotakoon. Itse oon kyllä huomannut selkeän yhtymäkohdan kamarunkkauksen ja turhautumisen välillä, silloin kun on "oikeaa toimintaa", toisin sanoen uusien biisien treenaamista, keikkaa, äänityshommaa, etc...kitarakamat ei kyllä kiinnosta paskan vertaa, eli jonkin näköisenä korvikkeena se toimii.
 
Vähän on tossa kajastellut, josko jättäis kaksi kitaraa ja kaksi vaffaria, tuuppais loput menemään ja koittais turhautumiseensa vaikka pitsinnypläystä, tai no, jos vaan keskittyis tohon reenaamiseen...

....seuraavan havainnon oon matkalla tehnyt ja samaisessa lauseessa tulee myös ammuttua samalla itteensä jalkaan:Ne parhaat/kalleimmat kamppeet tuppaa yleensä löytymään niiltä, jotka eivät niiden ominaisuuksia kykene hyödyntämään. Sama pätee usein myös Ferrarin/Porchen omistajiin, siviilikäytössä niillä ei tee mitään ja jos samaiset kaverit laitetettais radalle kärryineen, ei ne siellä rattimiehiksi muutu.....
 
"miksi Jukka-sedällä on CS Gibson, kun pärjäis sillä Studiollakin ihan yhtä mainiosti?"
 
...tiiä miks tää piti kirjoittaa, tai muitakaan "elämän totuuksia" ???, no joku sen tekee kuitenkin jossain vaiheessa, olkoon se tällä kertaa vaikka minä.

Jukka Häikiö: :Ne parhaat/kalleimmat kamppeet tuppaa yleensä löytymään niiltä, jotka eivät niiden ominaisuuksia kykene hyödyntämään.
 
Tulee mieleen lainaus klassikkozombileffasta Dawn of the Dead:
 
Peter handles a very expensive rifle
Peter: Ain't it a crime.
Stephen: What?
Peter: The only person who could miss with this gun is the sucker with the bread to buy it.

Jukka Häikiö: "miksi Jukka-sedällä on CS Gibson, kun pärjäis sillä Studiollakin ihan yhtä mainiosti?"
 
Paljon täyttä asiaa Jukka-sedällä jälleen. Mutta tartun tähän ja heitän vastaan että miksi elämässä pitäisi aina tyytyä vain pärjäämään?
 
Tätä ajatusta kun jalostaa pidemmälle niin ainakin minä tulen siihen ratkaisuun että kitaralla on kaksi tehtävää:
 
1) Olla hyvä ja toimiva soitin.
 
2) Inspiroida soittajaansa soittamaan.
 
Olen tässä kypsytellyt akustisen kitaran hankintaa mielessäni ja törmäsin Anssi Kelan kirjoittamaan juttuun jossa hän sanoo että Martin D-28 kitaran merkitystä hänen uransa kannalta ei voi liikaa painottaa, koko läpimurtoalbumi Nummelaa ei hänen mukaansa välttämättä olisi syntynyt ilman tätä kyseistä soitinta. Ostosreissulle lähtiessä budjetti herralla oli 5000 markkaa, Martin HD-28 kitaraa testattuaan huomasi budjetin kasvaneen kolminkertaiseksi. Olisiko Anssi Kela ollut huonompi soittaja sillä viiden tonnin budjetti akustisella? No ei. Olisiko kukaan yleisöstä huomannut tätä hintaeroa? No ei varmasti. Mutta se kalliimpi kitara kuitenkin inspiroi häntä saamaan aikaan yhden myydyimmistä levyistä suomessa. Minusta kitara ei ole pelkästään kylmä ja sieluton esine kuten leivänpaahdin tai jääkaappi, kitarassa yhdistyy jännästi käyttöesine johonkin suurempaan. Se on selittämätöntä miten joku kitara puhuttelee enemmän kuin joku toinen, sitä ei aina pysty edes järjellä tai loogisesti erittelemään. Laitoin tässä eilen erään Classic Viben säätöjä paikalleen ja siinä soitellessani mietin että ihan hyvinhän tällaisellakin paiskoisi menemään. Sitten kun nappasin sen jälkeen Mojon syliin niin... kyllä se pirulainen vaan on jokaisen euronsa väärti. En minä yhtään paremmaksi soittajaksi sen kanssa muutu, mutta sillä on ihan älyttömän paljon kivempi soittaa. Jo pelkästään tämä tekee näiden kahden välisen kuilun ihan älyttömän leveäksi.

Jukka Häikiö: ....seuraavan havainnon oon matkalla tehnyt ja samaisessa lauseessa tulee myös ammuttua samalla itteensä jalkaan:Ne parhaat/kalleimmat kamppeet tuppaa yleensä löytymään niiltä, jotka eivät niiden ominaisuuksia kykene hyödyntämään. Sama pätee usein myös Ferrarin/Porchen omistajiin, siviilikäytössä niillä ei tee mitään ja jos samaiset kaverit laitetettais radalle kärryineen, ei ne siellä rattimiehiksi muutu.....
 
"miksi Jukka-sedällä on CS Gibson, kun pärjäis sillä Studiollakin ihan yhtä mainiosti?"
 
...tiiä miks tää piti kirjoittaa, tai muitakaan "elämän totuuksia" ???, no joku sen tekee kuitenkin jossain vaiheessa, olkoon se tällä kertaa vaikka minä.
 
Tarkoitatko, että raha on vaihdonvälineenä yliarvostettu? että parhaat kamat pitäisi saada lunastaa vain soittotaitoa vastaan? ajatus vaikuttaa hykerryttävän vallankumoukselliselta, mutta suunnitelmatalous ei valitettavasti ole osoittautunut toimivaksi missään missä sitä on kokeiltu. Paperilla tuntuisi kieltämättä järkevältä suunnata resurssit (tässä tapauksessa hyvä kamat) sinne missä ne palvelisivat ihmiskunnan kulttuurisia tarpeita tehokkaimmin.
 
Ongelma on vain siinä, että ilman rahaa ja sen ahneutta, niin huippukamoja ei ikinä oltaisi luotu. Ei oltaisi luotu mielikuvia hyvin soivista puista, jos niiden mielikuvien avulla ei saataisi taloudellista hyötyä etc.. Suunnitelmatalous näyttää siis ajautuvan tässä minun tarkoitushakuisessa ajatusrakennelmallisesti umpikujaan heti alkuunsa (jos en suorastaan aja sitä seinään).
 
Ehkäpä voisi ajatella, että kapitalistisen markkinatalouden luomat ylellisyyskitarakamat ja niiden myynti kaikenmaaliman juristeille ja hammaslääkäreille mahdollistaa niiden keskinkertaisempien soittimien myymisen musiikin taitajille hiukan halvemmalla. Tai voisiko olla peräti mahdollista että ne kaikkein kyvykkäimmät soittajat ovat jo sen verran markkinoinnin yläpuolella ja luottavat oman musiikkinsa voimaan niin paljon etteivät he pidä niitä "parhaita" kamoja hintansa väärtinä?
 
:-D

Gabe: Paljon täyttä asiaa Jukka-sedällä jälleen. Mutta tartun tähän ja heitän vastaan että miksi elämässä pitäisi aina tyytyä vain pärjäämään?
 
Tätä ajatusta kun jalostaa pidemmälle niin ainakin minä tulen siihen ratkaisuun että kitaralla on kaksi tehtävää:
 
1) Olla hyvä ja toimiva soitin.
 
2) Inspiroida soittajaansa soittamaan.
 
Olen tässä kypsytellyt akustisen kitaran hankintaa mielessäni ja törmäsin Anssi Kelan kirjoittamaan juttuun jossa hän sanoo että Martin D-28 kitaran merkitystä hänen uransa kannalta ei voi liikaa painottaa, koko läpimurtoalbumi Nummelaa ei hänen mukaansa välttämättä olisi syntynyt ilman tätä kyseistä soitinta. Ostosreissulle lähtiessä budjetti herralla oli 5000 markkaa, Martin D-28 kitaraa testattuaan huomasi budjetin kasvaneen kolminkertaiseksi. Olisiko Anssi Kela ollut huonompi soittaja sillä viiden tonnin budjetti akustisella? No ei. Olisiko kukaan yleisöstä huomannut tätä hintaeroa? No ei varmasti. Mutta se kalliimpi kitara kuitenkin inspiroi häntä saamaan aikaan yhden myydyimmistä levyistä suomessa. Minusta kitara ei ole pelkästään kylmä ja sieluton esine kuten leivänpaahdin tai jääkaappi, kitarassa yhdistyy jännästi käyttöesine johonkin suurempaan. Se on selittämätöntä miten joku kitara puhuttelee enemmän kuin joku toinen, sitä ei aina pysty edes järjellä tai loogisesti erittelemään. Laitoin tässä eilen erään Classic Viben säätöjä paikalleen ja siinä soitellessani mietin että ihan hyvinhän tällaisellakin paiskoisi menemään. Sitten kun nappasin sen jälkeen Mojon syliin niin... kyllä se pirulainen vaan on jokaisen euronsa väärti. En minä yhtään paremmaksi soittajaksi sen kanssa muutu, mutta sillä on ihan älyttömän paljon kivempi soittaa. Jo pelkästään tämä tekee näiden kahden välisen kuilun ihan älyttömän leveäksi.
 
Vai olisiko tuo ylikallis akkari luonut sopivasti taloudellista painetta luoda yksi maan menestyneimpiä levyjä :-D. Nälkä tikanpojan puuhun ajaa sano :-D

hallu: Tai voisiko olla peräti mahdollista että ne kaikkein kyvykkäimmät soittajat ovat jo sen verran markkinoinnin yläpuolella ja luottavat oman musiikkinsa voimaan niin paljon etteivät he pidä niitä "parhaita" kamoja hintansa väärtinä?
 
Tämä tulee kieltämättä mieleen kun lukee noiden kärkinimien satojen tuhansien Custom- ja Vintage kitara kokoelmista. ;)
 
hallu: Vai olisiko tuo ylikallis akkari luonut sopivasti taloudellista painetta luoda yksi maan menestyneimpiä levyjä :-D. Nälkä tikanpojan puuhun ajaa sano :-D
 
Oli miten oli niin satsaus oli eittämättä kannattava. :D

Edit, en tiiä miksei tää lainattu teksti värjäydy, katkoviivasta lähtien vasta mun horinaa...plus toi Totta juu tämäkin kommentti.
 
Tätä ajatusta kun jalostaa pidemmälle niin ainakin minä tulen siihen ratkaisuun että kitaralla on kaksi tehtävää:
 
1) Olla hyvä ja toimiva soitin.
 
2) Inspiroida soittajaansa soittamaan.
 
Totta juu tämäkin
 
Olen tässä kypsytellyt akustisen kitaran hankintaa mielessäni ja törmäsin Anssi Kelan kirjoittamaan juttuun jossa hän sanoo että Martin D-28 kitaran merkitystä hänen uransa kannalta ei voi liikaa painottaa, koko läpimurtoalbumi Nummelaa ei hänen mukaansa välttämättä olisi syntynyt ilman tätä kyseistä soitinta. Ostosreissulle lähtiessä budjetti herralla oli 5000 markkaa, Martin D-28 kitaraa testattuaan huomasi budjetin kasvaneen kolminkertaiseksi. Olisiko Anssi Kela ollut huonompi soittaja sillä viiden tonnin budjetti akustisella? No ei. Olisiko kukaan yleisöstä huomannut tätä hintaeroa? No ei varmasti. Mutta se kalliimpi kitara kuitenkin inspiroi häntä saamaan aikaan yhden myydyimmistä levyistä suomessa. Minusta kitara ei ole pelkästään kylmä ja sieluton esine kuten leivänpaahdin tai jääkaappi, kitarassa yhdistyy jännästi käyttöesine johonkin suurempaan. Se on selittämätöntä miten joku kitara puhuttelee enemmän kuin joku toinen, sitä ei aina pysty edes järjellä tai loogisesti erittelemään. Laitoin tässä eilen erään Classic Viben säätöjä paikalleen ja siinä soitellessani mietin että ihan hyvinhän tällaisellakin paiskoisi menemään. Sitten kun nappasin sen jälkeen Mojon syliin niin... kyllä se pirulainen vaan on jokaisen euronsa väärti. En minä yhtään paremmaksi soittajaksi sen kanssa muutu, mutta sillä on ihan älyttömän paljon kivempi soittaa. Jo pelkästään tämä tekee näiden kahden välisen kuilun ihan älyttömän leveäksi.
--------------------------------------------------------------------------------------
 
Mulla oli tuollainen D-28, ihan jees peli, mutta Ibanezin joku melkein top of the line malli 90-luvulta kyykytti sen (maksoi Torilla 250€), kun taas Martinin ostin uutena -05 hintaan:1850€, no Martin sai siltä istumalta lähtöpassit kunnon persneton säestämänä. Nyt on Martin HD-28, sille ei Ibasta ollut minkäänmoista vastusta, Martti on ollut jo useamman vuoden, oisko ollut vuodesta -07, eikä siitä D-koppainen mun mielestä parane, ei upgrade-tarvetta, eikä tule. Toinen mainio on tuollainen Jumbo-koppainen, vähän parempi Guild, eipä siitäkään Jumbo enää kummene, toisin sanoen, ei osaa parempaa ees kaivata...

Jukka Häikiö: Mulla oli tuollainen D-28, ihan jees peli, mutta Ibanezin joku melkein top of the line malli 90-luvulta kyykytti sen (maksoi Torilla 250€), kun taas Martinin ostin uutena -05 hintaan:1850€, no Martin sai siltä istumalta lähtöpassit kunnon persneton säestämänä. Nyt on Martin HD-28, sille ei Ibasta ollut minkäänmoista vastusta, Martti on ollut jo useamman vuoden, oisko ollut vuodesta -07, eikä siitä D-koppainen mun mielestä parane, ei upgrade-tarvetta, eikä tule. Toinen mainio on tuollainen Jumbo-koppainen, vähän parempi Guild, eipä siitäkään Jumbo enää kummene, toisin sanoen, ei osaa parempaa ees kaivata...
 
Kömmäsin, HD-28 se oli se Kelankin maila. Mutta joo, kuten sanoin niin ei sitä voi loogisesti selittää mikä puhuttelee ja miksi. Se voi olla kalliimpi, halvempi.. ei näissä ole oikeaa tai väärää valintaa. Itse menin kokeilemaan tuollaista Martin 000-28 akustista ja se oli sykähdyttävä soitin. Mulla on itsellä wanha Landola ja noita kahta kun vertaa niin eroa on suunnilleen saman verran kuin traktorilla ja urheiluautolla.

Hyvä ja mielenkiintoinen aihe!
 
Khyyllä mä jatkuvasti haen ratkaisuja, joilla tulis mahdollisimman vähällä toimeen. Pienempiä styrkkareita, vähemmän hohdokkaiden brändien kitaroita, mitä milloinkin.
 
Must tässä on tärkeetä että laatukriteerit asetetaan musakamojen käyttäjän mukaan sopivan korkealle, eli mun tapauksessa harrastelijatasolle. Musakamathan on kuiteski tehty soittamista varten, mun kohdalla nimenomaan bändisoittamista varten.
 
Halppistuotantomaissa osataan tehdä nykyään laadukkaita laitteita. Kuluttajan tulee toki olla tietoinen missä tuotteessa laadunvaihtelu pysyy kohtuullisisa raameissa. Esimerkkinä loistavasti onnistuneesta halppistuotteesta haluan mainita Skujun CV Telet; En ole kuullut yhtäkään kommenttia jossa väitettäisiin ettei olis täyttä vastinetta rahalle.
 
Tuotannon siirtäminen länsimaista halppistuotantomaihin on toki eettisesti arveluttava pähkinä, mutta se ei ehkä kuulu downshifting-otsikon alle.

rheinone: .......................
 
Tuotannon siirtäminen länsimaista halppistuotantomaihin on toki eettisesti arveluttava pähkinä, mutta se ei ehkä kuulu downshifting-otsikon alle.
 
Ei kuulu ehkä aiheeseen, mutta minusta tämä on monipiippuinen juttu. Nimittäin se "halpatuotantomaa" yllättävästi lakkaa olemasta halpatuotanto maa kun sinne valuu riittävästi investointeja. Hyvä esimerkki on kiina josta teollisuus on ja alkanut valua eteenpäin kohti halvempia maita samalla kun kiinan teollisilla alueilla on ihmisten elintaso noussut (epätasaisesti juu, mutta se ei ole yksiselitteinen juttu sekään).
 
Peruskysymys on, että onko se investointien valuminen kehittyviin maihin sittenkään niin kielteistä, koska investointeja seuraa vauraus. Toinen kysymys on, että globaalikapitalismi lähti liikkeelle hyökyaallon lailla vapaakaupan myötä sosialististen tukipilareiden romahdettua ja se on pyyhkäisemässä maapallon ympäri jota olemme saaneet todistaa. Niin olisiko tuo hyökyaalto ollut edes estettävissä? ja mitä siitä olisi seurannut muuta kuin protektionismin lisääntyminen, joka on edeltänyt molempia suuria maailmansotia. Sen sijaan voisi odottaa, että kun tämä pahin kuoha rauhoittuu ja "halpatuotantomaat" on saatu vaurastutettua viimeistäkin afrikkaa myöten, niin kuka tietää kuinka uljas uusi huomen ihmiskuntaa siellä odottaakaan?
 
Ongelmia on toki edessä kuten vaikkapa se miten se vauraus saataisiin jakaantumaan mahdollisimman tasaisesti kaikkien ihmisten kesken, mutta siihen varmasti löytyy ratkaisu globaalien sääjärjestelmien myötä jotka voisivat olla sitten demokraattisesti valittuja ja vastuutettuja. Joka tapauksessa odotettavissa olevat ongelmat ovat mielestäni todennäköisesti pienempiä kuin silloin jos valtiollinen protektionismi nostaa päätään ja päädytään diplomaattiisiin konflikteihin tai jopa aseellisiin selkkauksiin.
 
Niin että ehkä se otenkin ihan okei ostaa "halpatuontantomaiden" tuotteita :-).

RaskasMielinen: Upgreidaamista on tullut harrastattua senkin edestä. Täytyy kyllä myöntää, että joitakin niin sanottuja halpiksia on ikävä, etenkin vähän vanhemmat koreassa tehdyt kepit. Koko menneen kesän soittelin J&D:n Les Paul Custom -kopiolla ja Blackstarin HT1R -combolla. Hankin halvat kamat kalliimpien rinnalle siksi, jotta voin soitella huoletta "mökillä" (luetaan: omalla pihalla ympäri kännissä). Hyvin noillakin kamoilla vois soitella aina, mutta nyt syksy saanut on ja kun soittelen (dokaan) vain sisällä, niin J&D roikuu seinällä ja kädessä viihtyy enimmäkseen Gibson Midtown "Custom" (halpishan sekin varmaan on jollekin - kaikki on niin suhteellista). Juonkin tästä ton punkku-flindan tyhjäksi ja meen ullakolle veivaamaan vaikka Dunkelheitia :D
 
Päivitystä ja pohdintaa. Tänään tuli hankittua sellainen halppis-ritsa, että vaikka ei maksanut juuri mitään, niin ihan hirvesti en vitsi sitä kännipäissäni kolhia:
 
https://www.dropbox.com/s/3h72pum09 … %20Yerasov%20Gavrosh%20V30.JPG?dl=0
 
Sopii vähän vaativampaankin sisustukseen.
 
Edellinen omistaja oli päivittänyt raudat ja mikit sekä uusinut sähköt. Itse vaihdoin kerman värisen plektrasuojan tilalle toisesta J&D:stäni mustan. Viimeistely on 9/10 tai jos oikein rimaa nostetaan niin 9/11. Kielet ovat yhtä alhaalla kuin kaikkein kalleimmissa kitaroissani eikä särise. Paino on aika lailla tasan 4 kg. Suomeksi sanoen: tämä kustansi tasan satasen... Laukkua ei sentään tullut mukaan, mutta uuden oloinen nahkahihna kuului kauppaan.
 
Tässä lipitän niin ikään kuvassa näkyvää calvadosta ja mietin syntyjä syviä: pitäiskö oikeasti edes vähän karsia tuota kalliimman kaman määrää, sillä ainahan sitä rahalle käyttöä löytäisi. Mitä tuohon comboon tulee, niin se on venäläistä aivan upeaa käsityötä (tätä on turha naureskella jos ei ole harmainta hajuakaan siitä, mistä kaikesta Venäjällä on perinteitä ja mitä sieltä on saatavissa). Kustansi muistaakseni 300 €. Täysputki, 2 kanavaa, Celestion 12" V30, erittäin suljettu rakenne, teho valittavissa 2W tai 10 W, efektilooppi, erinomainen digitaalinen reverb, tarvittaessa niin paljon gainia, että mitään boosteria ei tarvita, kuulokeliitäntä! jne. ym. Parhaimmillaan metalliin, mutta kaveri veti tuolla varsin pätevät blues-jamitkin.
 
Ja kyllä, pysyn aina kamarunkkarina. Nyt vain olen keksinyt snobbailla sillä, miten kovat kamat psytyn haalimaan todella halvalla :DDD
 
P.S. J&D:t ovat mun kokemukseni perusteella t o d e l l a yksilöitä. Mun Custom-replika eli "Deluxe Model" painaa vain 3 kg ja ei ole yhtä hyvin viimeistelty kuin kuvan "Standard Model", mutta soi aivan tautisen upeasti ja ihan orkkis osillaan, kunhan ensin näin sen vaivan, että hioin nauhat vaikka niissä ei mitään kulumaa ollutkaan... Lisäksi mun "Customissa" on ohut kaula, kun taas "Standardissa" se on luokkaa 50's.

hallu: mitä siitä olisi seurannut muuta kuin protektionismin lisääntyminen..
 
Joo; Eristäytyminen ei ole ratkaisu mihinkään nykyään. Leijonakitaristien kannattaisi ottaa selvää kuinka mukavasti albaniassa ja pohjoiskoreassa on niitä kitarapajoja ja thomanneja, ennenkuin ehdottelevat moista elämäntyyliä meille.
 
Se olisi:
 
Maximum Downshifting by Force

Gabe:No ei varmasti. Mutta se kalliimpi kitara kuitenkin inspiroi häntä saamaan aikaan yhden myydyimmistä levyistä suomessa. Minusta kitara ei ole pelkästään kylmä ja sieluton esine kuten leivänpaahdin tai jääkaappi, kitarassa yhdistyy jännästi käyttöesine johonkin suurempaan. Se on selittämätöntä miten joku kitara puhuttelee enemmän kuin joku toinen, sitä ei aina pysty edes järjellä tai loogisesti erittelemään.
 
Totta puhut. Minua tosin ei inspiroi kalliit soittimet, vaan itse modatut. Huomasin tämän ostettuani Eastwood Sidejack baritoni- kitaran. Siinä on kaikki mitä haluan kitaralta. Yksikelaiset mikrofonit, vibratalla, melko hyvä akustinen soundi, paksu kaula, pöhkö 60's lookki. Silti ei inspiroinut yhtään. Oli melkein pettymys, tylsä soitin. Sitten kun avasin pleksin ja havaitsin runkoon routatun tilan olevan melko suuri, sinnehän mahtuisi rakentelemaan vaikka mitä ja heti alkoi tuntua paljon enemmän omalta tuo soitin. Nyt olen suunnitellut mikrofonien vaihtoa, keskimikrofonin asennusta (Toivottavasti modaus himo ei kasva niin suureksi että tähän joutuisin ryhtymään, en usko että mikkikoloa saisin jyrsittyä tuhoamatta maalipintaa.), omia kytkentöjä pleksin alle, (tosi rumasti tehdyn) pleksin vaihtoa; ja joka päivä olen tuolla nyt soitellut ihan tyytyväisenä. Ilmeisesti en välttämättä tarvitse modata kitaraa, riittä että on modaus varaa.
 
Minulla on kaveri joka omistaa tuhansien eurojen kosketinsoittimen ja siltikin kyttää torilta halpa romuja. Eko Tigereita, kasari Jammuja, monofoonisia lelu-urkuja. Omistaa siis hienon Nordin digitaalikosketinsoittimen josta saisi irti suunnillen jokaisen soudin jonka ikinä tarvitsisi saada, on ylimääräinen oktaavi koskettimia ja kaikkia muita hienoja ominaisuuksia; silti valitsee aina ennemmin soittimekseen halvan, vanhan romun jonka koskettimet rämisevät, puolet äänistä eivät kuulu, on epävireessä itsensä kanssa, soundista ei kannata puhuakaan. Valitsee huonon, koska se on mikä häntä inspiroi.
 
.....................................
 
Palasin muuten Uraltone 5F1 Champista takaisin Harley Benton GA15:sta. Vintage 30 kaapilla, laimeilla etuaste putkilla, bass ja middle nollissa, treble ja volume täysillä, Danelectro Spring King efektilenkissä; mahtavan ontto, puhdas autotalliräminä soundi.

FensonGibder: Leijonakitaristien kannattaisi ottaa selvää kuinka mukavasti albaniassa ja pohjoiskoreassa on niitä kitarapajoja ja thomanneja, ennenkuin ehdottelevat moista elämäntyyliä meille.
 
Thomannin puute ei niin kovin suuri menetys olisi. Soitinliikettä tärkeämpää on saada ruokaa.