Kitarat: kitarakamat ›

Little Savage: Miten pitopeli määritellään ? Tarkoittaako se sellasta kampetta jonka aikoo pitää vai pitääkö olla takana useapia vuosia pitoa.
 
Mexicon Standard strato ollut hallussa ylli 10 vuotta.
 
Mie aattelin sen omakohtaisesti niin, että mitä en omista kamoistani vaihtais tai myis pois. Ja mulla ne on vaan ne Petersonin pedaalit. Kaikki muu vois periaatteessa vaihtua sopivan tilanteen satuessa kohdalle tai jossain mielenhäiriössä.

zedder: Oma pitopelini on melkoisella varmuudella intialainen Jackson RRXMG, jonka "tuunaamiseen" olen upotettanut jonkin verran rahaa ja myös omia tuntejani.Tuloksena on syntynyt kitara jonka ominaisuudet miellyttävät eniten omia silmiäni ja käsiäni.
 
Mutta mites sitten kun soundi-ihanteet, tyylit ja tarpeet elää? Älä käsitä tätä suoraan tähän liittyen vaikka lainasinkin, esitit vaan niin osuvasti.
 
Ensimmäinen basso on vielä tuossa seinällä roikkumassa, varsinainen vaarin kirves. Käsitttelin rungon täysin uusiksi, tilasin soitinrakentajalta kaulan ja rakensin sisään tuplasti itse soittimen arvoisen elektroniikan. Monta vuotta oli parasta, mutta nyt en väittäsi pitopeliksi, kun ihan muut jutut ovat menneet edelle monessa suhteessa. Ei toki kaupaksi mene sillä hinnalla mitä itse soittimena ajattelen, mutta ei ole varsinainen pitopeli koska ei ole hetkeen soveltunut tarpeisiin ja omistuspakon sijaan on ihan kiva olla olemassa, ei sen enempää.

korvaoo: Yamaha sg 3000s, ei lähde ei niin pal rahaa ookkaan kellään...
ninno sit kun mie lähen niin ton varmaan joku duunari kiikuttaa roskalavalle ja se poltetaan tietämättä että mitä meni :) mutta sille mie vaan hymyilen
 
Joo...vasurina ainoat pitopelini tällä hetkellä ovat vasurit Yamaha SG 2000 vm n. 78-9 ja Yamaha BB 1200 basso 82-4?, ihan siitä syystä että ei noita saa enää mistään (no joo, maailmalla on joskus harvoin joku myynnissä) ja hyviä soittimia ovat kuin myös yhteistä taivalta noiden kera on yli 30 vuotta.
 
http://muusikoiden.net/dyn/users/70123.jpg

Tulee jotenkin vapauttava fiilis, kun laittaa "pitopelin" eteenpäin. Sitä huomaa, ettei laite niin tärkeä ollutkaan. Gibsonin SG on tällä haavaa eniten käytössä, mutta kyllä senkin voisi eteenpäin laittaa, jos jotain parempaa tulee. Ehkä ainoa mikä ei lähde on Harmonyn Explorer, joka on ensimmäinen kitarani. Lisäksi siitä ei saa mitään rahaa.

Turifuzz: Mutta mites sitten kun soundi-ihanteet, tyylit ja tarpeet elää? Älä käsitä tätä suoraan tähän liittyen vaikka lainasinkin, esitit vaan niin osuvasti..
 
Tämä on tietysti hyvä pointti. Jos tarpeet muuttuvat, niin kyllähän sen pitopeliksikin tarkoitetun voi pistää eteenpäin ilman tunnontuskia. Vaikka sen itselle tehdyn customin, jota ei koskaan pitänyt myydä. Minusta tosin myyntiin ei tarvita syitä, lupia tai perusteluita, mutta monet tuntuvat olevan toista mieltä.
 
Mutta sitten on tietysti se, että esim. omasta Tokaista ei saisi kuin muutaman satasen. Eikä sitä ole mitään järkeä myydä siihen hintaan. Tässä nyt huomannut, että kovin helposti ei löydy edes rahalla yhtä sopivaa kitaraa, joten vaikka kalliimmassa on usein paremmat osat jne. niin ei se tarkoita, että isommalla rahalla saa automaattisesti omaan makuhermoon paremmin iskevän pelin. Se on lähinnä se syy, miksi Tokai on pitopeli. Muuten hyviäkin kitaroita voi myydä ja ostella vailla tunnontuskia, mutta kun jotain speciaalia löytää, niin kyllä siitä pitää mielellään kiinni.

Lastinen: Tulee jotenkin vapauttava fiilis, kun laittaa "pitopelin" eteenpäin. Sitä huomaa, ettei laite niin tärkeä ollutkaan. Gibsonin SG on tällä haavaa eniten käytössä, mutta kyllä senkin voisi eteenpäin laittaa, jos jotain parempaa tulee. Ehkä ainoa mikä ei lähde on Harmonyn Explorer, joka on ensimmäinen kitarani. Lisäksi siitä ei saa mitään rahaa.
 
Tämän oon huomannut myös parin kitaran kohdalla ja niiden jälkeen en olekaan enää muodostanut tietoisesti pitopeli-suhteita esineisiin. Kitarat ovat vain materiaa, jotka lähtevät kiertoon jos siltä tuntuu. Hyviä toki osaan arvostaa omalla tavallani, mutta mihinkään "jalustalle" en enää kitaroita aio nostaa.
 
Esim taannoin uutena ostamani SG oli tällainen tapaus. Hyvä kitara joka kuitenkin roikkui turhan kauan käyttämättömänä matkassa sillä verukkeella, että tämähän on minulle tärkeä pitopeli jota ei saa myydä, koska tunnearvoakin on jne. Kun sen sai myytyä, oli olo helpottunut.

Mielestäni pitopeli on sellainen jonka käyttöarvo on suurempi kuin myyntiarvo.

Itsellä oli ennen syöpää sairastumistani ykköskitara Jackson 87' Randy Rhoads Custom Shop ja muutama muukin joka oli ollut minulla kymmenia vuosia.
Sairaus on ollut jo vuosia remissio vaiheessa, mutta se kyllä aikanaan muutti aika paljonkin tätä kitaroiden jatkuvaa vaihtelua ja muutenkin ajattelua. Jackson oli ollut jo pitkään sellainen, ettei se edes soveltunut siihen musiikkiin ihan niin hyvin mihin omat soittomieltymykset olivat vuosien varrella muuttuneet.
 
Mitään kun täältä ei saa mukaan, niin sairastuessani tuli laitettua paljon hyviä kitaroita myyntiin ihan sen vuoksi että ne saisivat enemmän soittoa.
En kadu minkään myyntia, mutta edelleenkin on paljon turhaa tavaraa itsellä.
Ensimmäinen Landolani on edelleen tallessa, vaikka on jo hieman museokunnossa. Toimii kyllä slidekanteleena ja sellaisena se onkin. Normaalina kitarana sitä ei voi enää käyttää.
 
Oikeasti sairastumisen myötä sitä alkoi miettimään järkevämmin ja kun omistaa paljon tavaraa niin tavallaan ne tavarat omistaa sinut. Onhan tuo vähän sellainen latteus, mutta pitää kuitenkin paikkansa.
Mitä jos tulisi tilanne, että elinaikaa ei ole kauheasti ja soittaa ei jaksa niin kannattaako silloin jättää jälkeensä useita kymmeniä kitaroita, efekti purkkeja ja vahvareita&muuta sälää.
Itse jätin akustisia joilla tykkäsin soitella ja soittimista saadut rahat laitoin matkustamiseen ja kaikenlaiseen sellaiseen jota halusin tehdä.
Onneksi ollaan elossa edelleen, mutta oikeasti oli hyvä kun tilanne hieman muuttui kainenlaisen tavaran haalimisen suhteen. Tuli käytyä myös paikoissa joissa ei olisi varmaan muuten tullut ikinä käytyä. Enkä tosiaan ryypäännyt soittimiani.
 
Hieman harmittaa ettei bänditouhuja edelleenkään jaksa, mutta musiikkia voi tehdä kyllä itsekseenkin.
Viime vuonna möin H.S. Andersonin Moderne kitaran joka oli ollut minulla yli 25 vuotta. Se oli kitarana parempi kuin Gibsonin Flying V joka löytyy edelleen. Sekin tosin saa lähteä kun sopiva aika tulee.
 
Mikä on sitten pitopeli. Itsellä ainakin tuo ensimmäinen Landola. Kaikki muut on sitten jollain summalla myynnissä jos summa on sopiva. Tosin muutamia kitaroita on kyllä sellaisia, etten niitä ihan kenelle tahansa myy, mutta mitäpä siitä.

blues guitar: Mielestäni pitopeli on sellainen jonka käyttöarvo on suurempi kuin myyntiarvo.
 
Tästä kyllä pläjäytin plussan koska juuri noin se menee. Eli tavara, jota ei haluaisi myydä sillä hinnalla mitä siitä saisi, pitää jättää myymättä. Joskus se käyttöarvo on niin suuri ettei mikään valtakunnan raha tuntuisi riittävältä ja toisinaan kaman voi pistää ihan polkuhintaan ilman että harmittaa yhtään.
 
Itse hiljattain myin muutaman kotistudiokamppeen ja basson ja kaikki meni todella nopeasti ja myin ne todella halvalla eikä se silti jäänyt kaivelemaan yhtään, vaan olen tyytyväinen että joku sai käyttöönsä tarvitsemansa kamppeet joita en itse tarvinnut enää. Nyt käsissäni olevat laitteet ovat sellaisia etten voisi myydä niistä mitään niiden realistisella arvolla ja paria tavaraa en voisi myydä vaikka niistä maksettaisiin reilua ylihintaakin.

Void: Tämän oon huomannut myös parin kitaran kohdalla ja niiden jälkeen en olekaan enää muodostanut tietoisesti pitopeli-suhteita esineisiin. Kitarat ovat vain materiaa, jotka lähtevät kiertoon jos siltä tuntuu. Hyviä toki osaan arvostaa omalla tavallani, mutta mihinkään "jalustalle" en enää kitaroita aio nostaa.
 
Esim taannoin uutena ostamani SG oli tällainen tapaus. Hyvä kitara joka kuitenkin roikkui turhan kauan käyttämättömänä matkassa sillä verukkeella, että tämähän on minulle tärkeä pitopeli jota ei saa myydä, koska tunnearvoakin on jne. Kun sen sai myytyä, oli olo helpottunut.
 
Tässä oli paljon asiaa ja samoja tuntoja kuin itselläni, paiskasin plussalla.

blues guitar: Mielestäni pitopeli on sellainen jonka käyttöarvo on suurempi kuin myyntiarvo.
 
No sitten minulla taitaa olla kaksi kitaraa jotka määrittelen pitopeleiksi: Aria Pro II CS-250, nuorena ostamani sähkökitara ja jonkin verran silloin korjailua vaatinut tapaus. Tunnearvon vuoksi en raaski varmaan luopua siitä ikinä, vaikka nuoruuden soittelut jäivätkin hyvin vähäisiksi. Toinen on Gordon-Smith GS2.0, joka oli todella halpa käyttöarvoonsa ja soundiinsa nähden. Sillä tulee soitettua eniten, sekä kotona että treeneissä. Nuo kaksi ovat samalla halvimmat sähkökitarat mitä minulla on.
 
Tosin olen luopumisten suhteen kai vähän toivoton tapaus, kun en ole vielä yhdestäkään ostamastani sähkökitarasta luopunut. Yksikään ei ole huono, mutta pitopeleiksi niitä olisi liian aikaista määritellä. Ja korkeintaan yksi enää mahtuisi kämppään ja vaimon mielestä nytkin niitä on jo liian monta. Joten luopumisen tuskaa (tai helpostusta) on luultavasti edessä tulevaisuudessa.

fenkkuvanhus: No tässähän se tuli kiteytettynä. :-) :-) :-)
 
Nuin se aina kyllä menee. Tulevaan skebaan on ostajat rajattu onneksi hyvin. Myymistä kannata harkita :) Joku tuolla torilla oli sitä mieltä, että bodyn kuvat haittaa myymistä. Mitenhän on otelautaumerkkien kanssa :/

fenkkuvanhus: Ai ton palacasterin ? Oikeesti aika hieno kyllä. Joku saa hyvän kitaran.
Mutta aloituksen hengessä: miksi myyt jos oli kerran "pitopeli" ?
Eikä tartte vastata...
 
Niin ihana kun tuo kaulaprofiili on niin muissa kitaroissa on niin paljon ohuempi, että joka kerta kun soittelen pari keikkaa muilla kitaroilla niin tuon käteen ottaminen tuntuu oudolta. Toisaalta taas kun tuohon tottuu niin se on parasta ikinä. Nää on näitä.. Juuri nyt toivon, ettei sitä kukaan ostaiskaan. Tuo Body on melko uniikin näköinen ja livenä ihan käsittämättömän hieno. Ensin meinasin katsella/teettää tuohon uuden kaulan, mutta tuo paketti toimii nyt niin törkeen hyvin, etten millään raaski. En viitsi näitä hehkutuksia pistää myynti-ilmoon kun se näyttää aina aika kornilta, mutta poikkeuksellisen hyvin soiva kitara on tuo.
 
Ja toisaalta kevätmaniaa pukkaa ja pitäs rahottaa täysin päättömiä ex tempore hankintoja.
 
Eli lyhyesti: En tiiä! Hallitsematonta meininkiä.

Number one jo lähes kymmenen vuoden ajan on ollut rajusti customoitu 2000-luvun alun Fender Am.Dlx strato. Tämä ei kyllä lähde koskaan.
Uudemmista kamoista Port City 2x12 kitarakaappi saattaa hyvinkin olla pitopeli!

Lastinen: Tulee jotenkin vapauttava fiilis, kun laittaa "pitopelin" eteenpäin. Sitä huomaa, ettei laite niin tärkeä ollutkaan.
 
Tästä samaa mieltä, tavaraa ne kitarat vaan loppujen lopuksi on. Olen miettinyt itse, että ehkä en möisi yhtä kitaraa, jolla suurimman osan keikoistani olen soittanut, mutta toisaalta ei ne muistot niistä keikoista mihinkään katoa, vaikka keppi lähtisi.

Ensimmäinen kunnollinen kitara eli joululahjaksi Fender Stratocaster. Toinen josta en enää halua luopua on itse rakennettu telecaster, on näköä ja soundia. Tämän hetken ykkösvehje. Lisäksi löytyy Uraltone Jr, jonka asensin vanhan ularadion kuoriin. Ei lähde kiertoon ikinä....kaikki muu on vaan maallista

Kaikki suomesa tehdyt soittimet ja vermeet olen ostanut pitopeleiksi. Landolaa, Flaxwoodia ja Geneleciä on talossa. Japanin kamppeita on myös melko pysyvästi ... Tokai Ibanez. Ameriikkalaisia Gibsoneita on kaksi, joista toinen taitaa mennä kohta ...

jaha:-) alkaapi asettua tämä juttu siihen, että meillähän on kaikilla vain pitopelejä. Toiset pitää niitä vähän kauemmin ja toiset lyhemmän aikaa:-D

mattim: Kaikki suomesa tehdyt soittimet ja vermeet olen ostanut pitopeleiksi. Landolaa, Flaxwoodia ja Geneleciä on talossa. Japanin kamppeita on myös melko pysyvästi ... Tokai Ibanez. Ameriikkalaisia Gibsoneita on kaksi, joista toinen taitaa mennä kohta ...
 
ite kanssa koittanu pitää noita, on genen m sarjaa ja nosoa, ennen oli landolaa, mutta vitunaikanen totuus on että suomalainen maksaa hunajata... :(