Studiotyöskentely ›

Jännä ala tää äänitys/miksaus, ikään kuin eri työskentelymetodit olisi suuri kilpailu, jossa on vain voittajia. Ja sit muut sais myydä protoolsin ja lopettaa :D Mut eihän siinä mitään väärää ole, ajatusmalleja on hyvä rikkoa, jotta syntyy uutta. Syyllistyn siihen itsekin välillä. Pakkohan se on itseensä uskoa :)
 
Kirjoituksen aloittajalla on nähdäkseni aika asenteellinen lähtökohta, mutta ennen kuin aletaan puhua "filosofian vaihdosta" ja "kymmenen mikkiä on parempi ku kaks", ni olis hyvä tuoda muitakin näkökulmia ja metodeja mikitykseen.. Vaikkakin tähän mennessä keskustelussa on ollut aika voimakas sarkastisen kettuilun maku :D Hauskaa sekin!
 
Ensinnäkin, ei tulisi olettaa, että jos äänittää kymmenellä peltimikillä, että niitä on pakko käyttää kaikkia, ja koska gate. Jos olet varma, että kymmenen peltimikkiä on sun juttu (se ei kyllä oo aina muitten juttu, sori vaan, eikä siitä uutta filosofiaa saada, koska eri genret), niin ole rohkea ja tee niin, mutta katso ettet ammu itseäsi nilkkaan karsimalla tärkeämmistä asioista. Kuten tilamikitys, laadukas pönttömikitys jne jne. Ja jos sulla tosiaan rahkeet riittää, niin karsi miksauksessa raitoja sitä mukaa mikkejä kun on tarvis. Jos äänität setin todella hyvin, et välttämättä tarvitse kaikkia peltimikkejä. Mun mielestä overhead/tilamikitys on paljon ratkaisevampi kuin yksittäiset pellit. Tilassa pelti saa just sitä syvyyttä ja pehmeyttä. Joka on ainakin mun korvaan just hyvä.
 
Joku jo täällä totesi monta vaarakuoppaa. Ensinnäkin vaihehässäkkä on väistämätön, toiseksi tiedossa on todennäköisesti peltien yksiulotteisuus äänikuvassa. Jos painotat setin miksauksen peltimikkeihin (olet antanut ymmärtää, kun filosofiastakin puhut), niin tulos voi tosiaan olla todella ohut ja yksiulotteinen. Pelleissä ei paljon ole miksattavaa alle 500 hertzin, joten se mitä jää, saattaa häiritä just laulua ja syvyysvaikutelmaa tms. Vai oletko tekemässä instrumentaalia, rumputaidetta? Jos olet, niin sitten saattaisin ymmärtää :)
 
Mä mikitän useasti pellit omilla mikeillä, käytän nykyään enimmäkseen haulikoita siihen, mutta riippuu niin paljon tuotannosta ja genrestä. Ei oo tosin kymmentä peltiä vielä tullu vastaan missään.. Mutta sitä ennen on käytetty ylivoimaisesti eniten aikaa itse setin signaturesoundiin, tilamikitykseen ja tuotannollisiin ratkaisuihin.
 
Käytän itse osittain Andy Wallacen metodia, joka menee suurin piirtein näin:
 
-Pellit mikitetään erikseen tuotannon ja genren mukaan (metallissa enemmän mikkejä & diskreetimpää, rokissa vähemmän & pyöreempää, jazzissa sit ihan omat juttunsa). Esim. Mikael voi kertoo jazzhommista paljon paremmin! Jos peltejä ei ole erikseen mikitetty, käytetään overhead-paria. Olettaen että tilamikitys on laadukas.
 
-Koska overheadin equalisointi usein vaikuttaa negatiivisesti virvelin punchiin ja signaturesoundiin (pienentävästi, koska eq-leikkaukset), niin crashien iskut otetaan automaatiolla esiin 6-8dB aina kun niihin lyödään. Työlästä, mutta säästää kompromissi-equtukselta virvelin lähimikki vs. virveli overheadeissa -päänsäryssä..
 
(Wallace käyttää vielä lisäksi virvelisamplea (kaupalliset rokkituotannot), jonka lähettää kaikulaitteeseen, jotta saa vahvistettua tilasoundia puhtaalla kaikusyötöllä.. Mut onhan näitä metodeja.)