Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Funkånaut: Mutta mitäänsanomattomin levy mulle on varmaankin Point of Entry.
 
Paras levyhän tuo on. Maaginen tunnelma koko levyllä, ilmavaa ja rentoa hard rockia. Harmi että Priest meni vähän niinkuin "muodin" mukana, siitä seurasi Turbon syntikkasekoilut ja myöhemmin piti olla ranggaa hevimäddöä Painkillerillä. Ram It Downista en viitsi edes puhua.

Funkånaut: Tottahan tämäkin. Noita Ripperin levyjä ei saa tuomita liikaa siitä, ettei ole Halford laulamassa. Eri laulaja, eri sovitukset + leikit.
 
Syy noiden levyjen huonouteen ei ole Ripper Owens joka suoriutuu tehtävästään hienosti.Syy on tylsät ja mitäänsanomattomat "muka-raskaat" biisit jotka hukkaavat täydellisesti Ripperin potentiaalin laulajana.Sovitukset ei todellakaan johdu laulajasta vaan siitä ,että on yritetty tehdä -ajan hengen mukaan- "tosi heviä" a la Pantera ja vastaavat.Tuloksena Priestille olennainen melodisuus on kadotettu totaalisesti ja tuloksena on ,että loistavaa laulajaa käyetään lähinnä huutamiseen ja rääkymiseen.Tipton/Downing akselin hieno harmoniakitarointikin loistaa poissaolollaan.
 
Päinvastoin kuin Maidenin laulajanvaihdoksessa laulajan taso ei mielestäni Priestin kohdalla juurikaan pudonnut.

Krice: Paras levyhän tuo on. Maaginen tunnelma koko levyllä, ilmavaa ja rentoa hard rockia. Harmi että Priest meni vähän niinkuin "muodin" mukana, siitä seurasi Turbon syntikkasekoilut ja myöhemmin piti olla ranggaa hevimäddöä Painkillerillä. Ram It Downista en viitsi edes puhua.
 
Point Of Entryä nostaa kummasti yksi Priestin suurimmista helmistä: Desert Plains.

PsychedelicWarlord: Point Of Entryä nostaa kummasti yksi Priestin suurimmista helmistä: Desert Plains.
 
Juuri näin, se on jumalattoman komea biisi.
 
Minäkin liityn Ram It Downin haukkujien kuoroon. Se oli aikoinaan suunnaton pettymys. En ole tainnut ottaa Ram It Downia kuin kerran tai kaksi levyhyllystä esiin ensikuuntelun jälkeen. Ei yhtä ainutta hyvää biisiä koko levyllä. Semmoisen flopin jälkeen olikin pieni ihme, kun loistava Painkiller-levy täräytti Priestin takaisin loistonsa päiviin.
 
Ripperin ajan tuotannosta en ensin pitänyt ollenkaan, mutta Demoliton on myöhemmässä kuuntelussa päässyt yllättämään. Siinähän Tipton ja Downing lähtivät jo vähän melodisemmille linjoille kuin suorastaan naurettavan yliraskaalla Jugolatorilla.
 
Demolitionin kappaleista One On One on jopa Priestin parhaita vetoja ja Close To You, Subterfuge ja Metal Messiah myös laatukamaa.

hevikivinen: Minäkin liityn Ram It Downin haukkujien kuoroon. Se oli aikoinaan suunnaton pettymys. En ole tainnut ottaa Ram It Downia kuin kerran tai kaksi levyhyllystä esiin ensikuuntelun jälkeen. Ei yhtä ainutta hyvää biisiä koko levyllä.
 
En edelleenkään ymmärrä tätä mielipidettä. Kai sitä ois pitänyt elää julkaisun aikaan ja kokea se kauhea "pettymys", jotta ymmärtäis.
 
Mielenkiintoista vaan kokea ihan erillain niin parjattu teos. Vähän kuin Iron Maidenilta Fear of the Dark tai No Prayer for the Dying. Fear of the Dark on kyseisen bändin parhaimpia teoksia. Noh, mutta se siitä offtopicista.

Point Of Entry on hieman "kevyempi" levy Turbon ohella (taisi olla Priestillä kova hinku breikata USA:ssa tuohon aikaan) mutta kyllähän silläkin oli ihan ok biisejä tuon em. Desert Plainsin ohella... Ainakin Heading Out To The Highway, Troubleshooter, Hot Rockin' ja Solar Angels tulee mieleen.

Funkånaut: Mutta, Sad Wings of Destiny on törkeän kova levy.
 
Mielipide, josta tuskin syntyy kummostakaan väittelyä(?) Eiköhän tuo ole lähes kaikkien fanien suosikki.
 
Ohan se kova.

Paras levy on silti Defenders. Bändi ei itse valitettavasti ole samaa mieltä.

yellow: Paras levy on silti Defenders. Bändi ei itse valitettavasti ole samaa mieltä.
 
Ai ei vai? No mä olen kyllä.
 
E: Jos joku kysyisi multa mitä oikein on heavy metal niin antaisin tuon levyn kuunneltavaksi.

Turbo on hieno albumi syntikoista huolimatta.

EvilDead: Mielipide, josta tuskin syntyy kummostakaan väittelyä(?) Eiköhän tuo ole lähes kaikkien fanien suosikki.
 
Ohan se kova.
 
Minen itse asiassa ole juurkaan syttynyt tolle Sad Wings of Destinylle, ei ne biisit putoa oikein yhtään siinä muodossa kun ne on sillä levyllä, Victim of Changes ei toimi oikeen minään sovituksena. Se on meikäläisen makuun aivan liian seitkytlukuinen levy.

Metall1n JuudaS: Turbo on hieno albumi syntikoista huolimatta.
 
Itse pidän myös Turbosta vaikka se onkin popahtava syntikoiden vuoksi. Mutta levy joka olisi paras tai parhaiten uppoava on kyllä vaikea valita, British Steel, Painkiller tai Screaming For Vengeance. En osaa valita noiden väliltä joten tuo on Top 3.

Mad-Mike: Itse pidän myös Turbosta vaikka se onkin popahtava syntikoiden vuoksi. Mutta levy joka olisi paras tai parhaiten uppoava on kyllä vaikea valita, British Steel, Painkiller tai Screaming For Vengeance. En osaa valita noiden väliltä joten tuo on Top 3.
 
Ite valitsen Painkillerin, siinä on se oikea saundi, tyyli ja Rob Halfordin laulu on levyllä parasta mitä muilla Priest levyillä ei ole.
Toki British Steel ja Screaming For Vengeance ovat kovia levyjä, niin pirun hankala valita se paras albumi.

Top kolmosta vai?
 
Varmaan Sad Wings of Destiny, Painkiller ja Defenders. Järjestyksestä en osaa sanoa. Varmaan tuo. Screaming for Vengeance odottelee paikkaa top trioon.

Menee kyl hankalaksi päättää kolme parhainta levyä. Myönnän suoraan että Defenders of Faith on jäänyt melko tuntemattomaksi, ehkä pari kertaa läpi kuunnellut, eikä sytyttänyt juuri yhtään (lukuunottamatta sentineliä ja love bitesia). Mikä siinä on sitte niin pirun hyvää?
 
Parhaite uppoopi Sad Wing of Destiny, British Steel ja Screaming for Vengeance. En järjestystä osaa mitenkään laittaa. Painkiller on kans tiukka paketti, muttei sitä yhtälailla jaksa enään kuunnella kuin nuita.

EvilDead: Menee kyl hankalaksi päättää kolme parhainta levyä. Myönnän suoraan että Defenders of Faith on jäänyt melko tuntemattomaksi, ehkä pari kertaa läpi kuunnellut, eikä sytyttänyt juuri yhtään (lukuunottamatta sentineliä ja love bitesia). Mikä siinä on sitte niin pirun hyvää?
 
Parhaite uppoopi Sad Wing of Destiny, British Steel ja Screaming for Vengeance. En järjestystä osaa mitenkään laittaa. Painkiller on kans tiukka paketti, muttei sitä yhtälailla jaksa enään kuunnella kuin nuita.
 
British Steel kyl voittaa reilusti.

Parhaat 3:
 
Turbo
Painkiller
Screaming For Vengeance
 
eivät paremmuus järjestyksessä.

Mites Sin After Sin?
 
Itelle tippuu kyllä täysillä ja pidän sitä kärkipään saavutuksena koko kaanonia ajatellen... kyllä mun kärki (otan nyt vapauden laittaa viisi plattaa sattumanvaraisessa järjestyksessä) menee tällä tavalla:
 
Sin After Sin
Sad Wings Of Destiny
British Steel
Screaming For Vengeance
Killing Machine

Nick Bone: Mites Sin After Sin?
 
Oli eka kuulemani JP-levy joten on sillä nostalgia-arvoakin mutta tykkään muutenkin kovasti.