| Aihe: Miten musiikkimakusi on muuttunut iän kuluessa? | |
|---|
|
Olen jo 50+ v. heebo. Nuoruusikä noin 10-20 v oli kummaa herkkyysaikaa: se mitä radiosta ja muualta kuuli ja mistä aikanaan piti, jäi koko loppuelämäksi päähän soimaan. Mulla se tarkoitti: Beatles, Rollarit, Deep Purple, Uriah Heep, T. Rex ym., ja kauden loppupäässä jo Pink Floyd, Genesis, King Crimson, Wigwam ym. progebändit. Myös folk-rock kolahti: Dylan, Joan Baez etc. Melkoinen kattaus musiikkia olikin tarjolla tuossa -70-luvun alkupuolella. Ei unohdu koskaan. Kumma kun edelleen hakiessa sen (hippi)aikakauden musaa (sellaistakin, jota ei ole koskaan ennen kuullut), tavara usein kolahtaa. Viimeisin sellainen biisi oli Curved Air: Melinda (more or less). Myöhemmin on tullut mukaan jazz ja blues ja erilaiset fuusiot. Klassisesta en ole oikein koskaan digannut, ehkä se johtuu siitä, että kotona ei ollut sopivaa ilmapiiriä eikä flyygeliä nurkassa. Luulen, että klasariiin tulisi pääsääntöisesti saada nuorena eväät kotoa. Jotkut kaverini kävivät aikoinaan soittotunneilla vanhempien painostamana. Klasarimusaa pidettiin sivistysperheen merkkinä ja sen soittoharjoittelua kurinalaisuuden ja tottelevaisuuden (kiltteyden) opetteluna. Itse olin sen verran nuori kapinallinen, että jo ajatus tuntui kauhistuttavalta.
Jotenkin herkkyys musiikkiin on mulla ajan kuluessa laimentunut ja mitään mäiskettä en halua kuulla ollenkaan, mieluummin kuuntelen hiljaisuutta. Nuorena kun olisi halunnut levyjä, ei ollut rahaa ostaa. Nyt ei oikein tiedä mitä ostaisi! Raskaassa rockissa tempo on kasvanut ja se seikka vaikuttaa epämiellyttävältä. Sinfoniset elementit ja koulutetut sopraanolaulajattaret metallissa kuulostavat kyllä mahtavilta, örinä sen sijaan ei. Kriittisyyteni on lisääntynyt ja mukavia keikkoja ei tahdo löytää tai sitten uusista esiintyjistä ei tiedä mitään, jos ei YouTubesta heti löydä. Erilaisia soittajia ja hyviäkin sellaisia on niin pirusti, ettei tahdo saada kokonaistarjonnasta enää selvää. Eli useiden bändien nimet eivät paljoa kerro. Silti positiivisia kokemuksia löytyy edelleen. Usein ne ovat pienimuotoisia tilaisuuksia tuntemattomien artistien kanssa. Ja riittävän aikaisin illalla esitettyjä! Stadionkonsertit ja muut isot tapahtumat tuntuvat vähän tollaisilta rahat pois tyhmiltä jutuilta. Vasta melko hiljan tuli kuunnelluksi Kingston Wallia: mahtavaa! Meni täysin ohi aikoinaan, kun piti keskittyä pikkulasten hoitoon ja nykyistä suurempiin työkiireisiin.
Peace! |
|
Luulen, että klasariiin tulisi pääsääntöisesti saada nuorena eväät kotoa.
Ei nyt ihan näinkään. Itse aloin kuuntelemaan klassista -87 kun ärsytti silloisen tanssijatyttöystävän tietämys aiheesta. Aloitin vanhasta polyfonisesta musiikista ja pikku hiljaa etenin 1900-luvulle. Pari vuotta intensiivisesti kahlasin, ja kyllä sieltä ihan samalla tavalla alkoi hahmottumaan ne omat lempparit.
Nykyisin oma musiikkimaku on aika laaja, vaikka örinä/oopperametallia en sulata. Ehkä just tähän genreen pitäisi ne eväät saada nuorempana =D
markkuliini: Itse melkein näkisin että tilastollisesti on todennäköisempää saada pornoteollisuudelta moraalisesti puhdastaustaista rahaa kuin musiikkiteollisuudelta.
jazzmies: Minua aina ahdistaa arvailu ja spekulointi asioista mitä ei voi kuin arvailla |
|
Suurin muutos on tainnut olla huomata että mikään genre ei ole itsessään huono, on vain huonoja ja hyviä biisejä. Nuorena ehdottomana hevarina tätä ei oikein käsittänyt. Musiikkimaku on suurimmalta osin pysynyt ihan samana (samat kasarihevit uppoavat yhä kuin silloin nuornamiesnä musaharrastusta aloitellessa) mutta laajentunut huomattavasti.
Status: Asiallinen mies, puhaltaa 1.37 promillea klo 7.30. |
 McLeach
27.03.2014 23:09:53 (muokattu 27.03.2014 23:12:05) | |
|
Yllättävän vähän. Ehkä noin kahdeksan vuotta sitten mukaan tuli tosi kovasti kaikki 60 - 70-luvun poppi ja rokki kuten Zappa, Lou Reed, Clash, Ramones, Fleetwood Mac, Beach Boys yms. Syynä semivähän muuttuneeseen makuun varmaan se että koskaan ei tullut sitä tribaalihevivaihetta teininä tai muitakaan trendijuttuja, vaan aina kiinnostanut "oikea" musiikki ja samat pari suosikkibändiä pysynyt siitä asti kun musiikkia rupesi kuuntelemaan. |
|
Sikäli aika paljonkin, että olen aina seilannut vähän niin kuin ääripäiden väliä - hc-punk -kauden jälkeen siirryin progeen. Mutta sinänsä mikään vaihe ei ole jäänyt pelkäksi ohimeneväksi vaiheeksi - jotain on aina jäänyt mukaan. Progefaniksi mä ehkä selkeimmin leimaudun mutta kuuntelen toisaalta Metallicaa ja Slayeria ihan yhtä sujuvasti kuin silloin 12-vuotiaanakin.
Funkånaut: enemmän NYT LÄHTEE SAATANAA! |
|
No päälle parikymppisenä voin sanoa kymmenen vuoden ajanjaksolta jonka aikana olen ostanut levyjä: laajemmaksi mutta paskemmaksi. Ensimmäinen lempiyhtyeeni oli Pink Floyd. Nyt siihen on palattu, mutta saatan kuunnella sen kanssa samaan syssyyn hyvinkin vaikkapa Nicki Minajia, Europea ja Alphavilleä.
"Nyt tarjoan sinulle virtuaalioluen kirjoituksesi johdosta, kippis!" - jazzmies |
|
Kyllähän ne tietyt isommat jutut tuntuu säilyvät läpi elämän. Joskus 5+ ikäisenä löydetty Kiss on edelleen kova näin 35-vuotiaana. Eikä näe että se tästä mihinkään muuttuisi. Sama koskee muutamaa muutakin myöhemmin matkanvarrella mukaantullutta. Varhaisteini-iän deathmetal-klassikotkin tuntuu tekevän sen pakollisen paluun levylautasille vähintäänkin kerran vuodessa..
Kovanluokan musadiggarina jossain vaiheessa elämää on tullut tutustuttua vähän jokaiseen (ainakin rockin) alalajiin, ja varsinkin kaikki all-time-klassikkolevyt tuli välillä ihan järjestelmällisesti otettua haltuun. Silti tuntuu että viime vuosina musiikkimaku on ottanut taas käänteen marginaalimpaan suuntaan. On vaikea ymmärtää miten sitä reiluna parikymppisenä oli välillä diggailevinaan melkoista laiskanpulskeaa aikuisrokkia.
Musiikinkuuntelun sosiaalisuutta välillä kaipaa. Tässä iässä kavereita tulee nähtyä sen verran harvoin, ja kaikilla niin omat kuviot, että välillä kun itse löytää taas sen jonkun maailman kovimman jutun, niin sitä tekisi mieli jollekkin hehkuttaa. Onneksi on edes netti :)
"one good thing about music, when it hits you feel no pain" (bob marley) |
 Loijaa
28.03.2014 13:37:28 (muokattu 28.03.2014 13:37:46) | |
|
arppah8: mikään genre ei ole itsessään huono, on vain huonoja ja hyviä biisejä.
Tämä on hyvin sanottu.
we want the world and we want it now |
 Burn
28.03.2014 14:15:08 | |
|
arppah8: Suurin muutos on tainnut olla huomata että mikään genre ei ole itsessään huono, on vain huonoja ja hyviä biisejä. Nuorena ehdottomana hevarina tätä ei oikein käsittänyt. Musiikkimaku on suurimmalta osin pysynyt ihan samana (samat kasarihevit uppoavat yhä kuin silloin nuornamiesnä musaharrastusta aloitellessa) mutta laajentunut huomattavasti.
Totta joo. Poikavuosien genreuskollisuudesta kun pääsi yli, niin musamaku laajeni todella paljon. Toisaalta sellainen tietty jääräpäisyys nuorena toimi myös oivana identiteetin luojana. Musan kautta oppi myös pitämään mielipiteistään kiinni muidenkin asioiden suhteen. |
|
Kaikki alkoi kasarilla Röllistä. Ysärin alussa iski Raptori ja Irwin Goodman. Sitten eurodancen kautta vanhaan hevirokkiin, grungeen ja suomirokkiin. Nykyään olen kaikkiruokainen blackmetallia lukuunottamatta. Iskelmä, hiphop, etninen musa ja konemusiikki ovat alkaneet kolahtamaan tässä viimeisen 10 vuoden aikana. Rölli ja wanha "hevi" tyyliin Uriah Heep ja Deep purple ovat jäänet tosin vähemmälle..
Kostiainen. Karumpi saundi, parempi mieli http://www.mikseri.net/kostiainenproj |
|
Maku on käytännössä laajentunut koko ajan, enemmän on tullut kuunneltaviin lisää kuin mitä on tullut jätettyä kokonaan. Joskus aiemmin jo listailinkin, mitä on tullut vuosien saatossa kuunneltua:
http://muusikoiden.net/keskustelu/p … sts.php?c=1&t=218194&o=20#p11488760 |
|
barclay: Kaikki alkoi kasarilla Röllistä. Ysärin alussa iski -- Irwin Goodman. Sitten eurodancen kautta (vissiinkin aikalailla samaa ikäluokkaa ollaan) Stratovariukseen ja pikkuhiljaa piti tutustua laajemminkin tuohon kikkeliheviosastoon.
2000-luvun ihan alussa iski sitten Sentenced. Ja sehän jysähti kuin haudankaivajan lapio takaraivoon. Siinä vaiheessa alkoi sitten pikkuhiljaa tajuamaan, että musiikissahan on itseasiassa ne lyriikatkin ja niistä sekä soitosta muodostuu aikalailla mukava kokonaisuus. Vanhoihin on edelleenkin mukava aina palata, mutta jonkinlaista laajentumista musamaussa on tapahtunut, toisaalta pääasiassa raskaampaan suuntaan, mutta yllätyksekseni myös huomattavasti kevyempäänkin suuntaan. Nykyään saattaa ihan sujuvasti soida ensin Dimmu Borgir ja kohta perään Johanna Kurkela :)
Ikinä ei oo asiat niin huonosti, etteikö niitä voisi viinalla pahentaa. Romantikkoitkijät #29 |
|
Aika paljo on laajentunu itelläkii. Joku kymmenen vuotta sitten pääasiallisesti metallia ja kaikki muu oli olevinaan paskaa. Nyt tulee kuunneltua jotakuinkii kaikkee väliltä blues - konemusiikki. Eipä sillä genrellä niin väliä ennää oo jos sattuu hyvältä kuulostammaan.
Sattuma on nerouden ydin. |
 HaloOfFlies
29.03.2014 10:57:22 (muokattu 29.03.2014 11:03:30) | |
|
Itselleni kävi oikeastaan niin, että kun aloin käymään näillä isoilla rock-keikoilla, aloin toden teolla arvostaa näitä rock-historian klassikkonimiä kuten Beatles, Dylan, Stones, The Who jne. Kaikkiruokainen olen musiikin suhteen, tosin nykymetallia, iskelmää ja sitä 2000-luvun alun perseenkeikutus-R&B:tä en suostu kuuntelemaan. Vanhojen klassikoiden pariin tulee palattua säännöllisesti, mutta kyllä levylautasella soi myös Helmetiä, Filteriä ja muita vähän pienemmän mittakaavan nimiä. Uudemmista nimistä Arctic Monkeys on kolahtanut kovaa viimeisen parin vuoden aikana.
Out on the street for a living, picture's only begun. Got you under their thumb. |
 LaMotta
29.03.2014 11:38:52 (muokattu 29.03.2014 11:39:46) | |
|
Niin etten juurikaan kuuntele enkä seuraa kyseisen teollisuudenalan käänteitä muuta kuin mitä radiosta silloin tällöin sattuu kuulemaan. Levyjä en ole ostellut varmaan lähemmäs 10 vuoteen.
(Lausutaan elämään kyllästyneellä äänellä): "Jos ei kiinnosta niin ei tiällä mikkää pakko oo olla. Työ tiijättä missä on ovet." |
|
Ala-asteella en juuri kuunnellut musiikkia, the rasmus ja Ari Koivunen taisi tuohon aikaan olla kovaa settiä, ensimmäinen on toki vieläkin. 7. luokalla tuli jonkin sortin rap-vaihe ja kuuntelin oikeastaan vain räppiä. Vähitellen musiikkimaku alkoi mennä rockiin päin, glam rockista raskaaseen rockiin ja lopulta löysin metallicat ja children of bodomit. Musiikkimaku on toisaalta muutunut raskaammaksi mutta toisaalta myös laajentunut. Tällä hetkellä omilla soittolistoilla taitaa kovimman popituksen alla olla behemoth ja martin garrix, jotka ovat vähän hassu yhdistelmä. Mutta kuten monella muullakin, minullakin palaa vanhoja suosikkeja soittolistalle aina välillä. |
|
Ennen kuunteli bändejä ja genrejä, nykyään hyviä biisejä. Tämmönen valaistuminen tuli joitakin vuosia sitten ja sen jälkeen musasta on nauttinut noin 143% enemmän kuin aiemmin. Toisinsanoen kaikennäkönen turha mussutus ja elitismi on jäänyt pois enkä ymmärrä aikusia ihmisiä ketkä inttää väkisillä esimerkiksi että moderni pop-musa on paskaa eikä rokkia oo osattu tehdä 70-luvun jälkeen. Ihan höpöhöpö-hommia tommonen. Mulle vaikkapa M83:n Midnight City on ihan yhtä hyvä biisi kuin vaikka War Pigs. Molemmat toimii ku nyrkki turpaan omilla vahvuuksillaan.
Nykyään vitutusta herättää lähinnä semmonen mahdollisimman välimallin musa mikä saattaa olla muodon puolesta pätevää mutta kaikkien genren maneerien jälkeen alta ei löydy mitään muistamisen arvoista, ts. tusinakama. Myös kaikki liian vakavissaan tehty macho-pullistelu ilman mitään itseironiaa nostaa karvat pystyyn. |
 fuzz
29.03.2014 13:26:23 (muokattu 29.03.2014 13:27:20) | |
|
aivokuolio: Ennen kuunteli bändejä ja genrejä, nykyään hyviä biisejä. Tämmönen valaistuminen tuli joitakin vuosia sitten ja sen jälkeen musasta on nauttinut noin 143% enemmän kuin aiemmin. Toisinsanoen kaikennäkönen turha mussutus ja elitismi on jäänyt pois enkä ymmärrä aikusia ihmisiä ketkä inttää väkisillä esimerkiksi että moderni pop-musa on paskaa eikä rokkia oo osattu tehdä 70-luvun jälkeen. Ihan höpöhöpö-hommia tommonen. Mulle vaikkapa M83:n Midnight City on ihan yhtä hyvä biisi kuin vaikka War Pigs. Molemmat toimii ku nyrkki turpaan omilla vahvuuksillaan.
Nykyään vitutusta herättää lähinnä semmonen mahdollisimman välimallin musa mikä saattaa olla muodon puolesta pätevää mutta kaikkien genren maneerien jälkeen alta ei löydy mitään muistamisen arvoista, ts. tusinakama. Myös kaikki liian vakavissaan tehty macho-pullistelu ilman mitään itseironiaa nostaa karvat pystyyn.
Tässäpä minunkin ajatukset aika tiiviisti.
Vaikka vuosia ei ole vielä kertynyt kuin muutama yli kahdenkymmenen, niin ilokseni voin todeta että olen päässyt yli kaikesta genrerunkkauksesta ja elitismistä. Olen kokenut jonkinasteisen valaistumisen, ja nyt soittimessa pyörii vähän kaikenlainen elektronisesta musasta jazzin kautta deathmetalliin ja niin edelleen. Pääasia että on hyviä biisejä. Myös soittohommatkin on jotenkin hauskempia kun kykenee soittelemaan kaikenlaista.
elämän tarkoitus on 42 |
|
Kaikki lähti Black Sabbathista noin kuuden vanhana. Selitys oli niinkin looginen, että vanhemmilla ei ollut levyjä, mutta veljillä oli. Ja, veljien musamaku nyt oli Black Abba, gunnarit ja Green Dayt sun muut. Ei uponnut Green Day silloinkaan. Siitä sitten muuttunut tähän.
aivokuolio: Nykyään vitutusta herättää lähinnä semmonen mahdollisimman välimallin musa mikä saattaa olla muodon puolesta pätevää mutta kaikkien genren maneerien jälkeen alta ei löydy mitään muistamisen arvoista, ts. tusinakama. Myös kaikki liian vakavissaan tehty macho-pullistelu ilman mitään itseironiaa nostaa karvat pystyyn.
Juuri näin. Melko lailla mun tilanne nykyään. Genrellä ei ole väliä, paskaa ja timantteja on kaikissa. Viimeisimmät aktiivisemmassa kuuntelussa olevat suuntaukset ovat Sugar Hill Recordsin kama, delta blues ja outlaw country. Devatero remesel, desátá bída.
Kuuntelen tämmöistä |
|
Ei mitenkään. Kuuntelen edelleenkin vain hyvää musiikkia. |
| « edellinen sivu | seuraava sivu » | |
|---|
