Jazz ›

Hallu on jyvällä, muiden näkemystä en oikein ymmärrä. Vapaus on jazzin perimmäinen voima ja eteen päin vievä tekijä. Improvisaatiota on kaikessa musiikissa, mutta muissa musiikin lajeissa se ei ole vapaata, vaan keskimäärin aika tylsää veivausta. Suomalainen musiikinystävä toki arvostaa esim. Albert Järvisen tai Esa Pulliaisen rock-sooloja, koska ne on soitettu hyvällä maulla, hienoilla soundeilla ja mainiolla tekniikalla. Minulla on molempien artistien kaikki levyt ja arvostan heitä suuresti. Mutta jazzia ne eivät ole. Jazzia en arvosta vaan rakastan. Järvisen ja Pulliaisen soitto menee (meni) "sääntöjen mukaan" eikä se ole oikein jazzia. Jimi Hendrix puolestaan oli monessa mielessä jazzia, vaikka soundimaailma olikin rock.
 
Jazz on musiikin laji, jossa punk-asenne on ollut vallalla jo 90 vuotta. Paras jazz on aina ollut kapinaa. Tärkeä murrosvaihe oli 40-luvulla, kun puritanistit haukkuivat Charlie Parkerin ja Miles Davisin, jotka "tappoivat jazzin" ryhtyessään soittamaan sitä eri lailla kuin ennen, mukana oli outoja asteikkoihin kuulumattomia ääniä, jotka kuitenkin kuulostivat hyviltä.
 
Baronin Levine-lainauksen allekirjoitan täysin. Jokainen hyvältä kuulostava ääni on oikea ääni. Ja kuten Levinensä lukeneet tietävät, ihmisten (jazzin harrastajien) maku kehittyy. Äänillä, joista keskiajalla tuomittiin kuolemaan, saa nykyään arvostusta. Asteikkoja ei ole pakko noudattaa.
 
Edellisen kappaleen väärin ymmärtäminen on kuitenkin johtanut kiusallisiin tilanteisiin. Ei kaikki epäsovinnainen ole jazzia, vaan pahimmillaan hirveää älämöloä. "Apurahajazz" on erittäin hyvä termi kuvaamaan asennetta, jossa toimintaa ei ohjaa tyylitaju tai musikaalisuus, vaan pelkästään erikoisuuden tavoittelu. Ei jaksa.
 
Hyvä jazz ammentaa perinteestä eli arvostaa historiaansa, tuo esiin soittajien musikaalisuuden (ei tiluliluttelun vaan joko synnynnäisen tai harjoitetun tajun siitä, mikä on tyylikästä) ja syntyy hetkessä, soittajien välisenä kommunikaationa. Se on ehkä jazzin ja klasarin suurin ero, että klasarissa iso idea on säveltäjän päässä, jazzissa se on mielentilassa ja yhteydessä soittajien välillä siinä hetkessä, kun biisi ulos purskautetaan.
 
Jazzin pohjaksi sopii lähes mikä sävelmä tahansa. Sattumaa ei ole, että jazz-klassikoista suurin osa on 3060-luvun viihde- ja musikaalisäveltäjien huipputöitä. Ne ovat biisejä, joissa sävelkulut ja soinnutukset ovat ns. täydellisiä. Niiden päälle on hyvä ryhtyä tekemään jazzia eli muuttamaan sävelkulkuja ja soinnutuksia. Oikeasti: jazz on parasta.
 
Jazzia vihataan ja dissataan, koska suurimmasta osasta jazzin soittajista ei tule hyviä jazz-muusikkoja. Tekniikka ei riitä, tyylitaju ei riitä, osaaminen ei kerta kaikkiaan riitä. Harras toiveeni olisi, että kateelliset eivät dissaisi jazzia sen takia. Ns. perinnejazz voi myös olla miellyttävää ja viihdyttävää kuunneltavaa, vaikka kyseessä onkin 80 vuotta vanhojen biisien uudelleenveivaus. Ne biisithän ovat aivan loistavia ja soittajilla on keskenään hauskaa. Se on jo sellaisenaan paljon enemmän kuin mitä pääsee kokemaan muiden musiikin lajien konserteissa.