Kitarat: kitarakamat ›

Ziggy Bubba: Jeps. Itekin ajattelen noita Iban ja Yammun versioita LP:stä vähän samaan kastiin. Hienoja omia designeja molemmat. Tuntuvat firmat vaan panostavan markkinoiden kysynnän vuoksi isomman osan aikaansa uudempiin malleihin.
 
No, onhan noilla molemmilla ollut noita dc-malleja tuotannossa, vaihtelevilla ajanjaksoilla.
 
Edith Piaf: Onhan noita Ibanezillakin ollut, Japanissa tehtyjä Artist reissueita, ja ihan kiitettävän isoilla hintalappusilla.. Juur oli tuolla Torilla se "kaikkein hienoin" AR 5000 RE myynnissä, ja taisi mennä kaupaksikin.

Gibson SG:stä vielä sen verran, että esim. AC/DC:n Angus Young on vuosikymmenien ajan vetänyt kaikki esiintymisensä sellaisella. Mies itse on katkonut kylkiluita ja ties mitä kaikkea, mutta soittimen osalta ongelmat ovat tainneet rajoittua joskus harvoin katkenneeseen kieleen, itse kitarasta täysin erillisen langattoman systeemin pätkimiseen yms.
Tai no, poikkeuksellisen riehumisen aiheuttama runsas hikoilu on tainnut myöskin olla syynä joihinkin äänen pätkimisiin. Mutta sen suhteen, eli käytännössä vesitiiviyden suhteen, ei SG:ssä liene suurtakaan eroa useimpiin muihin kitaroihin. Useimmitenhan hän on kuitenkin vetänyt parituntisetkin keikat samalla kitaralla alusta loppuun.
 
Kenties pienen kokonsa ja pienten kätensä vuoksi hän on mieltynyt siihen kaikkein kapeimpaan kaulaan. Jota ei uusissa vakio-gibsoneissa kait ole enää aikoihin käytetty? Eli siis joku "super-slim", joka on ohuempi kuin se 60's slim taper. Joka tosin ei monille modernisteille edes ole varsinaisesti ohut kaula.
 
Sellainen Gibsonin ohuin kaula siinä virallisessa Signaturessa siis kuitenkin on. Muita mittoja en tiedä, mutta satula on 1.555" (39.5 mm), eli kapeimmasta päästä. Kaulavibraajat ehkä moiseen ihastuisivat, mutta SG:n perinteistä rakennetta ja materiaaleja käyttämällä taitaisi jo aika monen makuun olla jo liiankin kanssa jousto-ominaisuuksia?
Tosin moni toisella tavalla/tyylillä soittavista ei varmaan silloinkaan löytäisi yhtään minkäänlaista moitteen sijaa. Koska eivät kerran kohdista liiallisesti voimaa kitaran rakenteen kannalta vääriin/sopimattomiin suuntiin.
 

 
Angus ei ainakaan minun tietääkseni ole kaulavibraa käyttänyt. Eikä kammellistakaan vibraa kuin pari kolme kertaa studioalbumeillla. Itse kyllä hieman vieroksun koko ajatusta kaulavibrasta. Eli järkevältä tuntuisi, että kaula on mahdollisimman jäykkä ja stabiili, varsinkin jos käytetään floikkaa tms. oikeata vibraa hieman ronskimmallakin tyylillä. Jousipyssyt ovat sitten eri juttu, niiden kuuluukin joustaa.
Mutta se kait kuitenkin on jokaiselle se paras juttu, joka itselle toimii. Ja tuskinpa ne rajuimmatkaan kaulavibraajat ovat sellaisia, jotka jotain Van Halenia tai Hendrixin pommitusääniä tavoittelevat. Jolloin olisi täysin normaalia, että joka keikalla räsähtää pari kolme kaulaa poikki... :-p
 

 
Joka tapauksessa, sen virallisen Angus-signature SG:n kaula on vaahteraa. Lisäksi puun syyt ovat 90 astetta eri suuntaan, kuin perinteisesti (quarter sawn). Joten kenties tuollaisen rakenteen omaavana SG saisi muutamien ihmisten mielipiteen muuttumaan. Mutta tuo ko. malli lienee kuitenkin ainoa poikkeus?
Vai onko sittenkään, sillä tavataanhan Gibsoneissa nykyään jopa compound radiusta otelaudoissa. Eli ainakin varovaista kehitystä ja muutosta siis tapahtuu.
 
Sitä en tiedä, että onko tuossa kaulassa monien modernien kitaroiden - tai no ainakin monien floikallisten superstratojen - tapaan lisäksi vielä hiilikuituiset, titaaniset tms. vahvikeliuskat kaularaudan molemmin puolin lisäjäykisteenä. Jolloin ei kyllä luulisi juurikaan sitä jousipyssyefektiä olevan ronskimmassakaan käsittelyssä. Varsinkin jos on tuo quarter sawn vielä lisänä.
Mutta ehkäpä se olisi koettu liian suureksi muutokseksi, tai sitten vain tuossa tapauksessa tarpeettomaksi. Kaulavibraajat nyt ainakaan eivät sellaisista uudistuksista taida pitää.
 
Anguksen 70-luvun soitteluissa, kenties monissa huomattavasti myöhemmissäkin, on kuitenkin todennäköisesti(?) ollut täysin vakio kaula, eli perinteinen mahonkinen syyt perinteiseen suuntaan. Joka tapauksessa ne kaikki ovat tainneet varsin hyvin kestää. Toisaalta, ei kait joustava kaula kait yhtään helpommin katkea tms., kunhan vain joustaa enemmän.
Ja eihän instrumentistaan välittävä ja asiansa osaava ammattimies hieman tavallista letkumpaakaan kaulaa yhtään ylimääräisiä vääntele, vaikka kuinka hurjasti siinä samalla itse pyörisi ja heiluisi. Lähde vaahterakaulaisuudelle: http://www2.gibson.com/Products/Ele … Custom/Angus-Young-SG-Standard.aspx

Mulla oli nuorena poikana inhokkeja stratot ja varsinkin telet. Nykyään mulla on työkaluina strato ja tele. Paljon on erilaisia soittimia mullakin käynyt, mutta tuo parivaljakko on ja pysyy.

Midrange: Näin se vaan menee, ikä vaikuttaa kovasti mieltymyksiin ja musamakuun.
 
Tähän en kyllä usko ainakaan niin, että kun ikää tulee lisää niin pitäisi alkaa soittamaankin vanhahtavaa musaa. Mieluumminkin niin, että vaikka ikää tulee lisää, niin soittosuuntaus jatkuu pääpiirteittäin sellaisena mikä musa on alkujaankin kolahtanut ja mitä on alkanut soittaa. Voihan niitä sivusuuntauksia tietysti olla lisänä, mutta uupumiseen en jaksa uskoa.
 
Sitäpaitsi jos sun jäsenkuvaus pitää paikkansa, niin eihän kolmekymppisellä voi olla ainakaan musakriisiä...kai? Vai pitäsikö itseni olla huolissaan kun viiskymppisenä on kiinnostusta RR jaskoihin ja muihin suunnikkaisiin, vaikka en ole niistä ennen yhtään digannut? En muuten aio 10 vuoden päästäkään bluesia soittaa....lopetan mieluummin.

Osteri: Tähän en kyllä usko ainakaan niin, että kun ikää tulee lisää niin pitäisi alkaa soittamaankin vanhahtavaa musaa. Mieluumminkin niin, että vaikka ikää tulee lisää, niin soittosuuntaus jatkuu pääpiirteittäin sellaisena mikä musa on alkujaankin kolahtanut ja mitä on alkanut soittaa. Voihan niitä sivusuuntauksia tietysti olla lisänä, mutta uupumiseen en jaksa uskoa.
 
Sitäpaitsi jos sun jäsenkuvaus pitää paikkansa, niin eihän kolmekymppisellä voi olla ainakaan musakriisiä...kai? Vai pitäsikö itseni olla huolissaan kun viiskymppisenä on kiinnostusta RR jaskoihin ja muihin suunnikkaisiin, vaikka en ole niistä ennen yhtään digannut? En muuten aio 10 vuoden päästäkään bluesia soittaa....lopetan mieluummin.
 
Hieno homma sun kannaltas :) Mulla vaan on musamaku keventynyt huomattavasti iän myötä. Musakriisistä tai ikäkriisistä ei ole kysymys kai.. Sitä vaan jostain syystä yhtäkkiä tajuaa tyyliin, että "ei tää Topi Sorsakoski oo ollenkaan hassumpaa" ja vuoden päästä sitä jo kuunnellaankin enemmän. Samoin on käynyt monen muun artistin kohdalla. Ei puhettakaan että niin rauhallista musaa olisi jaksanut kuunnella silloin 20-veenä. Nyt taas ne kovimmat hevimätöt on jääneet vähemmälle.
 
Toki ne suosikit kuten Yngwie ja Paradise Lost, niitä kuuntelen varmasti vielä 20 vuodenkin päästä.
 
En muuten aio 10 vuoden päästäkään bluesia soittaa....lopetan mieluummin.
 
Never say never ;) Taisin joskus itsekin sanoa samaa iskelmästä.

Osteri: Tähän en kyllä usko ainakaan niin, että kun ikää tulee lisää niin pitäisi alkaa soittamaankin vanhahtavaa musaa. Mieluumminkin niin, että vaikka ikää tulee lisää, niin soittosuuntaus jatkuu pääpiirteittäin sellaisena mikä musa on alkujaankin kolahtanut ja mitä on alkanut soittaa. Voihan niitä sivusuuntauksia tietysti olla lisänä, mutta uupumiseen en jaksa uskoa.
 

 
Komppia tuolle. Meikäläisellä lienee oikeus puhua kokemuksen äänellä :) Kyllä ne nuoruuden ajan soundit alkavat iän karttuessa nousemaan tärkeys järjestyksessä etualalle. Toki väliin mahtuu uutta, genreä, tyyliä, jota ei nuoruudessa vielä ollut ja näistä jotkut ovat saaneet arvon pysyä mieltymyksissä korkealla.

Olen aina tykänny iskelmätyyppisestä musiikista ja sitä aina halunnut soittaakin. Soittajan urani alussa, kotikylillä ei ollut kuin rokki ja hevibändejä ja niissä tuli aloiteltua. Ne hommat jäikin heti, kun pääsin tanssibändiin soittajaksi ja sille tielle oon jäänyt. Kauan kuitenkin meni tanssimuusikkonakin, ennenkuin tajusin telecasterin yksinkertaisen hienouden.

Ite en voinut sietää 335 tyyppisiä kitaroita enkä niistä tyypillisesti kaivettavia soundeja.
 
Hetkinen. Eihän toi tunne ole muuttunut miksikään.

PRS:n kitarat oli vähän turhan fiinejä ja opistohenkisiä omaan makuun tosi pitkään. Hienoja ja hyvämaineisia ne ovat toki aina olleet. Firman kitaroita soittaneet rock-tähdet eivät ole myöskään olleet ehkä Opethia laskematta niin omaan makuun.
 
Jossain vaiheessa mietin, että miksi sitä kitaran imagoa tai soittajalistaa liikaa miettii - se näyttää mainiolta, laatu päihittää jotkut saman maan kitarat ja soundit pelittänee. Miksi ei?
 
Joku viikko sitten törmäsin erittäin hyvähintaiseen vasuriin Custom 22:seen hollantilaisella sivustolla, ulkoasu tobacco burstilla ja oikein eloisalla loimulla veti kovasti puoleensa. Tilaukseen meni.
 
Nyt viikon verran soittoa on takana ja ihastus soittimeen on todella vahva, vikaa on vaikea löytää. Vireisyys, viimeistely ja sointi sekä sähköillä että ilman toimii huikean hyvin. Suht paksu Pattern-kaula istuu Lepaan tottuneeseen räpylään komeasti.
 
Mielipiteitä PRS-kitaroista, mikä niiden imago lopulta on?

Ziggy Bubba: Mielipiteitä PRS-kitaroista, mikä niiden imago lopulta on?
 
Kun nyt kysyit.
 
Munattomia, sisäsiistejä ja persoonattomia välimallin kepukoita, joilla monet ammattimuusikot loihtivat ilmoille aivan hienoa ja hyvää musiikkia. En vaan oikein osaa suhtautua niihin, kun niistä puuttuu se "tuttuus", joka monissa muissa kitaramalleissa on niin ulkonäön, tuntuman kuin soundinkin puolesta. Mikä on "PRS-soundi"? Niinpä.
 
Laadukkuutta en epäile, mutta jotenkin vaan eivät iske pätkän vertaa omaan makuhermoon. En lisäksi osaa yhdistää PRS-kitaroita mihinkään bändiin/soittajaan, joka olisi (tai olisi ollut) aivan erityisen tärkeä oman muusikon tieni viitoittajana, vaikka tämä on sinänsä sivuseikka. En hanki laitteita sen takia, että henkiö X on niitä käyttänyt.
 
Vika on ilman muuta minussa.

Juccizelle...
 
Oma mieli on siinä vähän muuttunut, että enää ei se tietty "firman soundi" niin kiinnosta. Toki joskus se LP:n paksu laulu liidissä tai telen helähtävä kliini on just mitä tarvitaan. Moni soittaja toisaalta kaipaa vaan hyvää soundia, referenssiksi sopivista rock-tähdistä, tai niiden puutteesta, huolimatta.
 
PRS:llä ei tosiaan ole varsinaisesti omaa soundia, mutta kyllä se lopulta molemmista isoista firmoista eroaa. Puhtaalla soundissa on kirkkautta ja heleyttä vähän Fenderin tapaan. Isolla säröllä aggroa on vähintään yhden Lepan verran. (Mikeistä sun muista paljon riippuen tosin, ite puhun Custom 22 -mallin pohjalta.. On niillä paljon muutakin.)
 
E: design on aika lähellä parasta mitä vaikka 80-luvun jälkeen on tehty. Heittäkää ihmeessä kilpailijoita maun mukaan.

Ziggy Bubba: Mielipiteitä PRS-kitaroista, mikä niiden imago lopulta on?
 
Nämä mielipiteethän on lopulta niin yksilöllisiä asioita. Yhtä totuutta ei ole vaan jokaisella on oma totuutensa yhdestä jos toisesta merkistä. En tiedä onko tässä kirjoitetulla mitään yhtäläisyyttä todellisuuden kanssa mutta imagosta kysyit ja vastaan siihen kysymykseen oman näkemykseni pohjalta:
 
Kiinnostuin PRS kitaroista todella joskus 90-luvulla kun merkki oli markkinoilla suhteellisen uusi. Jos oikein muistan niin silloinen tuotannon vuosimäärä oli jokunen sata kappaletta ja merkin tarinaan kuului tieto pienen porukan pienillä kätösillään jossain tallinperällä rakentamista kitaroista...wau! PRS ei millään tavoin ollut vertailukelpoinen suurten valmistajien kanssa massatuotteena, vaan se oli uniikki. Hintakin oli silloin sellainen, että hölmökin tajusi kyseessä olevan uniikki tuote. Köyhällä meikällä ei koskaan ollut rahaa laittaa tuollaisia summia yhteen kitaraan ja asia jäi odottamaan niitä "parempia aikoja".
PRS vaikuttaa samalta kuin se on ollut aina ennenkin. Ei muodon muutoksia ja fiinit loimuiset puupinnat on säilytetty. Työn laadun kannalta koen sen aika samaksi kuin esim Carvin; hyvää näköä ja kiiltävää lakkaa, hyvä soittaa. Loistavia soittajan kitaroita molemmat. Ulkonäöllisesti aika konservatiivinen ulkonäkö. Liitän soittajaksi ensisijaisesti Mike Oldfield tyyppisen pukumiehen ilman solmiota ja kuten aikaisemminkin täällä todettu, niin jonkin telkkarin bändin ammattimuusikon työkaluna varmasti oikeassa paikassa.
En enää haikale PRS:ää. En tiedä miksi, mutta aika vaan meni ohi. Jos sellaisen olisi silloin hankkinut, niin ehkä jotain merkkiuskollisuutta olisi tullut, mutta ei vaan tapahtunut. Itse kuulun myös siihen soittajakuntaan jolle ei ole merkitystä minkä merkin soundi soittimesta lähtee. Soundeja on joko hyviä tai paskoja ja siinä se. Soundeja on myös erilaisia hyviä ja siellä joukossa PRS on laadukkaasti hyvin mukana.
 
Jotain tällaista tajunnanvirtaa ja muisteloa ysäriltä.......

Osteri: ...............
En enää haikale PRS:ää. En tiedä miksi, .......................
 
Sulla on tuo Carvini niin et sä tarvitse PRS:ää. Meinaan, että voi keskittyä makustelemaan aikuisten kitaroilla, kun selusta on turvattu;-). Itselleni nimittäin tuli Carvinista justiinsa se fiilis, että muuta ei tarvita jos on työkalua vailla, niin se on sitten siinä. Muu on vähän semmoista korkin haistelua. Luulisin, että PRS on samaa osastoa Carvinin ja MusicManin kanssa eli tekee eleettömästi työnsä eikä kuseksi nurkkiin eikä muutenkaan remua:-).

Joo, mulla oli oikeastaan vertailussa mielessä nämä muunlaiset Carvinit kuin oma strato-tyylinen. Tässä linkissä on nuita muunlaisia, jokunen lähelle PRS tyyliäkin.
http://www.carvinworld.com/customshop/carvedtop.php
 
Kyllä tästä PRS keskustelusta sen verran kiinnostusta taas virisi että täytyypä ainakin käydä surffaamassa kuvat ja mallisto itselle ajantasalle. Turhan monta vuotta mennyt ettei ole tullut vilkaistuakaan.

PRS-kitarat ovat lukeutuneet harvoihin inhokkeihini. En ole epäillyt niiden laadukkuutta mutta itselleni ne ovat edustaneet jotain sellaista "akateemisuutta" ja "snobismia", joka on omassa päässäni vastakohta "fiilikselle" ja "mojolle" eli kaikelle sille mksi ylipäätään rämpyttelen kitaraa kotona "akateemisen" ja "snobin" palkkayöni vastapainoksi. Kun vielä lisätään, että olen kallellaan sinne kaikkein synkimpään soundimaailmaan, niin eipä olisi tullut mieleenkään gas:ittaa jotakin "pärssistä". Eipä olisi ei...
 
Kuinkas sitten kävikään...
 
Tuossa joku aika sitten tuli poistettua vuoden 2000 CE24 kun "sain niin halvalla".
https://www.dropbox.com/s/klxu3lhhy1iuk77/PRS1.jpg
 
Viimeaikaiset tuotokset onkin sitten tullut nauhoitettua lähinnä tuolla. Nimenomaan studiovehkeeksi tuo on erinomainen monipuolisuutensa, laadukkuutensa (sain myös säädöt osumaan nappiin) ja helpposoittoisuutensa (kaverin lapaseen tosin ei sopinut sitten ollenkaan) takia (mahonkibodyn ja pultatun vaahterakaulan yhdistelmä sekä mikkien puolitukset jne.). Vaikka sitten lopulta päätyisinkin nauhoittamaan jollakin toisella kitaralla, niin tuolla on hyvä hakea soundeja.
 
https://www.dropbox.com/s/4ccngimymzzl8tc/OntuvaEriksson.wmv
Tosin kertonee enemmän soittajasta kuin soittopelistä...
 
Seuraavaksi pitää kokeilla raiskata "pärssinen" jollakin kuolonmetallipläjäyksellä. Tilutteluun se ainakin on ihan omiaan.

RaskasMielinen:
 
https://www.dropbox.com/s/4ccngimymzzl8tc/OntuvaEriksson.wmv
Tosin kertonee enemmän soittajasta kuin soittopelistä...
 
Seuraavaksi pitää kokeilla raiskata "pärssinen" jollakin kuolonmetallipläjäyksellä. Tilutteluun se ainakin on ihan omiaan.
 
Huh, minkä laista mahtaakaan olla tulossa, jos tuo yllä oleva oli sitä tiluttelua :)

Olen vasta nyt tajunnut, kuinka hyvä soitin mun vanha Squier 20th Anniversary Strato oikein on. Oli yli kymmenen vuotta sitten ensimmäinen kitarani, joka väistyi Tokain Love Rockin ja Jackson Soloistin tieltä ja jäi kaappiin pölyttymään.
 
Nyt pistin hetken mielijohteesta vehkeen tulille, vaihdoin kielet ja säädin soittimen kuntoon ja herrajestas kun yllätti! Todella makea soundi ja soitettavuus pirun hyvä. Ei voi kuin ihmetellä miten onnistuin hylkäämään kepin näin pitkäksi aikaa uusien tultua taloon. Potikat ja mikkivalitsin sun muu toki tuntuvat tässä hieman lelumaisilta, ja kampi ei ihan täysin virettä pidä mutta kitara on muuten kelpo soitin. Näin jälkeenpäin pistää ihmetyttämään miten on voinut upottaa niin paljon rahaa soittokamoihin, kun näin hyvän vehkeen sai jo muutamalla satasella.

Guitaristi: Olen vasta nyt tajunnut, kuinka hyvä soitin mun vanha Squier 20th Anniversary Strato oikein on. Oli yli kymmenen vuotta sitten ensimmäinen kitarani, joka väistyi Tokain Love Rockin ja Jackson Soloistin tieltä ja jäi kaappiin pölyttymään.
 
Nyt pistin hetken mielijohteesta vehkeen tulille, vaihdoin kielet ja säädin soittimen kuntoon ja herrajestas kun yllätti! Todella makea soundi ja soitettavuus pirun hyvä. Ei voi kuin ihmetellä miten onnistuin hylkäämään kepin näin pitkäksi aikaa uusien tultua taloon. Potikat ja mikkivalitsin sun muu toki tuntuvat tässä hieman lelumaisilta, ja kampi ei ihan täysin virettä pidä mutta kitara on muuten kelpo soitin. Näin jälkeenpäin pistää ihmetyttämään miten on voinut upottaa niin paljon rahaa soittokamoihin, kun näin hyvän vehkeen sai jo muutamalla satasella.
 
Mikään starto ei pidä virettä jos satula ei ole hyvin rasvattu (tai sitten lukkosatula).

olenko tullut vanhaksi, kun haluan Straton. . . :P