Etno, proge, latin ›

Bill Bruford pisti Facebook-sivullaan vähintäänkin osuvasti:
 
He had an approach that contrasted sharply with the somewhat monotonic, immobile bass parts of today. His lines were important; counter-melodic structural components that you were as likely to go away humming as the top line melody; little stand-alone works of art in themselves. Whenever I think of him, which is not infrequently, I think of the over-driven fuzz of the sinewy staccato hits in Close to the Edge (604 and on) or a couple of minutes later where he sounds like a tuba (8.00). While he may have taken a while to arrive at the finished article, it was always worth waiting for. And then he would sing a different part on top.
 
An individualist in an age when it was possible to establish individuality, Chris fearlessly staked out a whole protectorate of bass playing in which he was lord and master.

minulle on selvinnyt vasta 30 vuoden kuuntelun jälkeen ettei se C t t E olekaan
paras Yes levy vaan se onkin ;
 
TALES FROM TOPOGRAPHIC OCEANS .
 
OLEN KUUNNELLUT HUONOILLA TAI VÄÄRILLÄ LAITTEILLA JOILLA
EI PYSTY MILLÄÄN KUULEMAAN MITÄ "Topolla" on .
Siis siinähän on esim. paras rumpu työskentely kuin millään muulla
Yes levyllä, kiitos Alan .
Myös Jon ja Chris on parhaimmillan ja kokonaisuus on
niin kiinteä ettei sitä kuule kuin Dualin vanhoilla vinyylisoittimilla, vanhoilta vinyyleitä !
unohda remaster cd:t tässä tapauksessa. voit kyllä kuunnella 90125 myös cd:ltä mutta et Topoa siinä muodossa missä se toimii.

Kyllä Close to the Edge on minun mielestäni Yesin uran huippu. Topographic Oceanista en ole niin koskaan syttynyt. Mutta voi olla, että siihen pitäisi syventyä vielä lisää.
 
Kuuntelen tässä Yesiä parhaillaan Chris Squiren muiston kunniaksi.
 
PS: Itse ihmettelen, miten hieno levy tämä Fly From Here on. Osa musiikkialan julkaisuista tykkäsi kovasti, osa lyttäsi täysin. Miksi ihmeessä? Tämä on aivan mahtava levy.
 
https://www.youtube.com/watch?v=Tapx0WlouJM

Topographic Oceansin suurin meriitti on lähinnä se, että on täysin käsittämätöntä miten niin loistava bändi kuin Yes pystyi kahden niin täydellisen levyn kuin Close to the Edge ja Relayer välissä tekemään niin täydellisen mahalaskun.

heko heko . C tt E on huippuhyvä mutta Tales vaan
vaatii kuulijalta niin paljon enemmän keskittymistä
ettei siihen moni pysty, siis
KUUNTELE KUUNTELE KUUNTELE KUUNTTELE enemmän ja
enemmän niin ehkä se vihdoin aukeaa, myös
klassinen musiikki ja jazz vaatii usein musiikillista
lahjakkuutta että niistä saa esiin sen oleellisen.
Myös hifi laitteiston uusiminen voi saada ihmeitä aikaan,
hankippa retro hifiä ! .

Kyllä sitä on yritetty kuunnella ja yritän itse asiassa kuunnella tälläkin hetkellä. Mutta ei, ei se sisältö oo muuttunut vieläkään miksikään. Tai oikeastaan lähinnä sen sisällön puute - sinne tänne on ripoteltu hyviä teemoja ja melodianpätkiä mutta mikään levyn biiseistä ei vaan yksinkertaisesti kanna loppuun asti ja kuulijalta pettää mielenkiinto. Jos levyllä on neljä 20 minuutin biisiä niin tyhjäkäynti on tosi paha juttu ja Talesilla nimenomaan sitä tyhjäkäyntiä on aivan liikaa, eikä se muutu miksikään kuuntelemalla tai vielä vähemmän kamoja vaihtamalla. Mä olen yrittänyt ymmärtää tätä levyä 12 vuotta enkä mä vieläkään ymmärrä sitä, joten mun puolesta saa olla.

Juu täytyy myöntää että Talesia ei tässäkään osoitteessa ole saatu täydellisesti avautumaan n. 10 vuoden ja varmaan satojen kuuntelukertojen jälkeenkään;)... Varmaan vähiten kuunneltu Yes-levy nykyisin koko tuotannosta.

Ensinnäkin, RIP Chris Squire.
 
Ja sitten:
 
En ole liikaa kuunnellut vielä Talesia, mutta omasta mielestäni Tales kaatuu siihen, että bändi yrittää hiukan liikaa. Come on, yhdellä levyllä 4 kappaletta, joista kaikki 20 min eepoksia. Mulle se ei ainakaan toimi ihan täysillä.
Ei silleen, että levy olisi huono, mutta biisit eivät vaan ole ''laadultaan'' niin hyviä mielestäni. Mutta avausraita ja Ritual ovat ainakin hyviä biisejä IMO. Vaikka eivät ne kuitenkaan yllä esim. Close To The Edgen, tai The Gates Of Deliriumin tasolle ;)
 
Hmm, ehkä pitäisi vaan syventyä levyyn enemmän.. Taidan pistää soimaan!

Itse kuuntelin viimeksi Talesia ollessani Lapissa hiihtämässä talvella. Tunnelmallinen ympäristö ja fiilis kohdallaan, mutta en vieläkään saanut kunnolla kiinni levystä.

Hassua, itelle tulee semmonen fiilis että Relayerilla nimenomaan yritetään ihan liikaa. Taidankin olla yksin mielipiteeni kanssa, mutta mielestäni Relayer on juuri se levy, josta bändiä pitäisi moittia, ja yksi osasyy siihen mistä progea voi mahdollisesti kritisoida. Kaoottista sähläystä ja pallo hukassa, eivätkä ne rauhallisemmatkaan pätkät herätä meikäläisessä yhtään mitään fiiliksiä. Onneksi muut aikalaiset osasivat toteuttaa monimutkaistakin musiikkia tyylillä, esim. Area, Gryphon ja Gentle Giant.
 
Anyways, RIP Squirelle. Vaikka Yes ei olekaan kauheasti kuuntelussa, pakko nostaa hattua bassotaiteilijalle.

Bjarska: En ole liikaa kuunnellut vielä Talesia, mutta omasta mielestäni Tales kaatuu siihen, että bändi yrittää hiukan liikaa. Come on, yhdellä levyllä 4 kappaletta, joista kaikki 20 min eepoksia. Mulle se ei ainakaan toimi ihan täysillä.
 
On sillä hetkensä, mutta sortuu nimenomaan siihen omaan suuruudenhulluuteensa. Tavallaan Talesissa tiivistyy kaikki se mikä Yesissä, tai jopa koko progemusassa on huonoa.
 
Kuuntelin sen tosiaan tossa päivällä taas läpi ja jälleen kerran tuli vaan sellainen olo että olen tuhlannut 80 minuuttia elämästäni ja haluan ne takaisin. En ole kokenut samanlaisia tunteita esim. Lamb Lies Down on Broadwayn tai The Wallin kohdalla. Pikemminkin päinvastoin, niistä jää kerta toisensa sellainen olo, että taas tuli koettua jotain suurta.

No joo mulle on vähän vaikeaa yrittää verrata jotain Talesia vaikkapa noihin em. Genesis/Floyd-levyihin. Vaikka The Wall onkin teemalevy niin sillä ei ole varsinaista 20 min. eeposta (varsinkaan pelkästään neljästä sellaisesta koostuvaa) . Jokaista "osaa" (näin voisi kutsua) voi kuunnella omana "biisinään". Sama juttu Genesiksen Lambin kanssa. Kokonaisuudesta voi nauttia myös pienempinä "annoksina" ilman että koko levy olisi tietyssä mielessä "pakko" kuunnella;)...

Vessajono: On sillä hetkensä, mutta sortuu nimenomaan siihen omaan suuruudenhulluuteensa. Tavallaan Talesissa tiivistyy kaikki se mikä Yesissä, tai jopa koko progemusassa on huonoa.
 
Tuohon tapaan olen itsekin ajatellut. Relayerin kuuntelin tuossa itse Squiren muistolle.

unohdin kertoa että KUULOKE kuuntelussa se vasta aukee, jos aukee ...
ei niin hyviä kajareita taida ollakaan että suoritus olisi laitteilta 100% .
 
Minulle nimibiisi CttE on ollut aina kova pala siksi että
siinä ei tunnu olevan muuta kuin jotain
wakemanin sävelmattoa ja jotain kilinää ja kolinaa ja veden solinaa jne.
enemmän AND YOU AND I ja SIBERIAN KHATRU kolahtaa .
 
Oikeastaan tuo You and I onkin tällä hetkellä Yes suosikkini i've seen all good peoplen ohella.

Dave Dangerous:
Minulle nimibiisi CttE on ollut aina kova pala siksi että
siinä ei tunnu olevan muuta kuin jotain
wakemanin sävelmattoa ja jotain kilinää ja kolinaa ja veden solinaa jne.
 
Eissss. Ootpa hyvin kuunnellu!

Alan White on jossain haastattelussa kertonut että Yesin hienoimmat hetket on 90125 ( hyvä s e on mutta ....) , Tales from Topo ... ja kolmas tais olla Relayer .
Ei mitään mainintaa Closesta !
Mitäs tähän sanotte ?

Dave Dangerous: Alan White on jossain haastattelussa kertonut että Yesin hienoimmat hetket on 90125 ( hyvä s e on mutta ....) , Tales from Topo ... ja kolmas tais olla Relayer .
Ei mitään mainintaa Closesta !
Mitäs tähän sanotte ?
 
Oliskohan tuolla jotain tekemistä sen kanssa, ettei White soita kyseisellä levyllä?

Andy Six: Oliskohan tuolla jotain tekemistä sen kanssa, ettei White soita kyseisellä levyllä?
 
:-D
Mäkin kans veikkaan tuota..

Dave Dangerous: Mitäs tähän sanotte ?
 
Sanon, että Relayer on Yesin paras levy. Close to the Edge on helposti paras biisi mutta levy ei ole kokonaisuutena Relayerin veroinen.