Kitarat: kitarakamat ›

hallu: No kun esimerkkiä haluttiin, niin esimerkiksi tuo Bajatele (hinta uutena oli 570€) joka ei mielestäni ole tähän mennessä hävennyt laadultaan minkään telen tai muunkaan kitaran rinnalla ja ameriikan markettikitarat se jätti hyllyyn ihan armotta.
 
Paitsi, että Baja on lähes 900 euron kitara, eikä 500. ;)
 
Mutta joo, onhan tuo Tokain ATE-55:kin kovan luokan tele. Eipä nuo kalliimmat nyt niin paljon parempia ole, mutta pointtini oli lähinnä, että kyllä sillä rahalla vielä 500 jälkeen saa muutakin kuin mojoa, vaikka niillä keskihintaisillakin pärjää vallan mainiosti...

Laulava Kylätohtori: Paitsi, että Baja on lähes 900 euron kitara, eikä 500. ;)
 
Juu, niiden hinta on pompannut reippaasti. 2012 ostin omani uutena Suomesta 610,-

Kuha: Juu, niiden hinta on pompannut reippaasti. 2012 ostin omani uutena Suomesta 610,-
 
Niiden hinta taisi tosiaan pompata jossain kohtaa aika mukavasti. Ilmeisesti olivat sen verran hyviä, että saattoi hintoja nostella. Mutta toisaalta, alkaa selviämään sekin, miksi vanhan liiton miesten mielestä 500 kitarat ovat niin hyviä, nehän puhuu oikeasti tonnin kitaroista kuitenkin. :D

Fender muuten on vissiin nostanut (kaikkien tuotteidensa) hintoja enemmän kuin muut viime vuosina. Pari-kolme vuotta sitten Tokait ja G&L:t etc olivat samassa hintaluokassa kuin nuo Bajat ja ihan samaa laatua.

Laulava Kylätohtori: Paitsi, että Baja on lähes 900 euron kitara, eikä 500. ;)
 
Mutta joo, onhan tuo Tokain ATE-55:kin kovan luokan tele. Eipä nuo kalliimmat nyt niin paljon parempia ole, mutta pointtini oli lähinnä, että kyllä sillä rahalla vielä 500 jälkeen saa muutakin kuin mojoa, vaikka niillä keskihintaisillakin pärjää vallan mainiosti...
 
Juu hinnat on Fendereissä pompanneet rajusti, mutta sitä samaa hintahaarukkaa yhtäkaikki tai siis se ihan sama kitara se baja on vaikka siitä nyt pyydetäänkin enemmän.
 
Saa tietenkin rahalla muutakin kuin mojoa.... esimerkiksi kovan laukun siihen kitaran mukaan yms. Kalliimmat kitarat ovat hienompaa puuta on mustaa eebeniä sun muuta ja on ne kitarat hienoja juu. Mutta mun pointti olikin etteivät ne ole merkittävästi kelvollisempia soittamiseen kuin keskihintaisetkaan.
 
Soundillisestihan hyvä kitara on kuin valkoinen paperi, eli avoin toistamaan kaiken mitä soittajansa haluaa sillä ilmaista. Mun mielestä laatu on sinällään vähän epämääräinen asia kun ihmiset ymmärtää sillä kuka mitäkin.
 
Oikeastaan tämän asian voisi muotoilla niin, että kalliit kitarat on ihan okei ja itsekin niistä tykkään ja kaikin mokomin sellaisen voi itselleen laittaa jos haluaa. Kukaan ei vain tarvitse sellaista välttämättä. Jokainen soittaja pärjäisi halvemmallakin kitaralla jos haluaisi. Meinaan että kallis kitara on ylellisyystuote joka on ihqu ja kiva, mutta ei soittamisen kannalta välttämätön.

Laulava Kylätohtori: Niiden hinta taisi tosiaan pompata jossain kohtaa aika mukavasti. Ilmeisesti olivat sen verran hyviä, että saattoi hintoja nostella. Mutta toisaalta, alkaa selviämään sekin, miksi vanhan liiton miesten mielestä 500 kitarat ovat niin hyviä, nehän puhuu oikeasti tonnin kitaroista kuitenkin. :D
 
No joo, onhan se kyllä noinkin :-D. Mä muuten aikanaan nuo kaksi halpistani ostaessani ihmettelin kovastikin, että miten ne on niin hemmetin halpoja:-D.

Laulava Kylätohtori: Pilkunnussintaa osa 2.
 
Minusta tuo esimerkkisi ei kerro oikeastaan mitään mistään, koska luvut ovat täysin mielivaltaisia. Meinaan 300 ei vastaa 50 euroa, eikä 1500 mk 1500 euroa...
 
Sorry, pilkunnussimisesta. :)
 
e. ehkä näitä on vähän hankala verrata, kun se eka kitara oli kuitenkin siihen aikaan puhdasta kultaa, vaikka nykyinen mielipide voisi olla jotain muuta. Silloin ei ollut kokemusta mistään ja siitä on vuosia aikaa, niin muistikuvat ovat aika epäluotettavia.
 
Niillä, kenellä ne ekat skebat ovat tallessa, niin voi tietysti paremmin vertailla, mikä niiden laatu oikeasti on nykypäivän peleihin verrattuna. Itselläkin Maison on vielä tallessa, mutta ei ole soittokunnossa, niin paha sanoa, miten se oikeasti vertautuu vaikka nykyajan Squiereihin...
 
No problems, olihan tuo mun esimerkki hieman ontuva ;)
 
Hätäseen tuon kirjoitin kesken työpäivän, joten pistän sen syyksi ;D

hallu: No joo, onhan se kyllä noinkin :-D. Mä muuten aikanaan nuo kaksi halpistani ostaessani ihmettelin kovastikin, että miten ne on niin hemmetin halpoja:-D.
 
Ei ne halpoja olleet, ihan linjassa muiden merkkien samantasoisten tuotteiden kanssa.

En tiedä, tuliko mulle vain huonot kortit, mutta jokainen lapsuuden halpis oli huono nykymittapuun mukaan. Virittimet oli oudon löysät, mikit ties mitä ja sokerina pohjalla vaneribody. Maison, Cort ja Harmony tulee ainakin mieleen halpiksista.

Ostin ekan vasurin Ibanez sähkökitarani joskus 80-luvun alussa Helsingin Aron soittimesta. Se oli siihen aikaan varmaan ainoita vasurisähkiksiä markkinoilla. Muotoilu oli straton tyyliin. Sen jälkeen on käsien läpi kulkenut aika monta kitaraa, mutta tuo kyseinen kitara pitää edelleenkin ykkössijaa huonoimpana kitarana mitä meikäläisellä on ollut. Siihen aikaan vaan kaikki kelpasi, että pääsi yleensä soittelemaan bändissä oikealla sähkiksellä. Se kitara maksoi siihen aikaan jotain 700-1000 markkaa, mikä oli iso raha perusduunarille. Kitaran lisäksi tuli hommattua Peavey Classic 2x12 combo, mikä kruunasi totaalisen munattoman ja huonon saundin. Uskon, että samaan rahaan saa tänään sekä parempia kitaroita, että vahvistimia.

Ensimmäinen sähkökitara oli Framus, jonka ostin kaverilta 79 tai 80, en muista hintaa. Oli soitettavuudeltaan ihan ok, vaikka elektroniikka ja body oli huono. Kelvollinen kaula teki siitä ihan hyvän opettelusoittimen. Kun olis sitten sitäkin tehny vähän enemmän. Opin siinä kuitenkin korvien käytön ja plokkaamisen alkeet. Aika äkkiä musta tulikin basisti. Lyhytkaulainen Vantage liikkeestä muistaakseni 1500 mk vuonna 81. Pistin fonin vaihtoon.

Lastinen: En tiedä, tuliko mulle vain huonot kortit, mutta jokainen lapsuuden halpis oli huono nykymittapuun mukaan. Virittimet oli oudon löysät, mikit ties mitä ja sokerina pohjalla vaneribody. Maison, Cort ja Harmony tulee ainakin mieleen halpiksista.
 
No niin, täällä on nyt käsitelty noita "pikkusen uudempia" halpiksia.. Puuttuvat tyystin nuo 60-70 -lukujen taitteen nimettömät japsit, joita silloin "sähkökitaraboomin" alettua tuotiin Suomeenkin.. Usein olivat jokseenkin "stratonnäköisiä", lähinnä syystä siitä, että kyseisen mallinen soitin oli valmistusteknisesti helppo. Kiitos Clarence Leo Fenderin, joka oli sen sellaiseksi suunnitellutkin..
Noissa oli juurikin rauta sitä huokeinta mahdollista, mikit vähän mitä sattui olemaan, ja bodyn materiaali sellaista puuta tai jotain, mistä oli helppoa vannesahalla laskettaa bodya muotoonsa. Hieman myöhemmin sitten tulivat ensimmäiset japanilaiset "merkkikitarat", Suomeen lähinnä seuraavilta "jakeluyhtiöiltä", Matsumokun Ariat, Hoshinon Ibanezit, ja sitten ne varsinaiset halpatuotantovehkehet, Moridairan Morris ym. Kawai/Teiscot.
60-luvun lopuilla sitten japanilaiset vankistivat jalansijaa noitten halpojen ja keskihintaisten soittimien osalta ihan yleismaailmallisesti, alkoi se "kopio-aikakausi" eli suosittujen ja tunnettujen soittimien (länsimaisten) näköispainoksia alkoi tulla markkinoille laivalasteittain. Noissakin totta kai se soittimen ulosmyyntihinta korreloi voimakkaasti siihen metälliosien ja muun kokonaisuuden laatuun. Jos nyt pitäydytään noissa "halpiksissa", niinkuin olen tämän säikeen lähtökohdan ymmärtänyt, ei siellä kovin kyllä laatukamalla juhlittu. Virittimet olivat edelleen sellasta halpa-hallilaatua, samoin mikit. Erittäinkin suosittu ominaisuus oli esim. humbukkerikitarassa laittaa sellaset mikit, joissa humbukkerin kuorissa oli kokonaista yksi kela. Tarkoitus kun oli lähinnä saada soittajapojalle/tytölle ainoastaan sellainen näköispainos jenkkikitarasta. ;)
Halpismarkkinoilla jylläsi edelleen samat toimijat muutamalla muulla vahvistettuna, merkkien kirjo laajeni huikeasti tosin. Matsumokun DIA:t oli noin remonttimiehen näkökulmasta niitä pahnanpohjimmaisia. Ariat taas olivat jo tuossa vaiheessa "ihan soittopelejä", niin Aria Diamondit kuin vallankin myöhemmät Aria Pro II -mallit.
Sama trendi oli muillakin, esimerkiksi "King Of The Kopies" eli Hoshino/Ibanez tuotti vallan hyviä soittimia, Hoshinon halpamalleiksi profiloitui mm. Cimar.
Uusia halpismallitoimittajia tuli tuolloin markkinoille, mm. Kasuga, Kyowa Shokai, Pearl, Maya ja monioita muita. Lisäksi halpamalleja alkoi tulla tuolloin 70-luvulla ns. "maahantuojan brändeinä", joka edelleenkin on voimissaan.. (Thomann -Harley Benton, JHS -Vintage ym. ym.)
 
Otsikon kysymykseen ehkä näin vanhan kehäketun kannalta toteaisin, että ihan soittimen hintaluokasta riippuu tuo huonommuus. Sen verran tähän päivään peilaten, tosin en oo noita soitinkorjaajan/fiksaajan hommia enää vuosiin tehnyt, joten yhtä laajaa matskua ei ole tassujen läpi enää kulkenut, on sanottava että tämän päivän halvimman pään soittimet on huomattavasti parempia, mitä 60-luvun lopun/70-luvun halpikset olivat. Totta hitossa edelleenkin halpaan soittimeen lyödään halvinta mahdollista rautaa, eikä ne puutkaan ihan sieltä huippuluokasta ole. Mutta tämänhän pitäis olla jokaisen järjellä käsitettävä juttu...

hallu: Juu hinnat on Fendereissä pompanneet rajusti, mutta sitä samaa hintahaarukkaa yhtäkaikki tai siis se ihan sama kitara se baja on vaikka siitä nyt pyydetäänkin enemmän.
 
Saa tietenkin rahalla muutakin kuin mojoa.... esimerkiksi kovan laukun siihen kitaran mukaan yms. Kalliimmat kitarat ovat hienompaa puuta on mustaa eebeniä sun muuta ja on ne kitarat hienoja juu. Mutta mun pointti olikin etteivät ne ole merkittävästi kelvollisempia soittamiseen kuin keskihintaisetkaan.
 
Soundillisestihan hyvä kitara on kuin valkoinen paperi, eli avoin toistamaan kaiken mitä soittajansa haluaa sillä ilmaista. Mun mielestä laatu on sinällään vähän epämääräinen asia kun ihmiset ymmärtää sillä kuka mitäkin.
 
Oikeastaan tämän asian voisi muotoilla niin, että kalliit kitarat on ihan okei ja itsekin niistä tykkään ja kaikin mokomin sellaisen voi itselleen laittaa jos haluaa. Kukaan ei vain tarvitse sellaista välttämättä. Jokainen soittaja pärjäisi halvemmallakin kitaralla jos haluaisi. Meinaan että kallis kitara on ylellisyystuote joka on ihqu ja kiva, mutta ei soittamisen kannalta välttämätön.
 
Joo, tästä olen kyllä samaa mieltä. Jos joku juttu ei lähde esim. monesti mainitulla Tokailla, niin ei se kyllä lähde millään muullakaan.
 
Oman laatujankutukseni pointti on, että niissä kalliimmissa on yksinkertaisesti paremmat osat. Esim. elektroniikan laatu on parempaa (paremmat potikat ym.), on teräsblokkia ja laadukkaita talloja, joiden ruuvit ovat kovaa ja laadukasta materiaalia, eli ei korkkaa tai jämähdä niin helposti. Säädöt toimii juuri niin kuin niiden pitääkin. Ja onhan noissa kalliimmissa peleissä jo mikitkin huippuluokkaa. Toki jollain aina on huono CS strato, joka ei soi ja kaula on kiero, mutta noin keskimääräisesti kalliimmissa on paremmin soivia puita. Ei toki niissäkään se ero mikään tajunnan räjäyttävä ole, mutta paremmat nyt kuitenkin. Sehän on sitten mielipide, miten ylös puita arvostaa. Kalliimmassa kaula ei todennäköisemmin vedä kieroksi. Jne jne jne...
 
Se kitaran hyvyyshän on sitten täysin subjektiivinen. Laatua (em. esimerkit) pystyy sentään jotenkin mittaamaan, mutta sehän ei tietysti tarkoita, että laadukkaampi kitara olisi aina parempi, jos speksit ei täsmää. Esim. mulle Squierin strato on parempi kuin Jem, mutta Jem on varmasti objektiivisilla mittareilla mitattuna joka suhteessa Squieria laadukkaampi...

Laulava Kylätohtori: Joo, tästä olen kyllä samaa mieltä. Jos joku juttu ei lähde esim. monesti mainitulla Tokailla, niin ei se kyllä lähde millään muullakaan.
 
Oman laatujankutukseni pointti on, että niissä kalliimmissa on yksinkertaisesti paremmat osat. Esim. elektroniikan laatu on parempaa (paremmat potikat ym.), on teräsblokkia ja laadukkaita talloja, joiden ruuvit ovat kovaa ja laadukasta materiaalia, eli ei korkkaa tai jämähdä niin helposti. Säädöt toimii juuri niin kuin niiden pitääkin. Ja onhan noissa kalliimmissa peleissä jo mikitkin huippuluokkaa. Toki jollain aina on huono CS strato, joka ei soi ja kaula on kiero, mutta noin keskimääräisesti kalliimmissa on paremmin soivia puita. Ei toki niissäkään se ero mikään tajunnan räjäyttävä ole, mutta paremmat nyt kuitenkin. Sehän on sitten mielipide, miten ylös puita arvostaa. Kalliimmassa kaula ei todennäköisemmin vedä kieroksi. Jne jne jne...
 
Se kitaran hyvyyshän on sitten täysin subjektiivinen. Laatua (em. esimerkit) pystyy sentään jotenkin mittaamaan, mutta sehän ei tietysti tarkoita, että laadukkaampi kitara olisi aina parempi, jos speksit ei täsmää. Esim. mulle Squierin strato on parempi kuin Jem, mutta Jem on varmasti objektiivisilla mittareilla mitattuna joka suhteessa Squieria laadukkaampi...
 
No joo, olet kyllä ihan oikeassa. Siinä kalliissa kitarassa ei yleensä ole mitään huomautettavaa kun taas keskihintaisissa on melkeen aina jotain pientä fixattavaa. Esimerkiksi tuohon mun bajaan teetätin jälkeenpäin häiriösuojauksen joka niissä kalliimmissa oli valmiina tehtaalta tullessa. Tuon toisen kitaran elektroniikassa on pientä sanomista (lähinnä mikkivalitsin on vähän "halvan" oloinen ja tekisi mieli vaihtaa se). Jotain satulan fiksaamista tms. myös voi helposti löytyä. Se kallis soitin on yleensä ihan valmis eikä sille tarvii tehä muuta kuin soittaa.

Huvittavaa on se, että noista Japanin halpiskopioista on tullut keräilykohteita, joiden hinnat voivat olla aika uskomattomia niiden soitettavuuteen ja yleiseen laatuun nähden. Noita ns. huonoja kitaroita tuhottiin varmaan niin paljon, että niitä ei ole enää paljoa jäljellä. Tilanne niissä on vähän sama kuin nos-putkissa.

iec: Mites muuten arvoisat mnetin jäsenet - kuinka moni on käyttänyt uuden/käytetyn juuri ostetun kitaran vielä yllämainitun kaltaisessa huollossa? Ja nyt tarkoitan ettei missään kitaraliikkeen valohoidossa, jossa vain vähän säädetään intonaatiota ja laitetaan nauhoihin liukasteita, vaan sellaisessa huollossa jossa todella tiedetään mitä tehdään.
 
Mulla on sellainen hyväksi havaittu tapa että pistän aina kitaran hankittuana (oli se uusi tai käytetty) ammattitaitoiselle soitinrakentajalle. Se saa sen purkaa ja tarkastaa, sitten kaikki huomiota vaativa laitetaan tikkiin ja säädöt vielä viimeisen päälle. Sitten sitä on helppo ylläpitää itse. Kyllähän ammattilainen osaa arvioida sitä kitaraa ja sillä on välineet + tietotaitoa laittaa se kitara sellaisiin säätöihin että siitä saa koko potentiaalin irti. Etenkin edullisten kitaroiden kohdalla kannattaa suosiolla uhrata pari seteliä siinä alussa tähän. No, Ruokangasta ei kyllä tarvinnut kiikuttaa minnekään. Se oli heti täydessä tikissä eikä sille ole tarvinnut tehdä yhtään mitään säätöjä vielä. :)
 
Edullisten kitaroiden kohdalla kannattaa myös muistaa pitää silmällä sen kitaran oikeaa hintalappua. Kaveri osti Musamaailmasta Tokain 700e ja sanoi että se vastaa ihan täysin puolet kalliimpaa jenkkiversiota. Noh, siinä kun alettiin asiaa pohtimaan niin eihän se kitara oikeasti 700e maksanut. Siihen oli ostettu liki kolmen sadan mikkisatsi, ammattilaisella oli uudistettu sähköpuoli laadukkaampaan tavaraan, lisätty häiriösuojus, laitettu alkuperäistä rimpulaa parempi satula, teräsblokki, nauhat oli hiottu ja säädöt laitettu kuntoon. Kitaran oikea hintalappu olikin todellisuudessa 1400e. Onhan se hyvä kitara, kuten 1400e kitaralta voi olettaakin. :)
 
Juzpe: Reiskalla kahella tonnillaa saa "melko" hyvän mittatilausskeban jo paikallisesta. En lähtis kyl tonnin markettiritsoihin vertaamaan.
 
Tämä on täysin totta. Suomessa on tosi paljon pieniä pajoja joista saa tuohon parin kolmen tonnin hintaluokkaan jo sellaisen käsintehdyn mailan että ei jää ainakaan siitä kiinni. Esimerkiksi Aurora, Halla ja Finlandia instruments tekevät ilmeisen hyviä soittimia eikä hintalappu ole hälyttävän pitkä.
 
hallu: Mutta mun pointti olikin etteivät ne ole merkittävästi kelvollisempia soittamiseen kuin keskihintaisetkaan.
 
Laulava Kylätohtori: ajattelen, että noin 2000 asti saa rahalla parempaa laatua ja siitä eteenpäin maksetaan ulkomusiikillisuudesta ja yksilöllisyydestä.
 
Olen tohtorin kanssa aika pitkälti samoilla linjoilla. Olen kahlannut läpi useita kitaroita ja bassoja opiskeluaikoinani tuossa puolen tonnin hintaluokassa eikä ikinä ole kyllä tullut vastaan puolen tonnin mailaa joka olisi täysin verrattavissa parin tonnin vastaavaan. Kyllä niissä keskihintaisissa on ollut aina yhtä ja toista mihin on pitänyt kiinnittä huomiota. Omasta kokemuksesta voin sanoa myös sen, että sen kalliin ja laadukkaan soittimen koko ihanuus paljastuu kunnolla vasta kun alle alkaa tulla yhteisiä kilometrejä. Jossain soitinliikkeessä kun raapaisee vieraalla kitaralla otsa hiessä kolme minuuttia niin eihän siinä koko totuus voi millään paljastua. Enkä ainakaan itse minkään lyhyen testin perusteella uskaltaisi mitään kovia kiveenhakattuja totuuksia alkaa laukomaan.
 
Jonkin verran omat kokemukset kuitenkin eroaa tohtorin väitteistä, väitän että rahalla saa parempaa kyllä vielä tuosta parista tonnista aika pitkälle. Ne erot ei välttämättä ota ihan niin suuria harppauksia kuin jos vertaa 500e ja 2000e kitaroita keskenään, mutta kyllä niitä selviä eroja on vielä tuonne 4-5k tietämille. Omalla kohdallani ja omia kitaroitani valitessa olen tehnyt mielestäni niin kattavaa vertailua kuin aika ja mahdollisuudet ovat antaneet myöten. Ja voin ihan rehellisesti sanoa että kyllä tuossa Ruokankaan Mojossa on vastinetta ihan koko sille rontti neljän tonnin hintalapulle, se on se oikeasti paljon parempi soitin kuin aiemmin omistamani parin tonnin Fender American Vintage Telecaster, ottaa se selvän harppauksen jopa aiemmin omistamaani kolmen tonnin hintalapulla liikkuneeseen Fenderin Custom Shop pajan tuotteeseenkin. Samoin tuo Navigatorin näkemys 1958 vuoden Les Paul Standardista haukkuu kyllä helposti viiden tonnin hintalappunsa ja on soittimena selvästi omalla tasollaan kun vertaan sitä aiemmin omistamiini 1000-2000e Gibsoneihin ja on mielestäni ihan samalla viivalla saman hintaluokan Custom Shop Gibsoneiden kanssa. Ruokankaan Unicorn olisi ihan varmasti vielä tätäkin parempi, mutta ei riitä raha moiseen. Lisäksi mulla oli tämän lessun kohdalla kauhea fiksaatio tuohon hondurasin mahonkiin. Mutta jos joskus rikastun niin Unicorn Artisan tulee tuohon vierään iahn varmasti.
 
Se on taas jokaisen oma asia ovatko ne erot sen arvoisia että laittaa sellaiseen rahaa kiinni. Kannattaa kuitenkin pitää mieli avoimena eikä biasoida itseään mihinkään tiettyyn hintaluokkaan tai ajatukseen paljonko soitin saa tai ei saa maksaa. Omalla kohdallani nuo kaksi aiemmin mainitsemaani kitaraa ovat inspiroineet minua soittamaan ihan eri tavalla kuin yksikään toinen soitin aiemmin, lisäksi olen saanut niistä kimmokkeita laajentaa repertuaariani myös muutaman aiemmin hieman vieraaksi jääneen genren pariin. Jokaikisen soittorupeaman päätteeksi olen ollut ihan helvetin tyytyväinen siihen että panostin niihin minkä panostin. Kaiken kaikkiaan olen siis sitä mieltä että satsaus omalla kohdallani oli paikallaan.
 
Mutta musiikki ja soittaminen on ehdottomasti tärkeintä ja koko homman sielu. Voisin kyllä onnellisena soitella ja nauttia soitosta myös vaikkapa Squierin Classic Vibellä tai Tokailla, tämän hintaluokan mailoillahan sitä kahlattiin monta vuotta eikä se menoa haitannut yhtään. Samahan se on vahvistimienkin kanssa, ihan hyvin pärjäisin jollain kolmen sadan käytetylla Pro Juniorilla. Kyllä nuo on jo sellaisia kamppeita että suurin ongelma on siellä signaaliketjun toisessa päässä jos ei hommat suju. Mutta tästä huolimatta kyllä taas tänään muistin erittäin selvästi miksi se soitto on niin helvetin paljon hauskempaa sillä Ruokankaalla ja Fargenilla 4x12 kaapin läpi. ;)
 
Mitä taas tulee varsinaiseen aiheeseen niin olen sitä mieltä että halppikset on halppiksia vielä nykyäänkin, halvimmat ritsat ovat yhä huonoja. Suurin positiivinen muutos on mielestäni tapahtunut keskihintaisten kitaroiden kohdalla. Hintaluokassa 800-1500e on tapahtunut huima kehitys laadussa. Tuolla rahalla saa jo niin hyvän kitaran että sillä soittelisi kyllä ihan kuka vain ilman harmia.
 
Toinen kiinnostava pohdinnan aihe joka otsikon nurinpäin vääntämällä saisi aikaan voisi olla että olivatko ne parhaat kitarat noin ylipäätään parempia wanhoina hywinä aikoina? Onko 1960-luvun Stratocaster oikeasti merkittävästi parempi kuin vaikkapa saman pajan Custom Shop versio aiheesta.. tai jonkun laadukkaan pajan käsintekemä vastaava? Onko 1958 vuoden Les Paul oikeasti parempi kuin R9, Unicorn tai Navigator? Onko niin että puoli vuosisataa sitten saavutettiin sähkökitaran rakennuksessa se korkein taso ja sen jälkeen ollaan menty vain jyrkkää alamäkeä? Minua ei vintage kitarat tai vahvistimet juurikaan enää kiinnosta, ennemmin satsaan nykyajan parhaaseen laatuun.

Onko se parempi että hallussa on useampi 500-1000€ kitara jotka poikkeavat tosistaan melko lailla kuin se että olisi yksi kitara johon on upottanut kaikki liikenevät roposensa?
 
Itse koen että erilaisilla kitaroilla "lähtee" helpommin erilaiset soitannot ja toisaalta välineistön vaihtelu saa jollakin tapaa miettimään omaa soittoa. Kun soittaa jotakin tuttua "väärällä" kitaralla saattaa oppia tai huomata jotakin.
 
Toisaalta, jos hallussa on vain yksi tai yhdenlaisia kitaroita, niin silloin mikään ei häirinne soittotoimitusta ja "olosuhteet" ja "soittokeli" on aina sama ja saa keskittyä olennaisimpaan.
..
Kunhan nyt vaan aattellin "ääneen"...

zedder: Onko se parempi että hallussa on useampi 500-1000€ kitara jotka poikkeavat tosistaan melko lailla kuin se että olisi yksi kitara johon on upottanut kaikki liikenevät roposensa?
 
Itse taas olen sitä mieltä että ennemmin pari kolme mahdollisimman laadukasta ja riittävän erilaista kitaraa kuin vaikkapa kymmenen viiden sadan hintalapulla liikkuvaa. Esimerkiksi on se ihme jos ei Tele/strato+Les Paul+ES335 nyt esimerkiksi riitä mihin vain tarttee.

Tuossa hiljattain ostin jackson 200 e vasurin. Taso on juuri se jonka voi tuossa hintaluokassa saada. Soitettava, mutta erinäisiä puutteita. Huonosti tehty kaulutasku, huono sustain, 10-nauha on inan liian matala, huvittavat rimpulapotikat. Jos haluaa halvasta tehdä hyvän pitäisi tähdätä lähtöhinnaltaan parempiin. Mutta omaan tarkoitukseen riittävä. En kylläkään suosittelisi aloittelijalle ekaksi kitaraksi.