Rock, pop, alternative ›

Joitakin vuosia sitten tuli oltua ihan hullu Porcupine Tree ja ennen kaikkea Steven Wilson fanittaja, jolle kelpasi suurin piirtein kaikki, mitä mies oli ikinä tehnyt. Lähes koko Porcupine Tree tuotanto oli silkkaa timanttia, ensimmäinen soololevy toimi siinä rinnalla hyvin, No-Man levytkin maistuivat ja suurin osa sivuprojekteistakin herätteli mielenkiintoa.
 
Sitten alkoi tapahtua pientä turtumista tämän tekemisiä kohtaan. Porcupine Treen viimeinen levy jäi hieman etäiseksi, Blackfieldin levyt eivät ensimmäisen jälkeen oikein kolahtaneet, Åkerfeldtin kanssa tehty Storm Corrosion -albumi oli jo todella väkinäinen ja oikeastaan vain soololevyt Grace for Drowning ja The Raven That Refused to Sing (And Other Stories) päätyivät tiiviimpään kuunteluun, mutta silti tuntui monta vuotta siltä, että Wilsonin kuviot eivät vain uppoa ihan samalla tavalla, kuin joskus 2000-luvun puolivälin ympärillä parhaina vuosinaan.
 
Nyt kun käsissä on Wilsonin uusi sooloalbumi Hand. Cannot. Erase. jonka kansikuvakin koristaa tätä päivitystä, voi ainakin helposti sanoa, että kyse ei ole ollut täydestä kyllästymisestä koko tyypin soundiin! Päinvastoin! Tämä levyhän on ehdottomasti parasta, mitä Wilson on tehnyt sitten vuoden 2007 ja Porcupine Treen hienon Fear of A Blank Planetin! Vaikka kaksi edellistäkin sooloa on edelleen komeita tuotoksia, nyt nappaa kyllä ihan eri tavalla. Wilsonilla on melko ainutlaatuinen kyky sovittaa yhteen sekä vanhoja vuosikymmeniä että modernia soundia sen sijaan, että tämä vain kumartelisi vanhoille ajoille ja juuri tämä sulautuu nyt teräkseksi.
 
Levy on ollut nyt kuuntelussa vasta pari kolme kertaa, mutta jo nyt uskallan sanoa, että tässä on ihan tajuttoman hienosti versoileva kokonaisuus, jossa riittää tutkittavaa vielä pitkäksi aikaa. Hämmentävä konsepti, omituinen tunnelma ja ennen kaikkea arvoitukselliset biisit herättävät mielenkiintoa uppoutua syvemmälle ja syvemmälle levyn uumeniin, mistä saattaa löytyä ajan kanssa vielä vaikka mitä.
 
Siispä kaikki te, jotka olette joskus Porcupine Treen tai Steven Wilsonin matkaan lähteneet ja olette ehkä jossain vaiheessa hieman kärryiltä pudonneet, ottakaahan tämä levy kuunteluun! Huumaavaa materiaalia!

eka kuuntelu jätti vähän hämmentyneen fiiliksen - odotin tietysti enemmän progea ja kikkailua ja osa biiseistähän oli melkein radiopoppia!?! mutta...
 
nyt kun on kuunnellut tiiviisti levyä pari päivää niin kyllähän tämä alkaa aueta. sanoitusten punainen lanka ei nyt niin kiinnosta, oikeastaan ainoa biisi jonka kohdalla ees kuunteli ajatuksella sanoja oli Perfect Life, missä se mimmi puhelee musan päälle, muuten pääpaino on ollut musan kuuntelussa - ja kyllä toimii! toki just noi muutamat levyn progemmat siivut kolisee koviten, mutta kyl oon alkanut diggailla myös popimmasta laidastakin: Hands Cannot Erase, Perfect Life jne...
 
Itse kun on vähän myöhäisherännäinen Wilsonin edesottamuksiin, vasta Deadwing-levyn myötä alkanut diggailla ja sit myöhemmin kaivellut noita vanhempiakin PT-levyjä (ja pakko myöntää, onhan levyt Lightbulb Sun ja In Absentia esimerkiks ihan vitun paljon kovempia kuin se toistaiseks viimeisin tuotos!)

3 Years Older on kyllä paras Rush-biisi, jota Rush ei ole tehnyt. Muutenkin levy on aivan hyvä.

Tässä kun on tätä uutta ja paria edelistä Wilsonia tullut kuunneltua vertailemisen vuoksi, niin tuotantotasolla tämä on kyllä ehdottomasti kovin näistä kolmesta. Toki viime levy on myös erittäin hyvin tuotettu ja huomaa kuka niitä progeklassikoita on viime vuosina miksannut ja fiksannut.
 
Sitä en kyllä edelleenkään osaa sanoa kummasta tykkään enemmän tästä vai siitä edellisestä, mutta hyviä ovat kumpikin. Seuraavaksi Wilson voisi vaihtaa Mellotronin Fairlightiin ja tehdä sellaisen "mitä jos 70-luvun bändeillä olisi kulta-aikanaan ollut kasariteknologiaa käytettävissään" En tarkoita, että sieltä pitäisi tulla reverbin alle upotettu kasarikimara, vaan otettaisiin ne seuraavan vuosikymmenen parhaat jutut mukaan ja integroitaisiin ne 70-luvun hämyyn progeiluun.

Akimanin kanssa vahvasti samoilla linjoilla! On upea levy ja ehkäpä jopa pesee Ravenin, minkä en luullut olevan edes mahdollista..
 
Tää deluxe-setti on jo todella överiks vedetty paketti, kaikenlaista lehtileikettä, syntymätodistusta ja kirjettä löytyy.. No, onneks musa kantaa ja mielellään kuuntelee noita instrumentaali- ja demoversioitakin. Dokkarikin on hyvä; hianoo, että Stevenillä ja mulla on sama suosikkialbumi Kate Bushin tuotannossa eli The Dreaming. Sitä levyä oli Wilson paljon kuunnellut tätä uutta tehdessään ja sieltä kumpuaa esim. nää poikakuoro-osuuksien käyttö.
 
Ainoo miinus on se, että deluxe-version mukana olevassa päiväkirjan tapasessa, päähenkilö kertoo saaneensa kaveriltaan Kate Bushin levyn ja ihastuneensa kappaleen nimeen And dream of Sheep.. ja sitten siinä sivulla on selvästi piirros Aerial-levyn kannesta, vaikka toi piisihän on tietty Hounds of Love tai pikemminkin The Ninth Wave-levyllä. Vähän tarkkuutta toivoisin Steven :-) Tämä oli sitten sitä IRONIAA!!

Muutaman kerran levysoittimessa tätä uusinta tuotosta pyöräyteltyäni täytyy todeta, että kyseessä on kyllä aivan loistava levy ja omalla kohdallani pesee kyllä Ravenin aika selkeästikin vielä, vaikka edellä mainittukin on upea teos. Vaatii silti lisää kuuntelua, ja mikäs tässä olisikaan parempaa tekemistä huhtikuun 19. päivää odotellessa!
 
Itse olen aina rakastanut näitä Wilsonin popahtavampiakin sävellyksiä ja suurin suosikkini levyltä onkin Happy Returns, joka jäi erittäin positiivisesti mieleen jo viimeksi Circuksessa. Muita tässä vaiheessa nouseita suosikkeja ovat 3 Years Older, levyn nimikkobiisi ja Routine.

Artturi: Akimanin kanssa vahvasti samoilla linjoilla! On upea levy ja ehkäpä jopa pesee Ravenin, minkä en luullut olevan edes mahdollista..
 
Tää deluxe-setti on jo todella överiks vedetty paketti, kaikenlaista lehtileikettä, syntymätodistusta ja kirjettä löytyy.. No, onneks musa kantaa ja mielellään kuuntelee noita instrumentaali- ja demoversioitakin. Dokkarikin on hyvä; hianoo, että Stevenillä ja mulla on sama suosikkialbumi Kate Bushin tuotannossa eli The Dreaming. Sitä levyä oli Wilson paljon kuunnellut tätä uutta tehdessään ja sieltä kumpuaa esim. nää poikakuoro-osuuksien käyttö.
 
Ainoo miinus on se, että deluxe-version mukana olevassa päiväkirjan tapasessa, päähenkilö kertoo saaneensa kaveriltaan Kate Bushin levyn ja ihastuneensa kappaleen nimeen And dream of Sheep.. ja sitten siinä sivulla on selvästi piirros Aerial-levyn kannesta, vaikka toi piisihän on tietty Hounds of Love tai pikemminkin The Ninth Wave-levyllä. Vähän tarkkuutta toivoisin Steven :-) Tämä oli sitten sitä IRONIAA!!
 
Ootko huomannut et biisien lyriikat on "piilotettu" noihin lehtileikkeisiin, postikortiin, vihkoseen, kirjeeseen jne. Munsta toi kirja on nerokkaasti rakennettu, upea kokonaisuus niinkuin koko levykin. 5/5.

Muutamassa biisissä vähän liikaa turhanpäiväistä progeilua, mutta muuten varsin buenolta kuulostaa parin kuuntelun perusteella.

Aivan mahtava levy tämä uutukainen. Viikonlopun aikana ehti kuunteleen >10 kertaa ja joka kerta vaan paranee. :) Tuo Raven ei kolahdellu itelle niinkään, joten aika mukava yllätys.

Tota spessuhärdelliä on tulossa hieman lisää Burningshediin. Pistin tilaukseen, kun kyllä tää sen verta hyvältä levyltä vaikuttaa. Samalla Pistin Gavin Harrisonin PT-jazz-cover-levystä ennakkotilauksen sisään.

Ali: Tota spessuhärdelliä on tulossa hieman lisää Burningshediin. Pistin tilaukseen, kun kyllä tää sen verta hyvältä levyltä vaikuttaa. Samalla Pistin Gavin Harrisonin PT-jazz-cover-levystä ennakkotilauksen sisään.
 
Kannatan. Kirja on hieno ja levy on kuulostanut alusta asti loistavalta, ja parantunut silti koko ajan kuuntelussa. Taidan ostaa vielä sen vielä sen vinyylinkin.

Kellään tietoa milloin herra aloittaa? Ovet jo 19.00 mutta alkaako itse soitto kasilta vai ysiltä?

Ton mukaan olis klo 21. http://www.livenation.fi/event/588145/steven-wilson-tickets

Tässä Stevenin keikkaan valmistautuessa on tullut kuunneltua pitkästä aikaa myös noita PT:n levyjä! Olenko ainoa jonka mielestä Deadwing on Porcujen paras? Toi Fear of.. on toki loistokas, mut Deadwingissä on jotain muuta, uniikkia! Yhtye on ekaa kertaa sinut soundinsa kanssa! Arriving.....

Artturi: Tässä Stevenin keikkaan valmistautuessa on tullut kuunneltua pitkästä aikaa myös noita PT:n levyjä! Olenko ainoa jonka mielestä Deadwing on Porcujen paras? Toi Fear of.. on toki loistokas, mut Deadwingissä on jotain muuta, uniikkia! Yhtye on ekaa kertaa sinut soundinsa kanssa! Arriving.....
 
Deadwing on ehdottomasti omiakin suosikkeja PT-tuotannossa, mutta tuohon "Yhtye on ekaa kertaa sinut soundinsa kanssa"-ajatukseen en pysty yhtymään mitenkään. Kyllä se yhtye saattoi olla jo seitsemän edellisenkin levyn aikana. Ei se etsikkoaika ehkä ihan viittätoista vuotta kestänyt. :)
 
Itse olen aina jakanut Porcupine Tree -tuotantoa hieman tietynlaisiin osiin. Debyytti on oma juttunsa, sen jälkeen Up the Downstairs, The Sky Moves Sideways ja Signify muodostavat sen ensimmäisen varsinaisen aikakauden albumituotannossa hapokkaalla progellaan. Jo tässä kaudessa varsinkin kaksi viimeisenä mainittua ovat ihan silkkaa timanttia. Tämän jälkeen soundi muovautui hieman ja tuloksena ei ollut uutta etsikkoaikaa, vaan Stupid Dream ja Lightbulb Sun olivat jälleen omassa brittiprogemaisessa soundissaan loistavia levyjä. Pian In Absentia teki taas hienoisen sykäyksen eteenpäin asettuen tavallaan seuraavien aikakausien väliin ja sitten Deadwingista alkaen elettiin tätä Porcupine Treen viimeistä ja lopullisimmalla tavalla metallista aikaa.

Recordingsia ei kannata unohtaa, kun SD-LS-aikakaudesta puhutaan: sisältää muutaman ihan bändin kärkibiisin (mm. Buying New Soul, Cure for Optimism) eikä häpeile normaalien studiolevyjen rinnalla tippaakaan. Tämä aikakausi taitaa olla Porcun vaiheista se kaikista rakkain itselle.

Tarkoitin lähinnä sitä, että bändi löysi sen viimeisimmän eli hevimmän bändisoundinsa Deadwingillä. Mutta mä diggailen niistä vanhemmista levyistä myös ihan sikana. Aikoinaan heräteostoksena hankittu Stars Die-kokoelma räjäytti tajunnan! Ja juu, Recordings oli about toka levy minkä PT:ltä hankin ja on ihan kurko lätty!

Hyvä keikka. Settilistoja en etukäteen tutkinut, joten Lazarus ja Sleep Together olivat helvetin mukavia yllätyksiä.

Tykkäsin viime keikasta enemmän.
 
Konseptilevyn esittäminen kokonaisuutena aiheuttaa aina pieniä kompromissejä. Ennen keikkaa oli helppo arvata, että tänään tulee koko Hand Cannot Erase ja siihen päälle noin tunti muita kappaleita.
 
Olisin ehkä itse sijoittanu vain suosiolla kaikki kappaleet levyn keskelle, niin kuin monen biisin kohdalla oltiin tehtykin. Silloin Happy Returns ja Ascendant Here On olisivat olleet ansaitusti aivan setin lopussa. Loppuun olisi vielä voinut soittaa sen yhden pakollisen encoren. Niin hieno kappale kun Ravenin nimikkobiisi onkin, niin ehkä joku vähän rokkaavampi lopetus olisi ollut paikallaan.
 
HCE:n biisit onneksi livenä loistavia ja muutama hieno yllätys kuultiin. Mutta sanotaan, että keikan flow ei vain ollut mielestäni aivan täydellinen ja siksi 2013 oli itselleni mieluisampi kokemus.