Kitarat: soittaminen ›

Kirjoittelenpa tänne omia kokemuksiani. Niitä kun on alkanut kertymään nyt kun 30 on ylitetty. Siispä, teininä tuli muutaman vuoden ajan soitettua hyvinkin aktiivisesti eikä silloin millään mitään väliä pitänyt. Paikoissa ei tuntunut ja helppo oli huhkia tuntikausia yhteen menoon vaikka millä mitalla. Urheilua ei ole tullut koskaan harrastettua erityisemmin ja teinivuosien jälkeiset vuodet (n. 10v, jolloin kitaransoittokin jäi kokonaan) kuluivat rehaamisessa ja rälläämisessä. Elimistö oli karvan päässä hajoamisesta, kunnes erään viikon sairaalareissun jälkeen totesin että "ei helvetti, nyt saa riittää", ja tartuin uudelleen kitaraan. Noin niinkuin fysiologisesti lähtökohdat eivät olleet kovin ruusuiset.
 
Aloitin noin 10-15h treeniannoksilla päivittäin. Sitten suht pian menin osa-aikatöihin, mutta pidin silti työpäivinä soittelun minimissään kolmessa tunnissa, vapaapäivinä kymmenessä. Ensimmäinen vuosi meni tuota tahtia, sitten työmäärät lisääntyivät ja parisuhde tuli mukaan kuvioihin, joten soittelu on jäänyt vähäisemmälle. Pyrin kuitenkin edelleen vähintään tuntiin työpäivisin, 3-5h vapaapäivinä. Työkseni istun koneen ääressä koodaamassa joten käsien kannalta ei siinäkään mielessä mikään ihanteellinen tilanne.
 
Ainahan pieniä jumituksia on ollut, mutta noin vuosi sitten jouduin oikein alkaa selvittelemään että mistähän päästä se kana nyt pissii. Ensimmäiset oireet alkoivat sillä, että aamuisin oli (kaulakäden) etusormi jäykkänä. Ikäänkuin olisi ollut turvoksissa mutta mitään ei näkynyt. Noin puolen tunnin kuluttua se oli normaali. Sitten sama vaiva siirtyi muihinkin sormiin. Kunnes lopulta koko käsi tuntui olevan liekeissä aamusta iltaan. Yritin lastaa (pahensi asiaa) ja söin hulluna särkylääkkeitä. Kunnes oli pakko ottaa noin viikon tauko soittelussa. Lääkäriin en kuitenkaan viitsinyt moisen pikkuvaivan vuoksi mennä (olen suomalainen) joten aloin kuntoutumaan kotikonstein: hieroin kyynärvarsia ja niskaa, käytin muutaman tuubin voltarenia ja mietin joka ikisen liikkeen, mikä tuntuu hyvältä, mikä pahalta ja yritin opetella niitä välttämään. Noin viikossa normaali päivärytmi oli jotakuinkin palannut.
 
Kun pääsin uudelleen kitaransoiton pariin niin aloitin hiljaa ja varovasti mutta mitään ihmeempää ei tuntunut. Muutaman kerran sama oireilu alkoi uudelleen vaan kunhan venytteli ja hieroi isoimmat lihaskrampit kyynärvarsista, taas mentiin. Kunnes sitten eräänä päivänä niskani löi aamulla niin jumiin että en pystynyt päätäni kääntämään ja silmissä kipinöi. Soitin heti töihin päästyäni paikalliselle hierojalle/nikamakäsittelijälle ja sain ajan samaksi päiväksi. Iltapäivällä paikan päälle ja tyyppi hieroi lihakset jotenkuten auki, mutta ennenkaikkea totesi että kärsin suomalaisten tyypillisimmästä selkävaivasta; jokin se-ja-se nikama on vähän sijoiltaan. Ei mitään hengenvaarallista, vaikka lisääkin riskiä välilevyn kulumiin ynnä muihin ajan mittaan, mutta omalta kannaltani oleellista oli se, että kiristää hermoja, jotka puolestaan kramppaavat yläselän lihaksia (jumittavat niska- ja hartialihaksia) jotka puolestaan sitten kiskovat kyynärvarsien lihaksia. Eli tukkii kädet, tässä tapauksessa aka kyynärvarret, jossa sijaitsevat valtaosa sormia liikuttelevista lihaksista. Tyyppi laittoi samantien hieromalla ja ruksauttelemalla nikaman kohdilleen (jonka tosin varomattomuuttani heti seuraavana päivänä muljautin uudelleen, joten ei kun uusi reissu).
 
Olo oli kuin uudestisyntyneellä tuon jälkeen. Ainahan näissä hommissa (työt JA soittelut) niskat ja hartiat jumittuvat mutta jos ne muistaa silloin tällöin aukaisuttaa, ja pitää vaikka itse hieromalla huolen siitä että kyynärvarret ovat ok (hierokaa kyynärvarsia ja kokeilkaa löytyykö kovettumia, eli kramppeja) niin johan alkaa helpottamaan.
 
Kaikkein suurin apu silti on itselläni ollut venyttelystä. Ihminen on niin jännä mekaaninen laitos että kaikki liittyy kaikkeen. Käsien kannalta paras tapa itselläni on kuitenniin ollut se, että etsin asennon jossa tunnen jonkin lihaksen alkavan kiristämään ja sitten (ilman apuvoimia tai vääntämisiä, ettei käy hassusti) vien tuon asennon karvan verran pidemmälle ja pidän siinä niin kauan kuin sielu sietää. Esim. "hämähäkkimies"-liike tuntuu toimivan, eli keskisormi ja nimetön kiinni kämmeneen, etu- ja pikkusormi suoriksi ja sitten ranteen taivutus sisäänpäin, kädet suorina. Käsiä kannattaa myös liikuttaa eri asentoihin jotta löytää asennon jossa kirpaisee eniten. Sitten sama siten että pelkkä etusormi on kiinni kämmenessä. Aikaisemmin olin niin jumissa, että kädet vartalon myötäisesti sivuille, sitten ranteen kautta sormia suoraan ylös tuntui kerrassaan helvetilliseltä. Niskan ja hartian seudun veryttely ei ole koskaan hukkaan heitettyä.
 
Nyt toistaiseksi, näillä ollaan menty ja koko ajan parempaan suuntaan. Pointtina se, että ainakin itselläni, vaikka minkälaiset kauhukuvat ovatkin tuon tuosta mieleen pälkähdelleet kun kädet eivät olekaan toimineet halutulla tavalla, syynä on tähän asti aina olleet paljon yksinkertaisemmat syyt kuin mitä mielikuvitus on tarjonnut.