Rock, pop, alternative ›

BigPapa:
 
Pembroken Flat Broke -levyä voin suositella ihan vilpittömästi:
 
http://www.youtube.com/watch?v=Cz-EmQ5ezW8
 
Hieno biisi ja Salmisen soolo lopussa on huikea.

Muistan kyllä Petteri Salmisen, jolla oli myös taito soittaa makeita sooloja.
Heittäkää jonkun kitaristin nimi, joka fillaa yhtä hienosti kuin Albert Järvinen biisissä The Real Me ?
Muistanko?
Ne on aika vähissä.

Pitääkö paikkansa, että Petteri soitti 50 pennin kolikolla plektran sijasta, josta tuli jännä soundi, mutta mitä vahvistinta hän käytti?

Vaikkapa Aalon Butler
 
http://www.youtube.com/watch?v=8zrRFGftqXA
 
Petteri soitti 60-luvun stratolla, Ampegin V2:lla ja mxr:n dyna compilla esim. Syksyn Sävelen soolon, soitti kaksi ottoa, joista kuitenkin otettiin se eka. Marshallia Salminen on käyttänyt, Juice ja Mikko -levyn takakannen kuvassa näkyy keikalta otettu kuva, jossa Marshall nuppi näkösällä.
 
Edit. Lisätään nyt, että Wikipedian mukaan oli myös Fender Twin Reverb, tai Gibson G80.

Aloin miettimään miksi Albert Järvisen soitto oli niin tyylipuhdasta kokonaisuutena, niin huomioni kiinnittyi heti venytyksiin.
Yhtä tarkkoja bluesvenytyksiä saa hakemalla hakea, taito mikä kitaristille on yleensä tärkeä bluesissa on vibraatto ja venytykset.
Maailma on täynnä toinen toistaan parempia blueskitaristeja, mutta mieleeni ei tule muita kuin Gary Moore ja Albert Järvinen, joilla venytykset eivät koskaan jääneet puoleen väliin tai lähelle maalia, ne menivät aina perille saakka.
Se on yksi seikka miksi Albertin soitto kuulostaa niin hyvältä ja selkeältä.
Lisäksi Albert soitti venyttämällä ns. mikrointervalleja, joita vilisee esim. intialaisessa musiikissa.
Hänellä oli siis niitä erilaisia venytystapoja ja kohteita minkä suuruinen venytys milloinkin tarvittiin, suuri määrä.
Myös vibraatto oli Albertilla tavattoman hyvä, kuten Ride On levyltä voi kuulla, aivan käsittämättömän tarkkoja venytyksiä ja voimakkaita vibraattoja, mikä kitaristi, Wau !

John My: Pitääkö paikkansa, että Petteri soitti 50 pennin kolikolla plektran sijasta, josta tuli jännä soundi, mutta mitä vahvistinta hän käytti?
 
Näin yhden keikan jonka hän soitti LabSeries L5 -combolla ja mustalla stratolla. Sointi oli niin mainio, että pistin vahvarin mallin tarkasti mieleen.

John My: Aloin miettimään miksi Albert Järvisen soitto oli niin tyylipuhdasta kokonaisuutena, niin huomioni kiinnittyi heti venytyksiin.
Yhtä tarkkoja bluesvenytyksiä saa hakemalla hakea, taito mikä kitaristille on yleensä tärkeä bluesissa on vibraatto ja venytykset.
Maailma on täynnä toinen toistaan parempia blueskitaristeja, mutta mieleeni ei tule muita kuin Gary Moore ja Albert Järvinen, joilla venytykset eivät koskaan jääneet puoleen väliin tai lähelle maalia, ne menivät aina perille saakka.
Se on yksi seikka miksi Albertin soitto kuulostaa niin hyvältä ja selkeältä.
Lisäksi Albert soitti venyttämällä ns. mikrointervalleja, joita vilisee esim. intialaisessa musiikissa.
Hänellä oli siis niitä erilaisia venytystapoja ja kohteita minkä suuruinen venytys milloinkin tarvittiin, suuri määrä.
Myös vibraatto oli Albertilla tavattoman hyvä, kuten Ride On levyltä voi kuulla, aivan käsittämättömän tarkkoja venytyksiä ja voimakkaita vibraattoja, mikä kitaristi, Wau !
 
Nämä ne juuri tekee soitosta soittoa. Ja pätee muuhunkin ku bluesiin.
 
Noin ylipäänsä on rajoittavaa ja vastenmielistä käyttää ilmaisua "on bluesissa tärkeää". Ei bluesissa mikään tärkeää ole, bluesnatsien päässä on.

sirdickyj: Nämä ne juuri tekee soitosta soittoa. Ja pätee muuhunkin ku bluesiin.
 
Noin ylipäänsä on rajoittavaa ja vastenmielistä käyttää ilmaisua "on bluesissa tärkeää". Ei bluesissa mikään tärkeää ole, bluesnatsien päässä on.
 
Eipä se ole mikään tärkeää missään muussakaan musiikissa. Ja jos tuntuu olevan, niin se on ainoastaan tämän tunteen omaavan päänsisäinen juttu.

sirdickyj: Vaikka näinkin. Itse pidän esim.vibraa osana ilmaisua. Nuottejahan on vain 12 käytettävissä ja niiden sijoittelu ja käsittely on sit soittajan omaa ilmaisua.
 
Joo turha puhua mistään musiikkityyleistä, koska se on ihan helvetin rajoittavaa ja vastenmielistä. Voihan sitä puhua vaikka vibroista.

BigPapa: Joo turha puhua mistään musiikkityyleistä, koska se on ihan helvetin rajoittavaa ja vastenmielistä. Voihan sitä puhua vaikka vibroista.
 
Mun mielestä voi puhua mistä haluaa, itselleni kaikki "bluesissa on tärkeää"-roska on erittäin vastenmielistä.

sirdickyj: Mun mielestä voi puhua mistä haluaa, itselleni kaikki "bluesissa on tärkeää"-roska on erittäin vastenmielistä.
 
Ihan samalla tavalla mikä tahansa "tässä musassa on tärkeää" -roska on vastenmielistä - tyylistä riippumatta.

Ainakin "Out" -levyjen aikoihin olen kuulevinani Albertin soitossa Todd Rundgrenin vaikutusta, lähinnä soundissa.

2541: Ainakin "Out" -levyjen aikoihin olen kuulevinani Albertin soitossa Todd Rundgrenin vaikutusta, lähinnä soundissa.
 
Outilla, Spring76:lla ja sitä ennen Ride Onilla on kuultavissa Harvey Mandelin vaikutusta.
 
http://www.youtube.com/watch?v=FxHCISZZ5-w
 
http://www.youtube.com/watch?v=eGxQQIgEmgk

BigPapa: Outilla, Spring76:lla ja sitä ennen Ride Onilla on kuultavissa Harvey Mandelin vaikutusta.
 
http://www.youtube.com/watch?v=FxHCISZZ5-w
 
http://www.youtube.com/watch?v=eGxQQIgEmgk
 
Hypnoottista matskua! Kiitos näistä. Juu kyllähän Järvinen haastatteluissa kehui Mandelia ja Royalsin aikaan intoilivat Rundgrenista.

Joe Walshista myös, toki soittivatkin myös kahta biisiä "The Smoker You Drink..." -levyltä. Kumma kun ei mitään Rundgrenia, Maijaselta olis varmaan lauluosasto taittunut hyvin. Esim. "No1 Lowest Common Detominator" olis käynyt hienosti:
http://www.youtube.com/watch?v=9b_2XusLGYA

2541: Joe Walshista myös, toki soittivatkin myös kahta biisiä "The Smoker You Drink..." -levyltä. Kumma kun ei mitään Rundgrenia, Maijaselta olis varmaan lauluosasto taittunut hyvin. Esim. "No1 Lowest Common Detominator" olis käynyt hienosti:
http://www.youtube.com/watch?v=9b_2XusLGYA
 
Karsea biisi =D mutta 0:36 paikkeilla laulu kuulostaa ihan Maijaselta :)

Ihan sivukaneettina, kaikki Pembroken 70-luvun soololevyt ovat helvetin hyviä ja aliarvostettuja. Niin ja Petteri oli ihan aikuisten oikeesti kova soittaja.

John My:
 
Maailma on täynnä toinen toistaan parempia blueskitaristeja, mutta mieleeni ei tule muita kuin Gary Moore ja Albert Järvinen, joilla venytykset eivät koskaan jääneet puoleen väliin tai lähelle maalia, ne menivät aina perille saakka.
 
...
 
Lisäksi Albert soitti venyttämällä ns. mikrointervalleja, joita vilisee esim. intialaisessa musiikissa.
 
ööööööööhhhmhmm

antnis: Ihan sivukaneettina, kaikki Pembroken 70-luvun soololevyt ovat helvetin hyviä ja aliarvostettuja. Niin ja Petteri oli ihan aikuisten oikeesti kova soittaja.
 
Ja onhan yksi Wigujen keikkabravuureista, Grass For Blades, alun perin Pembroken soololevyltä irroitettu kolmiminuuttinen pianolaulu.