Kitarat: kitarakamat ›

Tuli tuossa mieleeni sellainen, että kyllähän se lopullinen kitaran hyvyys selviää yleensä vasta ajan saatossa ja se yyberkallis customi saattaa olla pikkuisen ennustettavampi peli siinä suhteessa, vaikka eipä noista 500 - 1000 euron fenkuistakaan ole valituksia kuullut, että jotenkin kuivuisivat kippuralle.
 
Jotenkin tuossa edellisessä viestissäni varmaan vähän liiankin jyrkästi kirjoitin ja toki hieno kitara on hieno kitara ja sellaisella voi soittaa ihan missä vaan en minä sitä tarkoittanut. Kauttarantain kai koitin jotenkin sellaista ettei se laatu ole niin yksioikoinen asia ja, että laatu tarkoittaa eri ihmisille erilaisia asioita. yhdelle laatu on vastinetta eurolle ja toiselle se voi tarkoittaa uniikkiutta ja kolmannelle tarkoituksenmukaisuutta ja neljännelle kaikkea edellä mainittua.

PIM: ToneFestien mielenkiintoisinta antia oli tällä kertaa J.Leachum ständin hieman vähemmän puleeratut kitarat ja Tyysterin peltikitaran hommaan vielä joku päivä kun rikastun.
 
Molemmat oli itselle pienoisia pettymyksiä. Tyysterin into kertoa omista tuotoksista oli yhtä kovaa luokkaa, kuin miehen hehkutus vaimon shoppailureissusta.
 
Leachumin kitarat oli hyviä ja omalla karulla tapaa hienoja, paikan esittelijät todella asiallisisa ja hinnat maltillisia. Ja sitten se mutta.. Pohjan vei hommasta, että samaa tavaraa saa palacastereina torilta edullisemmin. Osat nuissa oli tilaus kamaa. Silti se myynnissä ollut strato oli mieleinen. Hyvä soittaa ja mukavan painoinen kaikkineen.

Varmaan nuo asenteet paljastavat aika paljon siitä, minkä aikakauden lapsi on.
 
Mun nuoruus oli EVH:n vanavedessä pinnalle nousseiden tilusankarien kulta-aikaa, ja kitaran hyvyys mitattiin sillä, oliko siinä floikka, kelluva talla ja älyttömän paljon nauhoja, ts pystyikö sillä soittamaan kaikki ne mielipuoliset floikkakikat mitä jotkut EVH:t, Steve Vait ja vastaavat - sekä tietysti naapuribändin pojat - vetelivät. Toisaalta toki jokaisen itseäänkunnioittavan miespuolisen henkilön piti jo ihan periaatteen vuoksi kuitenkin inhota tuota hallun avausviestissä mainitsemaa sukkauhousuhevi/hairmetal-touhua, koska se oli niin h*vetin noloa. (...siitäkin huolimatta, että kaikkihan lukioikäiset bändimuusikot tiesivät sen musatyylin olevan 100% varma keino ns. saada...mutta meidän bändi ei koskaan pettänyt jaloa thrash-missiotaan pelkän naisväen tähden)
 
Jossain vaiheessa itsellä kävi kuitenkin se sama loksahdus mikä eräällä herra Slashilla oli käynyt Jacksoninsa kanssa, että hei, täähän soundaa ihan p*skalta. Siinä sitten kokeilin eri kitaroita, kuuntelin toisten soittoa ja yritin selvittää, mikä kuulosti mielestäni hyvältä, ja päädyin samantyylisiin päätelmiin kuin Slash. Kyllähän noissa Gibsonin mahongeissa on sitä jotakin. Kiinteä talla aiheutti ensin hieman vieroitusoireita, mutta nykyään potilaan tila alkaa olla jo vakaa ja hallinnassa - viimeistään nyt, kun sain vihdoin tuohon Bossin PS-6:een liitettyä ekspressiopedaalin. 0:)
...tuli ihan nostalgiatippa silmään niistä pitkitetyistä divebombeista, joita viime viikon jameissa pääsin jakelemaan. Gibsonilla, tottakai.
 
No joo, asenteita:
 
Valmistajia / malleja:
- Gibson Les Paul: huippusoundi ja huippuepäkäytännöllinen muotoilu
- Gibson SG: ergonomisin kitaramuotoilu, mitä on koskaan keksitty
- Gibson Flying V: mainio blues-kitara, jota jotkut luulevat joksikin hevikirveeksi
- Fender Stratocaster: sähkökitaroiden vanilja, perusmaku, jota kaikille tarjotaan ekaksi, menee tavallaan hukkaan monien aloittelijoiden kohdalla
- Fender Telecaster: lyömätön soundi, lyömättömän ruma kitara, en ole vieläkään riittävän vanha omistamaan tällaista, palataan asiaan eläkepäivillä
- Jackson: oli joskus jotain (oman kitaratyylinsä pioneeri), kunnes Fender pilasi sen
- Ibanez (vintage-mallit): emme keksi mitään omaperäistä, siispä kopsaamme toisilta
- Ibanez (uudemmat hevimallit): eivät kertakaikkiaan sytytä
 
Made In:
- America: kelpaa
- Japan: saattaa kelvata, jos on vuosikertapeli
- Korea, Taiwan, China, Indonesia: hyi hitto!

Muovinen: Ehkä se on vaan tervettä itsesuojeluvaistoa. Mieli ei anna Ruokankaasta haaveilulle sijaa, koska tietää, että lompakko ei kestäisi.
 
Heh! Varmaan myös tämä. :D Olivathan ne hienoja. Vaimokin totesi, vaikkei kitaroita harrasta tai ole niistä kinnostunut, että kyllä vaan näyttävät hienoilta ja hyvin tehdyiltä...
 
Mutta tunnistan tuon saman reaktion itsessäni myös. Asennetta tai ei, niin nuo yyberhienot customit aiheuttaa melkein aina hylkimisreaktion, koska ne on liian täydellisiä. Ja kun jokin on täydellistä, niin se lakkaa olemasta mielenkiintoista.
 
Joo, ne ovat jo liian täydellisiä. Kyllähän ne ovat siis hienoja, todella hienoja, ja hyvin tehtyjä ym. ym. mutta jostain syystä, ne eivät aiheuta minkäänlaista gasia...

hallu: ettei se laatu ole niin yksioikoinen asia ja, että laatu tarkoittaa eri ihmisille erilaisia asioita. yhdelle laatu on vastinetta eurolle ja toiselle se voi tarkoittaa uniikkiutta ja kolmannelle tarkoituksenmukaisuutta ja neljännelle kaikkea edellä mainittua.
 
Tuli tästä mieleen, että kyllähän m.netissä se useimpien soittajien mielipide taitaa olla se, että kannattaa etsiä se hinta-laatusuhteessa paras soitin. Myös yleisiin käsityksiin kuuluu se, että ei saa/kannata ostaa uutta soitinta. Mutta nämä eivät kyllä missään nimessä tarkoittane, että kaikki ajattelisivat näin. Minulla tuleekin mieleen muutama eri peruste, joilla kukainenkin voi ratkaisunsa tehdä:
 
1. Haluan ostaa kitaran ehdottomasti uutena. Silloin saan siihen takuun ja pystyn ostamaan soittimen luottokortilla/osamaksulla. Kitaraa ei ole kukaan räpeltänyt, eikä siinä ole naarmuja, räkää, paskanhajua eikä verta. No ok - eteenpäinmyytäessä häviän ehkä 30-50% ostohinnasta. Mutta ehken sitä eteenpäin myykään.
 
2. Haluan halvan soittimen. Minulla ei ole nyt vielä varaa enempää kuin 200 euroa. En halua käyttää ehtään euroa enempää, vaikka kaikki m.netissä huutaa että venytä budjettia vielä vähän niin saat aidon Gibsonin/Fenderin. Mutta minulle riittää asiallinen Squier, eikä minulle ole väliä onko maalin ja lakan alla tarkoin valittua leppää tai mahonkia yhdestä palasta veistettynä.
 
3. Etsin sen parhaan soittimen hinta-laatusuhteessa. Jaksan tutkia asiat etukäteen jälleenmyyntiarvon ja itselle sopivuuden suhteen. Tiedän, että kitaran kaikki puut, sähköt ja raudat ovat ok. Haluan nimenomaan työkalun, jossa on myös tärkeää, että saan eteenpäinmyytäessä omani takaisin. Siksi valitsen soittimen m.netin torilta silloin kun kyseinen soitin ilmestyy "torilla halpaa just nyt ketjuun". Saatan vielä tingatakin vähäsen. En maksa turhaa luksuksesta, enkä ainakaan mistään epämääräisestä "mojosta".
 
4. Haluan luksusta. Tiedän, että 1000 euron ja 3000 euron soittimessa erot eivät ole ehkä kahden tuhannen euron luokkaa, mutta siitä huolimatta haluan juuri sen Custom Shopin. Minulla on nyt varaa ostaa se. Olen valmis maksamaan vaikka vähän ylimääräistäkin hyvästä laadusta, mutta myös mielikuvista ja Mojosta. Omasta mielestäni soittokin kulkee tällä paremmin. Ehkä annan tämän myös perinnöksi jälkikasvulle. Soittimeni näyttää hienolta olohuoneen seinällä. Kyllähän se prätkäkaverikin haluaa ajaa Harley Davidsonilla eikä Hondalla, vaikka Hondalla pääsee perille yhtä varmasti.
 
Mielestäni kaikki edellämainitut ovat itsekullekin ihan hyviä ja riittäviä perusteita tehdä valintoja elämässä.

Tsugu Way: Minulla tuleekin mieleen muutama eri peruste, joilla kukainenkin voi ratkaisunsa tehdä:
 
Hyviä pointteja ja kaikki yhtä oikeita tai vääriä, miten asian haluaakaan nähdä. Plussalla pläjäytin...

hallu: Tuli tuossa mieleeni sellainen, että kyllähän se lopullinen kitaran hyvyys selviää yleensä vasta ajan saatossa ja se yyberkallis customi saattaa olla pikkuisen ennustettavampi peli siinä suhteessa.
 
Tässäpä on muuten hyvä huomio. Ostin taannoin American Vintage Telecasterin joka vaikutti siinä testihetkellä tosi kovalta kitaralta mutta kyllä se sitten parissa kuukaudessa jäi aika selvästi Custom Shop tasosta taakse. Ihan hyvä peruskitara se oli. Ei siinä siis mitään varsinaisia vikoja ollut vaan kyse oli monen osatekijän summasta.
 
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
 
Muovinen: Ehkä se on vaan tervettä itsesuojeluvaistoa. Mieli ei anna Ruokankaasta haaveilulle sijaa, koska tietää, että lompakko ei kestäisi. Mutta tunnistan tuon saman reaktion itsessäni myös. Asennetta tai ei, niin nuo yyberhienot customit aiheuttaa melkein aina hylkimisreaktion, koska ne on liian täydellisiä. Ja kun jokin on täydellistä, niin se lakkaa olemasta mielenkiintoista.
 
Jaan näkemyksesi osittain. Monessa custom soittimissa on minusta ihan liikaa silmäkarkkia. Keskustelin tästä omaa Ruokangasta tilatessani Juhan kanssa ja painotin että haluan simppelin ja arkisen työhevosen joka on kuitenkin rakennettu parhaista osista ja ihan viimeisen päälle.
 
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
 
Laulava Kylätohtori: Jep. Kyllä se vaan niin on, että jos ei se soitto lähde sillä japsilla, niin ei se lähde millään muullakaan kitaralla, mitä maan päällä on tehty. Väitän ihan tosissani, että hyvällä japsifenkulla, Tokailla ym. saa soitettua kaikki samat jutut kuin Ruokankaalla, Suhrilla tai millä tahansa muulla huippukitaralla (oletuksena tietysti, että molemmat ovat yhtä hyvissä säädöissä). Ei se ole tuossa kohtaa kitarasta, vaan miehestä kiinni.
 
Tottakai saa, ja onhan nuo Tokait oikeasti hyviä... ja hintaansa nähden ihan älyttömän hyviä. Itse olen sahannut elämäni aikana ison kasan noita keskihintaisia ja vannoin vuosia niiden nimeen, mutta eipä vain ollut mikään enää ennallaan sen jälkeen kun tartuin ensimmäisen kerran CS Fenderiin. :D Kyllä kolmen tonnin kitaralla on syystä tai toisesta lystimpää soittaa kuin puolen tonnin kepillä. Minusta tuo nykyinen CS Fender soi ihan taivaallisesti verrattuna aiempiin monta kertaa edullisempiin stratoihin mitä mulla oli. Mutta jokainen tehköön tyylillään, en halveksu kenenkään ratkaisuja. Olisihan se oikein mukavaa jos saisi itsekin saman käyttökokemuksen edullisemmasta. :)
 
Toiseksi myös jälleenmyyntiarvo taitaa olla näissä \"tavallisissa\" paljon parempi. Näkisin, että Customissa maksetaan mojosta (fiilis, inspiraatio ym.), yksilöllisyydestä ja siitä, että kitara on juuri sellainen kuin itse haluaa. Toki customit ovat sinänsä laadukkaampia kuin keskihintaiset (paremmat ja valikoidut puut, huolellisempi työn jälki jne. jne). Juurikin sellaista luksusta, mitä täällä on jo mainittu. Ja se, tottakai, jokaiselle suotakoon. En tarkoita, että siinä olisi jotain väärää, päinvastoin...
 
Toisaalta jos kolmen tonnin customissa on se jälleenmyynti mielessä tekohetkellä niin kannattaa miettiä vielä pari kertaa onko ylipäätään järkevää sellaista laittaa. :) Kyllähän tuollainen one off custom tulisi miettiä niin ettei se eteen päin lähde kiertämään. Samahan on näiden custom pajojen vahvistimienkin kanssa. Ei näistä ole toivoakaan saada omiaan pois. Mutta muuten puhut ihan asiaa, kyllähän noiden kalliimpien kitaroiden kohdalla paljon muodostuu juuri mainitsemistasi seikoista.
 
Itse havahduin eilen Turengissa katsellessani niitä hienoja käsintehtyjä kitaroita siihen, että jostain syystä ne eivät herättäneet minkäänlaista gasia. Ei edes Ruokangas tai Aurora. Toki olivat (kuten muutkin esillä olleet kitarat) todella hienoja ja hyvin tehtyjä, mutta jostain syystä ei tällä hetkellä kutkuta ollenkaan (thank god). Outo juttu, mutta hyvä niin....
 
Tyyntä myrskyn edellä. ;) Jos minä tuon yhden auran kitupiikin sain custom gasin kouriin niin vielä sorrut sinäkin. :D
 
e. Ja plussa myös Tsugu Waylle. Hyvä kirjoitus ja pitänee paikkansa. :)

Gabe: Tyyntä myrskyn edellä. ;) Jos minä tuon yhden auran kitupiikin sain custom gasin kouriin niin vielä sorrut sinäkin. :D
 
En kyllä yhtään osaa arvata, kenestä puhut. Mutta hyvä niin :D Sai jotain järkeä ohimennen taottua sillekkin hulttiolle päähän!!

Gabe: Tässäpä on muuten hyvä huomio. Ostin taannoin American Vintage Telecasterin joka vaikutti siinä testihetkellä tosi kovalta kitaralta mutta kyllä se sitten parissa kuukaudessa jäi aika selvästi Custom Shop tasosta taakse. Ihan hyvä peruskitara se oli. Ei siinä siis mitään varsinaisia vikoja ollut vaan kyse oli monen osatekijän summasta.
 
Vähän saman tyylisiä kokemuksia itsellä AVRI straton kanssa. Hyvä kitara kaikin puolin, mutta jostain syystä ei noussut ykköskitaraksi Tokain ohi.
 
Jaan näkemyksesi osittain. Monessa custom soittimissa on minusta ihan liikaa silmäkarkkia. Keskustelin tästä omaa Ruokangasta tilatessani Juhan kanssa ja painotin että haluan simppelin ja arkisen työhevosen joka on kuitenkin rakennettu parhaista osista ja ihan viimeisen päälle.
 
Sehän se hienous on, että sitä silmäkarkkia ei ole pakko ottaa, jos ei halua. Saa juuri mieleisensä - silmäkarkilla tai ilman.
 
Tottakai saa, ja onhan nuo Tokait oikeasti hyviä... ja hintaansa nähden ihan älyttömän hyviä. Itse olen sahannut elämäni aikana ison kasan noita keskihintaisia ja vannoin vuosia niiden nimeen, mutta eipä vain ollut mikään enää ennallaan sen jälkeen kun tartuin ensimmäisen kerran CS Fenderiin. :D Kyllä kolmen tonnin kitaralla on syystä tai toisesta lystimpää soittaa kuin puolen tonnin kepillä. Minusta tuo nykyinen CS Fender soi ihan taivaallisesti verrattuna aiempiin monta kertaa edullisempiin stratoihin mitä mulla oli. Mutta jokainen tehköön tyylillään, en halveksu kenenkään ratkaisuja. Olisihan se oikein mukavaa jos saisi itsekin saman käyttökokemuksen edullisemmasta. :)
 
Näistä kolmen tonnin kepeistä ei onneksi ole käyttökokemusta. Mutta se on nyt kohtalaisen selvää, että keskihintaisista kitaroista ei tunnu löytyvän sen parempaa, mitä tuo Tokain strato on. Eikä tosin ole muut Tokaitkaan päässeen tuon oman 'ykköskepin' tasolle. Eikä pärjää/pärjänneet Fenderin japsipeli (eipä auttaneet Lollarin Blackfacetkaan) eikä avrikaan. Eli jos parempaa haluaisi, niin kyllä silloin pitäisi siirtyä noihin oikeasti kalliimpiin.
 
Toisaalta jos kolmen tonnin customissa on se jälleenmyynti mielessä tekohetkellä niin kannattaa miettiä vielä pari kertaa onko ylipäätään järkevää sellaista laittaa. :) Kyllähän tuollainen one off custom tulisi miettiä niin ettei se eteen päin lähde kiertämään. Samahan on näiden custom pajojen vahvistimienkin kanssa. Ei näistä ole toivoakaan saada omiaan pois. Mutta muuten puhut ihan asiaa, kyllähän noiden kalliimpien kitaroiden kohdalla paljon muodostuu juuri mainitsemistasi seikoista.
 
Olen täysin samaa mieltä. Jos customia tilatessa on jälleenmyynti mielessä, niin kannattaa miettiä, onko customin ostamisessa ylipäätään mitään järkeä. Ehkä kannattaa siinä kohtaa ostaa joku normipeli, josta pääsee helposti eroon ja miettiä customia vasta sitten, kun oikeasti tietää, mitä haluaa - ettei sitä tarvitse heti olla myymässä. Toki maku ja tarpeet voivat muuttua, mutta silti jälleenmyynnin ei pitäisi olla ensimmäisen mielessä customia suunniteltaessa.
 
Tyyntä myrskyn edellä. ;) Jos minä tuon yhden auran kitupiikin sain custom gasin kouriin niin vielä sorrut sinäkin. :D
 
Ongelma on se, että en tiedä, mikä voisi olla nykyistä parempi. Siis spekseiltään. Jos pitäisi custom ostaa, niin melkein olisi pakko viedä Toksu malliksi, millainen kaulan pitäisi olla.
 
Niille, joita meikäläisen Tokai-hehkutus alkaa jo ärsyttää, täytyy sanoa, että toki ymmärrän, ettei tuossa mitkään maailman parhaat puut tai raudat ole, mutta se, mikä on hauskaa on se, että sen soundi on omaan korvaan täydellisen tasapainoinen. Muissa kitara/mikrofonitesteissä on aina ärsyttänyt soundissa jokin asia. Liikaa jotain tai liian vähän jotain muuta. Jostain on voinut saada hyvät särösoundit, mutta puhtaat ovat olleet huonot tms...
 
Toki Ruokankaan strato soi varmasti absoluuttisesti hienommin, eli puhtaammin, syvemmin, kolmiulotteisemmin jne. jne, mutta silti voi käydä niin, että kuitenkaan se subjektiivinen kokemus soundista ei ole niin täydellinen.
 
Esim. pedaaleissa voi olla, että kallis soi puhtaammin ja selkeämmin, mutta se itse soundi voi olla halvemassa enemmän oman maun mukainen, vaikka ei yhtä hurinaton ja kolmiulotteinen olisikaan. Lyhyesti sanottuna, olen menettänyt uskoni siihen, että kallis olisi automaattisesti parempi, vaikka se kallis absoluuttisilla mittareilla mitattuna parempi olisikin...
 
Eikä siis sillä, että vanha Tokai nyt pieksisi kaikki customit, vaan sillä, että se iskee meikäläisen makuhermoon sen verran osuvasti, ettei oikein innosta tällä hetkellä alkaa käyttämään aikaa, rahaa ja vaivaa paremman etsimiseen. Se on selvä, että nämä kotimaiset huipputekijät pystyisivät tekemään minullekin kitaran, jonka jälkeen Tokain voisi pistää vaikka takkaan....

Minä oon pyrkiny ennakkoasenteista eroon kitarakamojen kohdalla ja melko hyvin onnistunutkin. Monenlaista on testattu ja pyrin testaamaan jatkossakin. Valmistusmaalla ei oo merkitystä eikä hintaluokalla. Äkkiä tulee mieleen vain kolme asiaa jotka aiheuttavat refluksin.
 
-Floikka johdannaisineen
-Flanger
-Agathis

JaaGeRMaisTeR: Molemmat oli itselle pienoisia pettymyksiä. Tyysterin into kertoa omista tuotoksista oli yhtä kovaa luokkaa, kuin miehen hehkutus vaimon shoppailureissusta.
 
Leachumin kitarat oli hyviä ja omalla karulla tapaa hienoja, paikan esittelijät todella asiallisisa ja hinnat maltillisia. Ja sitten se mutta.. Pohjan vei hommasta, että samaa tavaraa saa palacastereina torilta edullisemmin. Osat nuissa oli tilaus kamaa. Silti se myynnissä ollut strato oli mieleinen. Hyvä soittaa ja mukavan painoinen kaikkineen.
 
Mielenkiintoinen ketju, paljon mukavaa lätinää.
 
Pakko tarttua tuohon Leachimiin: ymmärtääkseni kyse on vähän samanlaisesta ideasta kuin Bill Nashilla. Eli valkataan hyvät osat ja tehdään niistä erinomainen soitin. Sitä voi jokainen itsekin yrittää, muttei välttämättä ole ihan niin helppoa kuin miltä kuulostaa. Oikean balanssin löytäminen ja kitaran optimointi silloin kun mennään true kamarungu-korkinhaistelun ytimeen, on vaikeaa.
 
En ole Leachimia kokeillut, mutta useita Nasheja kylläkin, ja vaikka kyseessä on tietyllä tapaa palacaster, ne olivat _vähintään_ yhtä hyviä soittimia kuin CS Fenderit.
 
Omat asenteet ovat terveen ennakkoluuloiset. En ole bling bling -mies, mutta silti profiilissani oleva Carvin saa tällä hetkellä eniten soittoaikaa. En ymmärrä PRS:n ratkaisua tehdä halpiksia, koska jos itse omistaisin mersutehtaan, nauttisin siitä luksuksen tekemisestä. Eläisin mukavasti ja ammattiylpeänä, mutten rikastuisi. Oma PRS ei kuitenkaan ole bling bling -osastoa lainkaan, vaan varmaan näistä jenkkikepakoista kaikkein riisutuin. Ja tietysti myös tyylikkäin!
 
Hevi oli kovaa 90-luvulla. Silloin minullakin oli Charveleita, ja on joku Jacksonkin käynyt kylässä. Samoja katalogeja selattiin kuin tuolla toisessa ketjussa. Aika ajoi ohi, ja nykyään olen aika puristi siinä mitä näihin perinteisiin merkkeihin tulee. En ymmärrä seiskakielistä LP:tä, mutta ymmärrän seiskakielisen Schecterin ja Ibanezin hyvin. Tämä jos mikä on asenneongelma, myönnän auliisti!
 
Jossain vaiheessa olin vannoutunut Fender-mies, mutta sitten kokeilin kunnollista Les Paulia... hieman on maku elänyt viime vuosina, mutta vain hieman. Tällä hetkellä himottaisi torilla oleva Haar, muttei oikein ole rahaa. En ole myöskään valmis luopumaan yhdestäkään omistuksessani olevasta soittimesta, ainakaan toistaiseksi. En usko että Carvinista tai PRS:stä pääsisi hyvään hintaan edes eroon (siis jos hypoteettis-spekulatiivisesti edes haluaisin), ja LP:stä en luovu muuten vaan.
 
Hinnalla ei ole itselleni ratkaisevaa merkitystä, mutta pitkään halpojen parissa rämpineenä haluan nykyään laittaa kitaroihin rahaa. Se on tällä hetkellä myös mahdollista kun duunia on ollut mukavasti. Haaveilin kakarana ja vähän isompanakin siitä, kuinka hienoa olisi omistaa pari kallista soitinta. Nyt kun niitä on useampi (selvästi halvin on LP Stankku), tykkään ihailla niitä seinällä melkein enemmän kuin soittaa. Kiinalainen kitara on totaalinen "turn off", en halua sellaista. Enkä varsinkaan indonesialaista, yksi Fender Lite Ash kävi kääntymässä mutta annoin sen hyväntekeväisyyteen kun en kehdannut torilla pyytää euroakaan.

Hynkel: Enkä varsinkaan indonesialaista.
 
Kaksi Indonesiassa tehtyä kitaraa löytyy. Eipä niissä valittamista ole.
 
Muistellaan taas sitä ketjua, missä aivan mahtava Fender muuttui umpipaskaksi kun vuosien soittelun jälkeen tuon ketjun aloittaja vilkaisi kaulataskuun, jossa luki Made In Japan :D
 
Mulle on aivan sama mistä se möly lähtee, kunhan ei ole SG/Tele. Se on vähän kuin oma vaimo olisi peto sängyssä mutta ulkonäkö kuin merileijonalla. Ehkä kiva yksin hiplatessa, mutta ei sen kanssa missään kehtaisi julkisesti näyttäytyä.

Hynkel: Hinnalla ei ole itselleni ratkaisevaa merkitystä, mutta pitkään halpojen parissa rämpineenä haluan nykyään laittaa kitaroihin rahaa. Se on tällä hetkellä myös mahdollista kun duunia on ollut mukavasti. Haaveilin kakarana ja vähän isompanakin siitä, kuinka hienoa olisi omistaa pari kallista soitinta. Nyt kun niitä on useampi (selvästi halvin on LP Stankku), tykkään ihailla niitä seinällä melkein enemmän kuin soittaa. Kiinalainen kitara on totaalinen "turn off", en halua sellaista. Enkä varsinkaan indonesialaista, yksi Fender Lite Ash kävi kääntymässä mutta annoin sen hyväntekeväisyyteen kun en kehdannut torilla pyytää euroakaan.
 
Jos ei ole rahasta kiinni, niin en näe mitään syytä, etteikö kallimpia kitaroita voisi ostaa tai että pitäisi ostaa halvempi, koska se on hinta/laatu-suhteeltaan parempi. Jos on 8000 irtorahaa, niin siitä vaan R tilaukseen, vaikka samat renkuttelut soittaisi yhtälailla Squierilla. Mikä vaan parhaalta tuntuu...
 
Itsellä sitä rahaa ei ole, eikä oikein muutaman vuoden aktiivikamarunkkauksen jälkeen kiinnostustakaan alkaa miettiä/hankkimaan mitään kallista. Siksi custom ei gasita tällä hetkellä oikeastaan ollenkaan. Eikä nykyisessä ole mitään vikaa, niin ei jaksa alkaa ehjää korjaamaan. Nyt kuumottaa enemmän keskittyä soiton opetteluun. Tiedän kyllä, että se custom gas sieltä jossain kohtaa iskee, joten turha sitä nyt on väkisin alkaa houkuttelemaan... :)
 
Kiinalaiset ym. halpikset ovat jotenkin luotaan työntäviä. Varmaan ihan hyviä pelejä, mutta ei vaan iske itselle ollenkaan. Lähinnä Japani, Suomi tai USA kiinnostavat valmistusmaina. Samoin floikat eivät innosta, vaikka joskus suunittelin, että olisi hauska ostaa joku floikka/heavykeppi testimielessä. Samoin tietyt merkit eivät vaan jostain syystä kiinnosta, eilä siihenkään mitään järjellistä selitystä ole...
 
Itse tunnistan ennakkoasenteeni ongelmitta ja ryven niissä mielelläni. En myöskään koe tarpeelliseksi alkaa muuttaamaan tai kumoamaan niitä. Ainakaan niin kauan kuin "hyväksyttyjen listalta" löytyy tarvitut kamat...

tender.insanity: Kaksi Indonesiassa tehtyä kitaraa löytyy. Eipä niissä valittamista ole.
 
Muistellaan taas sitä ketjua, missä aivan mahtava Fender muuttui umpipaskaksi kun vuosien soittelun jälkeen tuon ketjun aloittaja vilkaisi kaulataskuun, jossa luki Made In Japan :D
 
Mulle on aivan sama mistä se möly lähtee, kunhan ei ole SG/Tele. Se on vähän kuin oma vaimo olisi peto sängyssä mutta ulkonäkö kuin merileijonalla. Ehkä kiva yksin hiplatessa, mutta ei sen kanssa missään kehtaisi julkisesti näyttäytyä.
 
Aika hyvin tuli repeiltyä tälle :D ...mitä vikaa merileijonissa...?
 
Indonesialaiset joita päässyt kokeilemeen on olleet järjestään paskoja. Ei ne kyllä kalliitakaan ole. Muistan tuon Fender-ketjun... itselleni arvo nousisi jos paljastuisi japanilaiseksi, ainakin isolla osalla mallistoa...!!!

tender.insanity:
Muistellaan taas sitä ketjua, missä aivan mahtava Fender muuttui umpipaskaksi kun vuosien soittelun jälkeen tuon ketjun aloittaja vilkaisi kaulataskuun, jossa luki Made In Japan :D
 
Mulle on aivan sama mistä se möly lähtee.
 
Minulle ei ole sama - tunnustan kyllä siinä kohden asenteellisuuteni. Minulla oli kerran käytetty Tokain tele, jonka ostin Japanilaisena. Siis Tokain hyvää Japsilaatua, kuten tiedätte. Jonkin aikaa tutkittuani alkoi paljastua, että kyseessä onkin ilmeisesti Korean kepukka. Noissa vanhemmissa Tokaissa on sarjanumerot mitä sattuu. Siihen asti käsissäni ollut hyvälaatuinen kitara alkoi muuttua umpipaskaksi. Niin se vain oli, vaikka koetin uskotella tai vakuutella itsellenin, että sama kitara se edelleen on.
 
Yritin sitten myydä sitä tosihalvalla Korealaisena eteenpäin. Ei mennyt kaupaksi. Jatkoin tutkimuksiani. Historiaa selvitellessä alkoi näyttäytyä, että se ehkä sittenkin onkin Japani. Kitara muuttui heti paremmaksi. Sain jopa onnitteluja, että "onea ikäänkuin uudesta kitarasta".
 
Loppujen lopuksi en tiennyt että mitä ajatella. Meni hermot. Myin sen eteenpäin täällä paikanpäällä siten, että ostaja sai kokeilla ja kerroin avoimesti, että en tiedä mikä se on. Meni about Korean ja Japanin hintojen välimaastossa.
 
Mutta järkyttävää tälläselle asennevammaselle oli, että kitara vaihtui päivässä huipusta umpipaskaksi ja toisinpäin. Ei ihme, että väliin olen sekopäinen näiden soittokamojen suhteen.

Hynkel: Aika hyvin tuli repeiltyä tälle :D ...mitä vikaa merileijonissa...?
 
Indonesialaiset joita päässyt kokeilemeen on olleet järjestään paskoja. Ei ne kyllä kalliitakaan ole. Muistan tuon Fender-ketjun... itselleni arvo nousisi jos paljastuisi japanilaiseksi, ainakin isolla osalla mallistoa...!!!
 
Joo, siis toinen indo on Ibanezin kiinteätallainen. Oli sen verran hyvän tuntuinen ja hieno, että ostin pois käytettynä. Mikit tosiaan vaihdoin.
 
Toinen on sitten Squierin strato jonka sokkona pistin Thomannilta tulemaan. Ajattelin, että pistetään takaisin, mikäli ei miellytä. Noh, hyvältä tuntui, mikit hyvät, vire pysyi. Pari pientä lakkavirhettä (paikoissa, mitkä ei edes näy oikein), niin tuli vielä 15% hinnasta takaisin. Olin siis tyytyväinen.

Mulla on kyllä se asenne että en ikinä osta LTD:tä, en epiphonea enkä squieria enkä meksikon kitaroita, en edes kokeile niitä vaikka ne on varmaan useinkin ihan hyviä. Ostan Espiä Gibsonia ja Fenderiä. Niin ja uutta en osta ikinä. En autoa enkä kitaraa.

En tunnista. Kaikki käy paitsi ne jotka eivät käy.

tender.insanity: Kaksi Indonesiassa tehtyä kitaraa löytyy. Eipä niissä valittamista ole.
 

 
Mulla on keikkakitarana Indonesiassa tehty VGS RoadCruiser strato Evertune tallalla ja Duncanin humpparilla ja GFS:n kolmenkymmenen taalan hurinattomilla stratomikeillä, jonka ostin käytettynä 200 egella ja kaiken kaikkiaan kitaraan on uponnut rahaa 250 euroa. Ei hurise eikä surise ja vire pysyy niin ettei kesken keikan, eikä kyllä keikkojen välilläkään, tarvi viritellä. Täydellinen keikkakitara.