Lyriikka ›

Toinen versio runoista: Harmaa joki etsii uomaansa (2014)
 

 
Runoja: Harmaa joki etsii uomaansa - Ruokki ui autojen virrassa
 

 
En tiedä mitä mimesis tarkoittaa
silti nousevat kauppakeskukset - pilarit kannattavat
kuin nainen reisiään ja antaa kaiken
ylikulkusiltojen autojen jonot
tahtoisin vaihtaa lumpeiden riveihin
jokaista kukkaa kohti tähti
jokaista lähtijää kohti nurmen tuoksu pientareella
suden näköinen koira ulvoo laahaa takajalkaansa,
ui autojen virrassa
autoissa istuvat kielipitkällä
jotta edes lumihiutale tippuisi
illuusio rakkaan suudelmasta
harmaa joki etsii uomaansa keskelle nousevat pilarit
kantavat paratiisia kuin nainen reisiään ja antaa kaiken
mies nukkuu jonossa rattia vasten, ottaa vyöltä aseen
kuutamo tunkeutuu sieraimiin, ase laukaisee tähdet
koira ulvoo ja preerian viimeinen kukka on janoinen
mies herää hiutale kielen päällä
jonot liikkuvat hitaasti,
vahvat pilarit kantavat kuin viimeinen preerian kukka sinua
en tiedä mitä mimesis tarkoittaa
mutta mereltä eksynyt ruokki etsii uomaansa.
 

 
**
 

 
Lintuaurat muuttuvat lumiauroiksi
aamu hengittää ikkunaan jäätyneen sydänkäyrän,
jota rapsutan kynnelläni.
Äijät tekevät kuormaa sunnuntaikorvauksetta
pyhäinhäväistystä puhtaaseen lumeen virtsattu nimi
lintu kirjoittaa riviä hankeen nimen viereen
 

 
**
 

 
Lumiaurat muuttuvat lintuauroiksi
levähtävät matkan jälkeen torneissa
patsaiden yllä, sukeltavat lehtimereen
hengittävät sulkansa pöyhkeiksi
 

 
**
 

 
Lehdet kahisevat puissa kuin setelit
jotka eivät ole sinun,
vaikka ratsastat kaupungin kanjoneissa
eivät nekään ole sinun
et yllä kuin varjoihin talojen seinissä
ehkä ne ovat sinun
kyyhkynen horjahtaa patsaan päältä
kun ratsastat kanjoneissa
et yllä kuin varjoihin talojen seinissä
ehkä ne liittyvät sinuun
 

 
**
 

 
Suden näköinen mies ulvoo laahaa takajalkaansa,
ui autojen virrassa etsii koskenkorvaa
yksi rikkaruhoista jota maailma kitkee
ja äidit itkevät harmaaseen virtaan
 

 
**
 

 
Puistojen varsille käyvät lepäämään
kuin kaadetut, kostuneet puut
pään alusina maatumatonta muovia,
kaatuneet kyllä maatuvat aikanaan
jos tuo mies puistossa antaisi kättä pääni päälle,
ikään kuin siunaisi minut
mutta hän tahtoo painia voikukkien kanssa;
siunaus voikukille.
 

 
**
 

 
Hämärä lyö läpi puiston
nurmet muuttuvat hiekaksi, hiekka asfaltiksi,
talot torneiksi, tornit toreiksi hämärä aamuksi
kuppi kahvia ja olen valmis
olemaan nurmi, hiekka, asfaltti jossa voi kulkea edestakaisin
 

 
**
 

 
Kun toinenkin kahvikuppi on juotu, hän näyttää hipiltä
en minä sellaisten kanssa, jotka painivat voikukkien seassa
pään alusina maatumatonta muovia,
ranteissa rispaantunutta lankaa, vai puserostako käärmeilee, lanka
 

 
**
 

 
Tulee suihkusta pyyhkii jalat froteeseen
kylkiluut kohoavat rappusina
mies perhoslonkat,
lensi kukasta kukkaan joskus
mutta aikaa on kulunut - kukintojen aikaa
eräänlainen sellainen hän itsekin aikaa sitten kukinto-
kuten minä minäkin aikaa sitten kukinto.
Hän vei minut mantelipuiden varjoon somistukseksi
kantoi aprikoosipuiden katveeseen
auttoi Kilikian portille
nojasimme toisiimme
ja itseemme heikosti.
Mantelipuut, mantelisilmät
romantiikkaan lukitut ajatukset
 

 
**
 

 
ja harmaa virta etsii uomaansa,
kun parkkihallit on suudeltu nurkasta nurkkaan
pilarit kannattavat kuin naisen reidet
kosteus leviää pitkin betonia sataa sisään
 

 
**
 

 
Hän ei vie mantelipuiden varjoon somistukseksi
ei kanna aprikoosipuiden katveeseen
ei auta Kilikian portille
nojaamme itseemme
heikosti toisiimme
herää jo Hämeen neito hän sanoo silmillään
joissa on enää kaihin tuoma hämärä
ikkunan raossa aavistus valosta
perhoslonkat liikkuvat
liikkeessä jotain sanomaa ikuisuudesta
hämärässä kuljetamme toisiamme
aallon harjalle
ja alas
 

 
**
 

 
Hänen kylkensä muistavat nuoruuden pihapuut
Tarzan huuto nuoruuteen
mutta hän poistuu minusta
kaduille joiden kyltit eivät vie minnekään tai kaikkialle
pysähtyy kadun kulmaan ja katselee minua
kuten nähdään oven silmästä pilkistävä aurinko
valojuovaa seuraten, kädet ojennettuna hän puhuu minulle
 

 
**
 
(Tapahtukoon niin kuin Hippi tahtoo, mutta hän ei tahdo mitään)
 
Hän vain katsoo kun tulen yhä enemmän puun kuoreksi
sellaiseksi kuin hän
vähemmän nuoreksi
haavikoksi joiden lehdet käpertyvät
koivikoksi,
nuoreksi ei enää koskaan
käännymme männyn käppyröiksi
tekemättömiksi töiksi
tervakukiksi radan varsille,
aikojemme alussa telkkä kuljetti poikasta
Meidän Abbey Road
tästä mennään ehkä yli, mutta ei oikaista
tästä mennään ehkä yli, mutta ei oikaista
 

 
**

 

 
ja harmaa joki etsii uomaansa,
katsoo taakseen luomaansa
kanjoneissa vesi laskeutuu
kuin ehtoollisviini hipin rinnuksille
ja sakramenttina LSD
jippi hautaa hipin
taistelee vanha mies soittimen kielen
kihlaa jos on kihlattavaa
liha ei tunnu enää samalta
viha ei tunnu enää samalta
orkidea on voikukka
hukka valtaa alaa imperialismin tavoin
pihoissa ja tiloissa
ihminen nielaisee metsän
valtaa imperialismin tavoin
ja on yksinäinen iltojen iloissa.
 

 
**
 

 
Nyt taistellaan leivästä
on jo aikoja taisteltu leivästä
huomenna taistellaan leivästä
keihäällä naulataan pörssimeklarit kiinni mainosvaloihin
talojen katot niittyinä
kukitetut kujat
sähköt pois ja takaisin tulisijat
rinnalla ihan,
kulkija läpi kivikkoisen pihan
laivojen purjeet noususuuntaan
luullaan talvea kesäksi
ja kesää talveksi
kuullaan lintujen laulua oksalla ylimmällä
kun alempana on oksien kato
ja meklari kuin mato koukussa - kiemurtelee
 

 

 
**
 

 

 
Kuuntelin otteita Ylen Elävästä arkistosta (tallenne 23.09.1975) kun Taanila haastatteli Haavikkoa. Miten käy Suomen tulevaisuudessa? Vai oletko jo sen kirjoittanut? Kysyy Taanila. "Minusta tuntuu, että Suomi on maakunta Euroopassa, se on pienin mahdollinen yksikkö, joka voi olla olemassa, jos se on vähän tätä pienempi, niin sitten sitä ei ole enää. Ja että sen henkiset ja muut voimat on juuri siksi pitäisi kaikki käyttää. Mutta uskon, että tämmöisenä sillä kyllä on mahdollisuudet toimia ja antaa ihmisille Suomen kansalaisille parhaat näissä olosuhteissa saatavat olot ja palvelukset". Vastaa Haavikko.
 

 
Minä taasen 70-luvulla taisin nuolla kuten moni muukin nuori viinipullon korkkeja.

Olin täynnä lyijyä mutta en kirjoittanut mitään, en osallistunut mihinkään, olin siinä mielessä katatonisessa tilassa yhteiskuntaan. Kulmahampaani olivat hiomattoman valkoiset ja olin kateellinen tytöille jotka kantoivat viulukoteloa.
Tiesin kyllä, mitä on vesi, saaret, soutaminen, istua veneen kokassa jonkun kainalossa.
 
Tänään kävelen piennarta pitkin ja seuraan joen kulkua, nostan eteeni tulleet riippakoivun hiukset, heitän ne edestäni ja tunnen olevani yhtä pieni kuten Suomi Haavikon puheissa tai sitäkin pienempi, mutta olen olemassa seuraamaan harmaata jokea sen uomaan. Näkemään unia jotka kiertävät menneen tulevaksi. Ymmärtämään rakkauden joka paloi Havannan tehtaiden piipuissa ja taloissa,
Suomen mökeissä joiden nurkkalaudat jäätyvät henkiin jäämisen tilkkeeksi. Näin unia, mutta heräsin vain liian myöhään, näen unia;
 

 

 
**
 

 
Menen varjoihini
pitkiin ja lyhyisiin
otan ylleni kuin nutun
 

 
kävelen talojen ja puiden katveisiin
mittaan aikaa mennen tullen
kadulla poika jakaa lehtiä
kuorma-auton puinen lava notkuu
samoin miehet jotka kantavat pianoa
ovet heilahtavat kesäisessä tuulessa mennen tullen
kuorma hupenee
saappaiden nahka tuoksuu
varjojen tällä puolella näkyy siniset lämpäreet
pilvikärryjen saattelemana vuoret menettävät neitsyytensä
 
niiden polut juoksevat kierrellen
kun jalkapohjat osuvat maahan
laskevat kuulemma aikaa vuorten varjojen mukaan
pitkät varjot yli puiden
niiden alla poika pitää tyttöä
kuin viimeistä pisaraa vettä
ei halua puhaltaa kämmeneltä tuuleen
 

 
**
 
ja harmaa joki virtaa uomaansa
meklarit odottamassa suvantopaikoissa
yrittävät kääntää joen suuntaa
mutta joki pyörtää kiven ja meklarin;
 

 

 
**
 
Kuu nousee vasemmalle kyljelleen
mies sanoo koiralleen aja - älä tapa
hirvi hengittää ruskanpunaista verta
närhien vaellus
 
hän vaappuu syliini
luulee löytävänsä nunnan taskun
mutta pakenen sisäiseen virtaani
 

 
merja ritala