Elektroniikka ja soitinrakennus ›

Olisko missään netissä tai jossain vinkkiä juotosten ja eristysten tekemiseen?
 
Askarrellaan piuha
 
Juottamisessa käytetään suhteellisen matalatehoista kolvia, 25-wattinen on hyvä. Yli 60-wattiset sopivat paremmin vaikkapa kattiloiden tinaamiseen. Tinana on helpoin käyttää erityistä juotostinaa, jossa on valmiiksi hartsia (puhdistaa juotettavat pinnat palaessaan) sisällä. Pidä juotoskolvin kärjessä aina ohuelti tinaa, muuten terä hapettuu ja johtaa huonommin lämpöä. Pyyhkäise ylimääräinen tina vaikkapa kosteaan sieneen vasta juuri ennen kuin alat juottaa.
 
Liitin ja johto kannattaa kiinnittää jonkinlaiselle alustalle juottamisen ajaksi, etteivät ne heilu. Elektroniikkaliikkeistä saa hauenleuoilla varustettuja juotostelineitä, mutta ruuvipuristin (älä kiristä liikaa, varsinkin plugit hajoavat äkkiä) tai vaikka teippi ajaa saman asian. Jos aiot tehdä suuren määrän piuhoja (patchbayjohdot, kaikki mikkipiuhat, kaukokaapeli...) kannattaa kokeilla laittaa ruuvipuristimeen liittimen vastakappale ja kytkeä liitin siihen juottamisen ajaksi.
 
Lämmitä sekä juotoskorvake että johdon pää ensin, lisää tina vasta sitten. Tina hakee aina kuuminta kohtaa. Ole kärsivällinen ja anna tinan levitä tasaisesti, ettei tule kylmäjuotosta. Hartsin käry käy silmiin, ja sitä voi puhallella pois naamalta. Varo ettet liikuta liitintä tai johtoa kun vedät kolvin pois. Hyvä juotos on kiiltävä ja tasainen, huono juotos on mattapintainen, rosoinen ja todennäköisesti murtuu viimeistään käytössä. Lopuksi jäähtyneestä juotoksesta napsitaan sivuleikkurilla liiat pois.
 
Jos komponentteja on niin lähellä, että lämpö vaikuttaa niihin (metalli lämpiää juotettaessa aika lailla), kannattaa käyttää hauenleukaa tai vaikka isoa paperiliitintä johtamaan lämpö kauemmas. Varsinkin transistorit, diodit ja aivan erityisesti mikropiirit kärventyvät herkästi.
 
Instrumenttijohdossa kannattaa satsata laatuun. Itse tehty johto ei ole juurikaan kaupasta ostettua halvempi, mutta jos kolvi pysyy kädessä, tietää ainakin että johto on parhaista mahdollisista osista tehty (eikä työstäkään voi kiittää kuin itseä). Sitä paitsi kaupasta saatavat johdot ovat useimmiten pisimmillään noin 6 metrin mittaisia, mikä studiossa onkin hyvä enimmäispituus, mutta lavalle vähän lyhyt. Lavalla kun vahvistimen ja kitaran välinen lyhin matka harvoin on suora viiva. Erilaisissa johdoissa on myös soinnillisia eroja - toiset vannovat kangaspunoksen, toiset koaksiaalikaapelin nimeen.
 
Liittiminä Neutrikit kestävät aika rankkaa käsittelyä ja niiden vedonpoisto on omaa luokkaansa, vaikka juottamisen mukavuus ei varsinkaan 6,3mm liittimillä ole mitään herkkua.
 
Nykyisissä Neutrikin plugeissa ei maalle ole juotoskorvaketta, vaan johdon vaippa vedetään muoviholkissa olevasta raosta ulos. Sitä ei siis ole tarkoitus juottaa, vaan se puristuu kiinni kun liitin suljetaan.
 
Yleisin ongelma on, että instrumenttipiuha rätisee ja paukkuu. Huonolaatuisen vaippajohdon tunnistaakin helpoimmin siitä, että se on mikrofoninen - kun johtoa koputtaa, se kuuluu. Tämä johtuu piezosähköstä, johdon eriste on joko sulanut ohueksi tai ollut alun perinkin riittämätön erottamaan kuumaa karvaa vaipasta. Helpoin tapa sulattaa eristeet instrumenttijohdosta on käyttää sitä kaappijohtona - ja saa olla aika hyvä johto, että kestää mokoman väärinkäytön. Johto ei siis ole suorastaan oikosulussa, mutta kun yleismittarilla mitataan kuuman ja kylmän välistä impedanssia, on vastus jotain aivan muuta kuin ääretön.
 
(Ote Kivi Larmolan teoksen "Rokkibändin ABC" (Idemco/Riffi 2004) raakaversiosta. Kirja ilmestyy lähiaikoina.)