Kitarat: kitarakamat ›

Ennakkoluulot ei kaadu kuin testaamalla. Joku vuosi takaperin kokeilin DLX:ssä Guild:in akkaria ja totesin:onpas hyvä, katsoin hintalappua:600€, luulin ensin vääräksi, katselinpa sitten tarkemmin ja löysin valmistusmaan:Kiina.
Kitara ei ainakaan huonommaksi muuttunut siinä hetkessä, vaan oikeastaan paremmaksi.
Ei sen aina tarvitse maksaa, tai olla tehty jossain tietyssä maassa, ollakseen hyvä.
Mulla on usa-made Guild, päälle 2000€ uutena, eikä se nyt niin paljon parempi ole.
Toinen juttu oli mun Martin D-28. Tulin sitten ostaneeksi Torilta Iban artwood-sarjan D-koppaisen, sieltä mallisarjan yläpäästä toiseksi paras, Korea-made 90-luvun puolta väliä, taisi maksaa sen 250€, sitä kun vähän sääteli, kyykytti sen Martinin mennen tullen(minä hölmö ostin sen martin vielä uutena:1950€) no martti sai lähtöpassit samantien.
Martinin puolesta täytyy kyllä sanoa, että HD-28:in rinnalla Iba oli kyllä nuotiokitara.
Ihan vaan vinkkinä, jos meinaat D-28 Martinia ostaa, laita ihmeessä se joku raha lisää ja osta HD-28.
Ylipäätään jonkun pelin arvosteleminen pelkästään yhtä yksilöä testaamalla, ei kyllä anna oikeata kuvaa, yksilöitä kun ovat + vielä säädöt ja muut, toki työnjäljen voi todeta.
Hyvääkin voi saada kohtuuhinnalla, kunhan jaksaa testata ja tehdä matkaa ennakkoluulottomalla mielellä ja lakata kumartamasta jonkun merkin/valmistusmaan puoleen.
Se on paska juttu, jotkut merkit on illuusiobrändätty niin tehokkaasti, että epäily/arvostelu jossain piireissä voi aiheuttaa rankkaakin närästystä.
 
Monet oppirahat on näissä kekkereissä maksettu, kuinka paljon se ennakkoluuloton mieli on tullut maksamaan(Luoja yksin tietää) onko se ollut sen arvoista, siinäpä kysymys?
Joka tapauksessa vähemmän, kuin tiheään tapahtuva autonvaihto(tälläpä itseni tyynnyttelen).

hallu:
.... Nykyisin halpikset ovat paljon parempia laadultaan kuin 30 vuotta sitten. Siis tarkoitan, että kalliin ja halvan soittimen välinen ero on hämärtynyt ja välillä tuntuu, että se näkyy vain hintalapussa ja niissä alkuperäleimoissa. Sekin on tietenkin oma havaintoni eli ei perustu mihnkään muuhun kuin ne muutamat kitarayksilöt joiden kanssa itse oli tekemisissä näyttivät siltä.
 
Samaa mieltä. Kerran ostin Fenderin Straton uutena ja sen pois vaihtaessani päätin, että yhtään noin "kallista" kitaraa en enää osta. Ei sen soittamisessa tai soundeissa ollut mitään niin hyvää, että moninkertainen hintalappu verrattuna halpiskitaroihin olisi perusteltu. Nyt kitaroita taitaa olla 8 kpl, joista yksi aito LesPaul (hinnat alkaen) ja muut halpiksia tyyliin, Jack & Danny, Squier ja Epiphone. Kitaroiden yhteenlasketulla arvolla ei taitaisi saada kovin hääviä USA Stratoa. Nyt minulla on kuitenkin kaikki päämallit; strato, tele, SG ja LesPaul. Eri malleja on hauska soittaa ja niitä kaikkia soittaa ihan eri fiiliksellä, lisäksi ne ovat riittävän laadukkaita tällaiselle makuuhuonekitaristille.

artal: Yli tonnin kitaroita en juuri katsele, uskon että paras vastine rahalle asuu 500-1000 euron hintaluokassa ja käytetyssä. Sekin on varmasti tässä haetun kaltainen ennakkoasenne.
 
Osteri: Oma asenteeni kitaroihin on se, että mulla ei edes tarvitse olla parhaat kitarat. Riittää kun soitin on riittävä.
 
artal: en ole absoluuttisen virheettömyyden tavoittelija, pääsen halvemmalla.
 
opel99: pärjäisin kotosoittelijana made in indonesia kepilläkin...kotona on mallintava transistorikombo joka on ihan ok.
 
Ymmärrän kyllä näkökulmanne mutta itse olen sitä mieltä että onko sen elämän aina pakko olla pelkkää pärjäämistä, parhaan hinta-laatu suhteen etsimistä ja halvalla pääsemistä? Minulle soittaminen on pakopaikka jonne on mukava livahtaa karkuun arjen kiireiltä. Se värittää muuten joskus harmaata arkea ja puurtamista ja suon itselleni mielelläni vähän luksusta sen tiimoilta.

Gabe: Minulle soittaminen on pakopaikka jonne on mukava livahtaa karkuun arjen kiireiltä. Se värittää muuten joskus harmaata arkea ja puurtamista ja suon itselleni mielelläni vähän luksusta sen tiimoilta.
 
Sama täällä. Tosin oma luksukseni ehkä erilaista kuin sinulle, mutta homman henki on sama.

Kyllä siinä halvalla pääsemisessäkin on oma nautittavuutensa :o)

Gabe: Ymmärrän kyllä näkökulmanne mutta itse olen sitä mieltä että onko sen elämän aina pakko olla pelkkää pärjäämistä, parhaan hinta-laatu suhteen etsimistä ja halvalla pääsemistä? Minulle soittaminen on pakopaikka jonne on mukava livahtaa karkuun arjen kiireiltä. Se värittää muuten joskus harmaata arkea ja puurtamista ja suon itselleni mielelläni vähän luksusta sen tiimoilta.
 
Tarkoitinkin, että minulle monesti muut asiat ovat kitarassa tärkeämpiä kuin se absoluuttinen virheettömyys ja laatu. En niinkään sitä, että tinkisin haluamastani. Ne jutut, joita haen kitaroista, irtoavat yleensä halvemmalla, lucky me.
 
EDIT: Mutta se asenneosasto tässä oli, että tunnistan itsessäni tietyn epäluuloisuuden kalliita merkkikitaroita kohtaan.

jäsen gabelle:en minä siitä pahoillani ole,että kotona on gibson,se on erittäin hyvä keppi jolla on ilo rämpytellä muuta periaatteessa esim mik ltd tai prs se ajaisi varmasti saman asian.sain ton gibsonin tosi sopivasti niin pitihän se korjata talteen ja ei maksanut juuri sen enempää kuin mik prs se uutena (gibbon on siis käytetty).

Kefiiri: Kyllä siinä halvalla pääsemisessäkin on oma nautittavuutensa :o)
 
Ofkoosh siinä on pointtia, kun löytää jotain käypästä kohtuuhinnalla, enemmän kuin maksaessaan ns. täyden rahan, toki Sulo Vilen-mentaliteetti "no kun halvalla sain" ei riitä itselle ostoperusteeksi, muutenkin on nurkat kaiken maailman sälää täynnä, onneksi ei enää niin paljon turhaa.
Yksi nuppi/kaappi ja pari purnukkaa on, mitä ei tarvitse, eiköhän nuokin aikanaan Torilta häivy, täytyy toivoa ettei mitään "kivaa vaihdokkia" vaan tule vastaan.

Gabe: ....vähän luksusta sen tiimoilta.
 
Niin, niin, just kuten aikaisemmin sanoinkin; pääasia että mittarissa värähtää! Tämän syyhän vaihtelee henkilöittäin, mutta pääasia että jokainen löytää sen oman ilopillerinsä musiikista ja soittimista. Hienoa!

Tunnistan asenteen molempiin suuntiin - esim. joitakin vintage- tai CS-Telejä tulee netistä kuolattua ja kuvitelma on että sellaisen jos saisi niin olisi tyytyväinen pitkään, vaikka ei tuossa mitään järkeä ole.
 
Toiseen suuntaan asenteesta taas on hyvä kokemus, kun ostin torilta joku aika sitten Schecterin PT-mallin puhtaasti ulkonäkösyistä (Who äijät on soittanut niillä ja sopii tribuuttiin sen vuoksi). Kotiin tultuani kun lykkäsin sen styrkkariin kiinni (siis todella vasta kotona) niin huomasinkin että perskutarallaa tämähän kuullostaa hyvältä ja erilaiselta kuin yksikään jo omistuksessa oleva keppi. Lisäksi sopi vielä nätisti käteenkin, joten kauppa olikin vastoin ennakkoasennetta oikeinkin hyvä. Ilman tuota ulkonäköä ja tribuuttitarvetta en olisi ikänä tullut ostaneeksi Schecteriä ihan vaan asenteen vuoksi, mutta onneksi ostin.

sustain65: Sama täällä. Tosin oma luksukseni ehkä erilaista kuin sinulle, mutta homman henki on sama.
 
Kyllä mulle kelpaisi useampikin rompe sinun kamalistaltasi. :)
 
Osteri: Niin, niin, just kuten aikaisemmin sanoinkin; pääasia että mittarissa värähtää! Tämän syyhän vaihtelee henkilöittäin, mutta pääasia että jokainen löytää sen oman ilopillerinsä musiikista ja soittimista. Hienoa!
 
Juuri näin! Jokaisen tapa toimia on itselle se ainut oikea. :) Mielenkiintoista kuitenkin aina huomata miten eri tavoin erilaiset ihmiset saavat nautintonsa saman aiheen sisältäkin.

Tästähän syntyi oikein maukas ketju, kiitos kaikille:-).
 
Lueskelin viestejä läpi, niin aika monesti törmää lauseisiin "kotona välttää....." "makuuhuonekitaristille riittää...." etc. Eli ikään kuin kotona soitteleva ei tarvitsisi hyviä vehkeitä. Ensinnäkin rupesi mietityttämään, että eihän laatu ole ollenkaan niin yksioikoinen asia. Minä epäilen, että keikoilla rötyävä humppakitaristi ymmärtää laadulla aivan eri asioita kuin makuuhuoneessa viinikorkkia haisteleva hedonisti. Ensimmäinen miettii luotettavuutta, kustannustehokkuutta, roudattavuutta, sitä kestääkö selkä ja hartiat eläkeikään saakka neljän tunnin setin iltavauhtia, miten kitara pitää vireen ja kestää vaihtelevia olosuhteita. Jälkimäinen pohtii mojoa ja nyansseja ja kuinka kaunista brasilian ruusupuu onkaan kynttilän valossa, etc. (kärjistettyä ja karrikoitua kukaan älkööt loukkaantuko). Mielestäni molemmat ovat oikeassa.
 
Minun mielestä nimenomaan kotiin on omiaan se nyansseiltaan rikas vanilijalta tuoksuva ihmekapine joka maksaa monta tonnia. Toisaalta ymmärrän senkin, että laitetaan riittävän hyvä soitin ja keskitytään sen jälkeen soittamiseen eikä enää ajatella sitä soitinta. Mitä tulee hinta/laatusuhteeseen, niin edelleen väitän, että lankkukitaroissa 500 -1000 euron nurkilla ovat ne parhaat soittimet. Siitä kun lähdetään kipuamaan kalliimpiin soittimiin, niin se hyvyys ei ole mitenkään yksiselitteistä tai alkaa jopa hämärtyä ja arvioissa aletaan puhua enemmän puista ja mojosta ja psykoakustiikasta sun muista epämääräisyyksistä.
 
En minä paheksu kalliita kitaroita tai sitä, että jotkut ihmiset haluavat panostaa hienoihin kitaroihin intohimonsa takia. Onhan mulla itsellänikin kaksi tai kolme vähän kallimpaa keppiä joten turha minun olisikaan jeesustella sillä asialla. Joskus minusta vain tuntuu, että meillä on vähän suhteellisuuden taju hukassa jos alamme nimittää alle tonnin lankkuja halpiksiksi.
 
Kiteytetysti tarkoitan, että niitä kaikkein parhaita herkkuja on mukavinta nautiskella kotona ihmisten katseilta salassa ja kun lähdetään töihin, niin tarvitaan työkalu. Eihän se tietenkään tarkoita etteikö työkalukin voisi olla maukas.

Ehkä myös "vähän" ohi aiheen ja jatkoa edellisen kirjoituksen viimeisiä sanoja sivuten, mutta aina vähän oudoksunut sitä, kun keikalle viedään se halvempi versio asiasta ja makkarissa hiplataan sitä parasta (siis kitaraa) ettei tule naarmuja. Kyllä mä oon ottanut aina sen parhaan mukaan kinkereihin, sillä kun on kaikista kivoin vetää ja varakepiksi se halvempi, josko sattuu menemään kieli poikki(varakepin mukana raahaaminen on muuten paras takuu sille, ettei kielet katkeile). Kyllä sitä päivätöissäkin mieluummin Hiltillä poraa, kuin Black and dekkerillä.
 
Koomista asiassa on se, ykköskeppi kun on 59reissue LP ja siinä peevelin casessa lukee se Custom, asiaan piti tehdä korjaus, ostaa käytetty normi stankun laukku, hitto jos siellä keikkamestassa sattuu olemaan oikeita soittajia ja tietäjiä läsnä, nehän kattoo et jumankekka, tolla on R9, eikä se osaa ees soittaa.
Nyt kun siinä on toi case, Rysi menee täydestä loimukantisena Tradina, näin se oli tämäkin itsetuntoprobleema ratkaistu.
 
Ja tarkoitus ei ollut edelleenkään arvostella kenenkään tapaa taaplata, jos joku hiplaa haniaan(siis edelleen kitaraa) makkarissa, eikä raaski ottaa sitä keikalle, se hänelle suotakoon, on tuolla riskinsä ja jos on upottanut siihen paljon euroja, tottakai sen ymmärtää, jokainen tavallaan.
 
Spedulaudan turvallisuus enemmän pelottaa, varsinkin jonkun pizzerian nurkassa, missä ollaan samassa tasossa ilman kummempaa "stagea", sinne kun joku kaataa lurauttaa täyden siiderituopposen, niin se oli sitten siinä, kitaroihin nyt harvemmin tulee pinnallista jälkeä kummempaa, luetaan:Mojoa.
 
Kiitos muuten ketjun aloituksesta, mielenkiintoisia ajatuksia!

En ole kyllä ihan varma, että onko vaikka 600e japsifenkun käyttämisessä mitään erityistä "paska, mutta koitetaan pärjätä" -fiilistä. Tuskinpa täällä on yhtään ukkoa, jolle se olisi selkeästi liian huono kitara kotisoitteluun tai keikalle.

Asenne muuttui ikävästi Gaben suuntaan sunnuntaina. Kävin ihmettelemässä käsitöitä ja tulin tulokseen, että miksi ostaisin esim. Stankku lespaa Gibsonilta. Samalla hinnalla saa jo Suomessa tehtyä käsityötä, jossa pääsee itse vaikuttamaan moneen asiaan.
 
Pientä arjen luksusta, mutta myös omasta mielestäni fiksumpi vaihtoehto.

Itse koen olevani soittohommien suhteen onnellisempi siitä lähtien kun tajusin, etten tule tämän paremmaksi kitaristiksi/soittajaksi/taiteilijaksi/säveltäjäksi vaikka käsissä olisikin alle 2000 euron kitara. Onni löytyy tätä nykyä alta tonnin hintaluokasta; valinnan varaa tuossa hintahaitarissa on ja kun kuitenkin tykkään modata jossain määrin itse keppejä niin sitäkin puolta on mielekkäämpää tyriä 400 euron kitaraan kuin 2400 euron kitaraan :)
 
Hintalappu ei ole pääasia, mutta tietyt laatukriteerit ja ominaisuudet pitää täyttyä.

antnis: En ole kyllä ihan varma, että onko vaikka 600e japsifenkun käyttämisessä mitään erityistä \"paska, mutta koitetaan pärjätä\" -fiilistä. Tuskinpa täällä on yhtään ukkoa, jolle se olisi selkeästi liian huono kitara kotisoitteluun tai keikalle.
 
Jep. Kyllä se vaan niin on, että jos ei se soitto lähde sillä japsilla, niin ei se lähde millään muullakaan kitaralla, mitä maan päällä on tehty. Väitän ihan tosissani, että hyvällä japsifenkulla, Tokailla ym. saa soitettua kaikki samat jutut kuin Ruokankaalla, Suhrilla tai millä tahansa muulla huippukitaralla (oletuksena tietysti, että molemmat ovat yhtä hyvissä säädöissä). Ei se ole tuossa kohtaa kitarasta, vaan miehestä kiinni.
 
Minusta näissä kalliissa Custom peleissä kyse on ihan jostain muusta kuin siitä, että niillä pystyisi soittamaan jotain, mitä halvemmilla ei pysty. Toiseksi myös jälleenmyyntiarvo taitaa olla näissä \"tavallisissa\" paljon parempi. Näkisin, että Customissa maksetaan mojosta (fiilis, inspiraatio ym.), yksilöllisyydestä ja siitä, että kitara on juuri sellainen kuin itse haluaa. Toki customit ovat sinänsä laadukkaampia kuin keskihintaiset (paremmat ja valikoidut puut, huolellisempi työn jälki jne. jne). Juurikin sellaista luksusta, mitä täällä on jo mainittu. Ja se, tottakai, jokaiselle suotakoon. En tarkoita, että siinä olisi jotain väärää, päinvastoin...
 
Itse havahduin eilen Turengissa katsellessani niitä hienoja käsintehtyjä kitaroita siihen, että jostain syystä ne eivät herättäneet minkäänlaista gasia. Ei edes Ruokangas tai Aurora. Toki olivat (kuten muutkin esillä olleet kitarat) todella hienoja ja hyvin tehtyjä, mutta jostain syystä ei tällä hetkellä kutkuta ollenkaan (thank god). Outo juttu, mutta hyvä niin....

Laulava Kylätohtori: Itse havahduin eilen Turengissa katsellessani niitä hienoja käsintehtyjä kitaroita siihen, että jostain syystä ne eivät herättäneet minkäänlaista gasia. Ei edes Ruokangas tai Aurora. Toki olivat (kuten muutkin esillä olleet kitarat) todella hienoja ja hyvin tehtyjä, mutta jostain syystä ei tällä hetkellä kutkuta ollenkaan (thank god). Outo juttu, mutta hyvä niin....
 
Ehkä se on vaan tervettä itsesuojeluvaistoa. Mieli ei anna Ruokankaasta haaveilulle sijaa, koska tietää, että lompakko ei kestäisi. Mutta tunnistan tuon saman reaktion itsessäni myös. Asennetta tai ei, niin nuo yyberhienot customit aiheuttaa melkein aina hylkimisreaktion, koska ne on liian täydellisiä. Ja kun jokin on täydellistä, niin se lakkaa olemasta mielenkiintoista.

Eilen Tonefesteillä oli Tampereen Bar K:n jameista puolituttu kaveri, jonka nimeä en nyt saa päähäni, esittelemässä Rautian Veijon mikkejä, ja kun moikattiin kaveri kysyi heti ensimmäiseksi, että "Mitkä mikit sulla on siinä (en nyt muista tarkalleen miten kuvaili) kitarassa?" "Ai siinä sinisessä telecasterissa?" "Joo", "No siinä on GuitarFetish.com:in kolmenkymmenen dollarin jossain Kiinassa tehdyt hurinattomat telemikit.", "Ai.". Siihen loppu keskustelu siitä kitarasta eikä vieressä seissyt mikkimestari kommentoinut sanaakaan asiaan. Sinänsä mielenkiintoista, että juuri siinä kitarassa, jota kaikki sitä kokeilleet soittajat on eniten kehuneet ja hämmästelleet, mun kaikista paristakymmenestä kitarasta, on kaikkein halvimpia osia, mikkien lisäksi GFS:n pawloniapuinen viidenkymmenen taalan body, mitä missän muussa mun kitarassa. Raudathan tuossa sitten halpisosien vastapainoksi edustaa suomalaista Erikoistuote Syväsen osaamista ja ehkä tällä kerralla on vaan sattunut hirveä munkki, että nuo osat vaan pelaa yhteen jollain maagisella tavalla.
 
ToneFestien mielenkiintoisinta antia oli tällä kertaa J.Leachum ständin hieman vähemmän puleeratut kitarat ja Tyysterin peltikitaran hommaan vielä joku päivä kun rikastun.