Yleistä keskustelua musiikista ›

Leikari: itse asiassa yhdestä kohtaa saranoidun äänivarren päässä äänirasian/neulan kulma on oikea eli tangentiaalinen vain yhdessä kohtaa. Muualla on aina pieni säröä aiheuttava poikkeama. Mitä pidempi äänivarsi, sen parempi tässä suhteessa. Äänivarren muodolla ei tähän ole vaikutusta.
 
ed. Poistin lainauksesta alun sotkemasta - yo.teksti koskee tavanomaista äänivarsiratkaisua. Tangentiaalivarren idea on nimensä mukaisesti olla koko ajan tangentin suuntainen levylautasen suhteen.
 
Kommentoin tuohon s-varrella saavutettiin lähes optimi kulma levyn uriin nähden. Eli S-varsi ei vaikuta kulmavirheeseen verrattaessa suoraan varteen.
Ja tangentiaalilevarien poistumisella viittasin normi kuluttajatason ratkaisuihin, vaikka olihan B&O:kin ns. paremman väen laite. Yleensä noissa taisi kuitenkin olla aika herkkä mekaniikka ja paljon toimintoja jotka sitten lakkasivat toimimasta =D Ja käyttö aika kamalaa jos on tottunut siihen että laitat platan pyörimään ja nostat varren paikalleen... Hienoja laitteitahan silloin tehtiin.
http://www.klaus-pohlig.de/audiohis … gdrives/sony%20psx800/psx800top.jpg
http://img.canuckaudiomart.com/uplo … m3__turntable__absolutely_mint_.jpg
http://i768.photobucket.com/albums/ … bishi%20LT-30/MitsubishiLT-30-2.jpg
http://specialistdivision.files.wor … s.com/2013/11/pioneer-pl-l1000a.jpg
http://files.myopera.com/DjAndy001/albums/2475321/DSCF4184.jpg

Old Joe: Olen ymmärtänyt tangentiaalisen äänivarren tarkoittavan kaksois äänivartta, jossa servolla ohjataan rasian kulmaa:
 
http://www.tonarm.ch/
 
Tuossa edellä varmaan jo täsmennettiin mitä Tangentiaalivarrella tarkoitetaan, mutta koska olen vähän höppänä näiden levareiden suhteen, niin jatkan jorinaa:
 
Tuossa linkittämässäsi varressa ei ymmärtääkseni ole servoa vaan se toimii ihan "omalla painollaan". Rasiakulman vakioiminen kahden varren avulla ei ole ollenkaan uusi asia, näitä on ollut pitkään olemassa. Yleisin vastaan tuleva vintage-versio aiheesta lienee Garrard Zero-soittimen äänivarsi:
 
http://www.soundfountain.com/amb/garrardzero_arm_400.jpg
 
Toki huomattavasti vanhempiakin esimerkkejä löytyy.
 
Erikoisimpia toteutuksia aiheesta lienee Lab 47:n äänivarsi, jossa rasiakelkka on vapaasti kääntyvä eli rasian oletetaan levynpinnalla kulkiessaan ohjaavan itsensä optimiasentoon. Tosin tuo on muutenkin erikoinen toteutus, sitä ei kiinnitetä soittimeen mitenkään vaan se seisoo vapaasti soittimen kannella. Kai siinä on painava jalusta sitten tai jotain:
 
http://i257.photobucket.com/albums/hh229/ZYXlover/RSA1tonarm.jpg
 
Samalla valmistajalla on myös erillinen rasiakelkka samantapaisella toteutuksella. Sitä voi kiinnittää sitten bajonettikiinnitteisen kelkan paikalle muiden valmistajien varsiin.

Perin tuossa joulun alla isäni vanhan levarin, vahvarin ja kajarit. Levari on Thorensin TD 320 MK2, jossa äänirasiana Goldring Eroica. Vahvistimena Marantzin PM-84 ja kajarit on B&W-merkkiset perus stereopöntöt. Ymmärtääkseni kyseessä on kohtalaisen laadukkaatkin vehkeet. Kokemusta muilla näistä?
 
Levykuume on kyllä näiden vehkeiden myötä palautunut korkojen kera. Pitkään aikaan en oo levyjä ostanut koska sitä CD-tasosta matskua saa Spotifystä, Youtubesta ym. ihan muutamalla hiirenklikkauksella. Nuorempana tuli levyjä osteltua ihan säännöllisesti, mutta se vaan jossain vaiheessa jäi. Nyt löydän itseni jatkuvasti selailemasta tarjouksia netistä tai grindaamasta huutokauppoja lävitse. Onneksi vanhemmilla on ihan kohtuullisen kattava kokoelma vanhoja levyjä niin ei lopu kuunneltava ihan heti kesken. Seuraavaksi pitäisi miettiä jonkinnäköinen järjestelmä noille laitteille ja levyille, nyt ne vähän tuppaa kuleksimaan siellä missä ne mahtuvat olemaan. Ilmeisesti expedit on ihan toimiva ratkaisu kun levykokoelma lasketaan kymmenissä?

Rca johto murtunut levarista.. Mites uuden vaihto tilalle? Kuinka haastava prosessi?

Perin tuossa joulun alla...
 
Jos Eroicassa on neula kunnossa niin sulla on hieno setti. Kajarit saattaa olla se heikoin lenkki mutta jos soundi kelpaa niin ei muuta kuin kovaa ajoa =D Samanlainen vahvari mullakin oli joskus ja muistaakseni tykkäsin kovastikin.
 
EDIT
 
Siis PM 84 II mutta käytännössä sama.

Miulla on tämmöset: Denon DP-51F levari http://www.vinylengine.com/images/model_add/denon_dp-51f_turntable.jpg
Denon PMA-750 vahvistin http://jsbcreative.files.wordpress.com/2010/01/spma-750c.jpg ja
B&W DM110i-kaiuttimet http://3.bp.blogspot.com/-jrdorC0h3 … s1600/B%2526W%2BDM%2B110iblog1.jpg.
 
Autenttinen 80-luvun soundi yhden kaverin mukaan ja omasta mielestäni myös. Levyjä tulee ostettua aina kun joku hyvä sattuu eteen. Music Hunterissa Kaisaniemessä esim. on runsas valikoima vinyylejä.

Denon DP-51F
 
Voi jeesus... mulla on ollut myös tämä joskus -80 luvun lopulla. Se alkoi sekoilemaan ihan omiin nimiinsä ja liikutteli äänivartta ihan miten sattui. Vein sen vaihtarina Kruunuradioon. Siellä kokeiltaessa toimi oikein nätisti =D

Kailis: Voi jeesus... mulla on ollut myös tämä joskus -80 luvun lopulla. Se alkoi sekoilemaan ihan omiin nimiinsä ja liikutteli äänivartta ihan miten sattui. Vein sen vaihtarina Kruunuradioon. Siellä kokeiltaessa toimi oikein nätisti =D
 
Joo, joskus sinkkujen soiton jälkeen sekoilee tämäkin. Vie neulan automaattisesti pienelle kiekolle ja 45-nopeudelle. Sitten taas jonkin ajan kuluttua toimii niin kuin pitääkin.

Näitä tällaisia juttuja kun lukee, niin on vaikea päättää, pitäisikö vinyylilevysoittimien kanssa tappelevia kunnioittaa vai sääliä.
 
Analogisessa signaalinkäsittelyssä on paljon aivan valtavan hienoja keksintöjä. Vinyylilevy ja se kun timanttineulan mekaaninen värähtely kahdessa toisiaan vastaan kohtisuorassa tasossa muutetaan äänirasiassa sähköksi ja sitten ääneksi on sellainen. Muita on esim. se kun alunperin monofoniset FM-lähetykset muutettiin stereofonisiksi aivan nerokkaalla tavalla. Tai kun alunperin mustavalkoiseen analogiseen TV-signaaliin lisättiin väri-informaatio, sekin oli puhdasta neroutta.
 
Jotenkin digitaalitekniikassa ei ole ollenkaan samaa hohtoa, kunhan kirjoitellaan signaali- ja muille prosessoreille koodia, niin kaikenlaista saadaan aikaan. Kaikki on vaan yhtä bittimössöä.
 
On digitaalimaailmassakin kyllä nerokkaita juttuja. Kuten se, miten antenniverkon OFDM-moduloitu TV-signaali synnytetään käänteisellä Fourier-muunnoksella ja sitten vastaanottimessa bitit saadaan vastaanotetusta signaalista ulos Fourier-muunnoksella. Ja kaikki datasiirron virheenkorjauskoodausjutut on mahtavan kekseliästä matematiikan soveltamista. Ja paljon muutakin neroutta on mukana erityisesti digitaalisessa tiedonsiirrossa, erityisesti langattomassa sellaisessa. Tosin suuri osa tämän alan hienoista jutuista liittyy siihen tosiasiaan, että radioaallot on analogisia, ja tulee aina olemaan.
 
Mutta siis sen levysoittimien kanssa sähläämisen mahdollinen kunnioitus tulee siitä koko tämän analogisen systeemin nerokkuudesta. Onhan se hienoa, kun on tehty ja vieläkin tehdään laitteita, jotka pystyy tuon systeemin kaikenlaiset mekaaniset ojat ja allikot kiertämään niin, että tuloksena on ihan hyvältä kuulostavaa äänentoistoa. Ja sitten jotkut jaksaa näiden laitteiden kanssa niitä huonosti prässättyjä epäkeskoja liian pienellä keskireiällä varustettuja muutossa aivan helvetillisen painaviksi osoittautuvia LP-levyjä ostella ja soitella. Pitäähän sitä kunnioittaa.
 
Entäs se säälipuoli? Mulla on kaksi toimivaa levysoitinta, (kai) jonkinlainen klassikko Connoisseur BDC/2 ja sitten joku roskalavalta pelastettu Sony. LP-levyjä on joku 800 kpl siististi esillä 50 cm leveässä Lundia-hyllykössä, ostettu vuosina 1972 - 1998, paitsi vuonna 2008 vielä yksi kun Go-Betweensin Liberty Belle And The Black Diamond Express tuli vastaan kierrätyskeskuksessa eurolla. Viimeksi olen jotain levyä soittanut ehkä 6 vuotta sitten. Sen jälkeen kun pääsin tilanteeseen, että kaikki musiikkini on kovalevyllä, olen kiittänyt binaarilukujen keksijää päivittäin siitä, että pääsin eroon tuosta levysoittimeksi kutsutun helvetinkoneen käyttämisestä. Neulapainon ja anti-skatingin paranoidista tarkkailusta. Neulan kulumisen aiheuttamasta huolesta. Kissan vahtimisesta, että se ei hyppää levylautaselle. Muiden vanhassa omakotitalossa oleskelevien komentelusta: "Ei saa kävellä, lattia notkuu, hylly heiluu, neula hyppii." Hiilikuituharjalla hinkkaamisesta. Vääntyneiden (omasta syystä tai sitten jo ostettaessa valmiiksi kierojen) levyjen wovvaamisen kuuntelusta. Rätinästä ja paukkeesta. Että sääliksi käy nuorisoa, joka näköjään ihan vapaaehtoisesti tähän maailmaan itsensä haluaa upottaa. Siis erityisesti sitä osaa nuorisosta, joka on sen verran vakavalla mielellä liikkeellä, että niitä LP-levyjä kertyy ajan mittaan vähintään muutama sata kpl mukana raahattavaksi siinä vaiheessa kun pitää kämppää muuttaa. Omaksi onnekseen luultavasti suuri osa noita levyjä kuitenkin hankkii aika vähän. Ja aina on sitten mahdollisuus kuunnella musiikkia muullakin tavalla. 70- ja 80-luvulla ei pahemmin vaihtoehtoja ollut. Paitsi tietysti kasetit, mutta sepäs sitten olikin taas toinen nerokkaaseen keksintöön (magneettinauhalle tallentaminen) perustuva helvetti.
 
Ja se erityinen säälipointti on se, että kuvitelma siitä, että se äänenlaatu on muka niin hyvä, että sen takia kannattaa kaikki vaiva nähdä, perustuu lähinnä puhtaaseen itsepetokseen. Ai niin, kansien takiahan niitä LP-levyjä ostellaan. No, senhän takia ne minunkin levyt vielä tuossa hyllyssä on.

nirzin: Näitä tällaisia juttuja kun lukee, niin on vaikea päättää, pitäisikö vinyylilevysoittimien kanssa tappelevia kunnioittaa vai sääliä.
 
Analogisessa signaalinkäsittelyssä on paljon aivan valtavan hienoja keksintöjä. Vinyylilevy ja se kun timanttineulan mekaaninen värähtely kahdessa toisiaan vastaan kohtisuorassa tasossa muutetaan äänirasiassa sähköksi ja sitten ääneksi on sellainen. Muita on esim. se kun alunperin monofoniset FM-lähetykset muutettiin stereofonisiksi aivan nerokkaalla tavalla. Tai kun alunperin mustavalkoiseen analogiseen TV-signaaliin lisättiin väri-informaatio, sekin oli puhdasta neroutta.
 
Jotenkin digitaalitekniikassa ei ole ollenkaan samaa hohtoa, kunhan kirjoitellaan signaali- ja muille prosessoreille koodia, niin kaikenlaista saadaan aikaan. Kaikki on vaan yhtä bittimössöä.
 
On digitaalimaailmassakin kyllä nerokkaita juttuja. Kuten se, miten antenniverkon OFDM-moduloitu TV-signaali synnytetään käänteisellä Fourier-muunnoksella ja sitten vastaanottimessa bitit saadaan vastaanotetusta signaalista ulos Fourier-muunnoksella. Ja kaikki datasiirron virheenkorjauskoodausjutut on mahtavan kekseliästä matematiikan soveltamista. Ja paljon muutakin neroutta on mukana erityisesti digitaalisessa tiedonsiirrossa, erityisesti langattomassa sellaisessa. Tosin suuri osa tämän alan hienoista jutuista liittyy siihen tosiasiaan, että radioaallot on analogisia, ja tulee aina olemaan.
 
Mutta siis sen levysoittimien kanssa sähläämisen mahdollinen kunnioitus tulee siitä koko tämän analogisen systeemin nerokkuudesta. Onhan se hienoa, kun on tehty ja vieläkin tehdään laitteita, jotka pystyy tuon systeemin kaikenlaiset mekaaniset ojat ja allikot kiertämään niin, että tuloksena on ihan hyvältä kuulostavaa äänentoistoa. Ja sitten jotkut jaksaa näiden laitteiden kanssa niitä huonosti prässättyjä epäkeskoja liian pienellä keskireiällä varustettuja muutossa aivan helvetillisen painaviksi osoittautuvia LP-levyjä ostella ja soitella. Pitäähän sitä kunnioittaa.
 
Entäs se säälipuoli? Mulla on kaksi toimivaa levysoitinta, (kai) jonkinlainen klassikko Connoisseur BDC/2 ja sitten joku roskalavalta pelastettu Sony. LP-levyjä on joku 800 kpl siististi esillä 50 cm leveässä Lundia-hyllykössä, ostettu vuosina 1972 - 1998, paitsi vuonna 2008 vielä yksi kun Go-Betweensin Liberty Belle And The Black Diamond Express tuli vastaan kierrätyskeskuksessa eurolla. Viimeksi olen jotain levyä soittanut ehkä 6 vuotta sitten. Sen jälkeen kun pääsin tilanteeseen, että kaikki musiikkini on kovalevyllä, olen kiittänyt binaarilukujen keksijää päivittäin siitä, että pääsin eroon tuosta levysoittimeksi kutsutun helvetinkoneen käyttämisestä. Neulapainon ja anti-skatingin paranoidista tarkkailusta. Neulan kulumisen aiheuttamasta huolesta. Kissan vahtimisesta, että se ei hyppää levylautaselle. Muiden vanhassa omakotitalossa oleskelevien komentelusta: "Ei saa kävellä, lattia notkuu, hylly heiluu, neula hyppii." Hiilikuituharjalla hinkkaamisesta. Vääntyneiden (omasta syystä tai sitten jo ostettaessa valmiiksi kierojen) levyjen wovvaamisen kuuntelusta. Rätinästä ja paukkeesta. Että sääliksi käy nuorisoa, joka näköjään ihan vapaaehtoisesti tähän maailmaan itsensä haluaa upottaa. Siis erityisesti sitä osaa nuorisosta, joka on sen verran vakavalla mielellä liikkeellä, että niitä LP-levyjä kertyy ajan mittaan vähintään muutama sata kpl mukana raahattavaksi siinä vaiheessa kun pitää kämppää muuttaa. Omaksi onnekseen luultavasti suuri osa noita levyjä kuitenkin hankkii aika vähän. Ja aina on sitten mahdollisuus kuunnella musiikkia muullakin tavalla. 70- ja 80-luvulla ei pahemmin vaihtoehtoja ollut. Paitsi tietysti kasetit, mutta sepäs sitten olikin taas toinen nerokkaaseen keksintöön (magneettinauhalle tallentaminen) perustuva helvetti.
 
Ja se erityinen säälipointti on se, että kuvitelma siitä, että se äänenlaatu on muka niin hyvä, että sen takia kannattaa kaikki vaiva nähdä, perustuu lähinnä puhtaaseen itsepetokseen. Ai niin, kansien takiahan niitä LP-levyjä ostellaan. No, senhän takia ne minunkin levyt vielä tuossa hyllyssä on.
 
Paljon tässä on pointtia. Minä ostan vinyylilevyjä, koska pidän niistä esineinä. Haluan ostaa musiikkini, vaikka Spotifyä kuuntelenkin kännykästä vaikka junamatkoilla, joten tuntuisi turhalta hassata (enää) rahaa cd-levyihin, saati sitten digiostoksiin, koska niistä en saa samanlaista iloista tunnetta kuin vinyylilevyn hypistelystä kaupassa, sen hyllyyn työntämisestä, levyn asettelusta lautaselle ja niin edelleen. Menee minun kirjoissani samaan lokeroon kuin kalliin design-nahkasohvan ostaminen: eihän sitä järjellä perustella vaan tunteella. Design-nahkasohvan hinnalla saa vielä aikamoisen läjän levyjä. En kuvittele äänenlaadun olevan uskomaton, luojan kiitos, enkä stressaa levyjen tai neulojen kulumisesta. Luultavasti cd-levyltä kaikki kuulostaisi paremmalta, iso osa kuluneista levyistä häviäisi luultavasti myös Spotifyn 320kbps-striimaukselle. Mutta joku siitä puuttuu, kai ne on ne hipsteripisteet.
 
Muuttaessa parasta on levyhyllyn järjestely uudelleen. Mutta kyllähän muutamankin vinyyli-banaanilaatikollisen kantaminen hissittömässä talossa ärsyttää.

Karlsson: Tuossa edellä varmaan jo täsmennettiin mitä Tangentiaalivarrella tarkoitetaan, mutta koska olen vähän höppänä näiden levareiden suhteen, niin jatkan jorinaa:
 
Tuossa linkittämässäsi varressa ei ymmärtääkseni ole servoa vaan se toimii ihan "omalla painollaan". Rasiakulman vakioiminen kahden varren avulla ei ole ollenkaan uusi asia, näitä on ollut pitkään olemassa. Yleisin vastaan tuleva vintage-versio aiheesta lienee Garrard Zero-soittimen äänivarsi:
 
http://www.soundfountain.com/amb/garrardzero_arm_400.jpg
 
Tuota tosiaan tarkoitin, on vain vanhuksella nuo termit vähän hakusessa. Linkki ei tosiaan ole servolla, mutta aikoinaan näkemistäni useimmat taisivat olla. Guukkelilla en vain parempaa löytänyt.
Kiitoksia tuosta. Poistun korjattuna takavasemmalle:)

nirzin: Näitä tällaisia juttuja kun lukee, niin on vaikea päättää, pitäisikö vinyylilevysoittimien kanssa tappelevia kunnioittaa vai sääliä.
 
Jotenkin digitaalitekniikassa ei ole ollenkaan samaa hohtoa, kunhan kirjoitellaan signaali- ja muille prosessoreille koodia, niin kaikenlaista saadaan aikaan. Kaikki on vaan yhtä bittimössöä.
 
Pitkään olin vinyylien puoltaja, koska sen bittipätkinnän tuloksena oli todella metallista, hiukan steriililtä tuntuvaa soundia. Nyt sullotaan bitit jo niin tiuhaan pakettiin, että eroa ei enää ole kuultavissa. Uudet vinyylitkin tehdään digitaalisesti, joten CD on tässä mielessä jo parempi vaihtoehto.
 
Entäs se säälipuoli? Mulla on kaksi toimivaa levysoitinta, (kai) jonkinlainen klassikko Connoisseur BDC/2 ja sitten joku roskalavalta pelastettu Sony. LP-levyjä on joku 800 kpl siististi esillä 50 cm leveässä Lundia-hyllykössä, ostettu vuosina 1972 - 1998, paitsi vuonna 2008 vielä yksi kun Go-Betweensin Liberty Belle And The Black Diamond Express tuli vastaan kierrätyskeskuksessa eurolla. Viimeksi olen jotain levyä soittanut ehkä 6 vuotta sitten. Sen jälkeen kun pääsin tilanteeseen, että kaikki musiikkini on kovalevyllä, olen kiittänyt binaarilukujen keksijää päivittäin siitä, että pääsin eroon tuosta levysoittimeksi kutsutun helvetinkoneen käyttämisestä. Neulapainon ja anti-skatingin paranoidista tarkkailusta. Neulan kulumisen aiheuttamasta huolesta. Kissan vahtimisesta, että se ei hyppää levylautaselle. Muiden vanhassa omakotitalossa oleskelevien komentelusta: "Ei saa kävellä, lattia notkuu, hylly heiluu, neula hyppii." Hiilikuituharjalla hinkkaamisesta. Vääntyneiden (omasta syystä tai sitten jo ostettaessa valmiiksi kierojen) levyjen wovvaamisen kuuntelusta. Rätinästä ja paukkeesta. i.
 
Oma Pioneer PL-88F tuli tiensä päähän. Hihnat olivat ihan purukumia ja laite on huollon kannalta varsinainen painajainen. Menee siis romuksi. Yksi onneton Lencon halpis on nyt ainoa toimiva levari. Se on käytössä koska sillä soi myös bakeliittilevyt. 3 yhdistelmä laitetta odottaa, että valitsen niistä soittimen. Niissä moottorit tavallisesti vaativat muuntajan (110-125V) ja se on pienoinen ongelma.
Levyjä on muutama sata ja vain harva niistä enää kestää vertailua CD:n kanssa. Kuluneita ovat. Onhan niitä tosin nostalgista kuunnella. Uusia vinyylejä en ole ostanut enää runsaaseen kymmeneen vuoteen, aiemmin kertomastani syystä.
 
Ja se erityinen säälipointti on se, että kuvitelma siitä, että se äänenlaatu on muka niin hyvä, että sen takia kannattaa kaikki vaiva nähdä, perustuu lähinnä puhtaaseen itsepetokseen. Ai niin, kansien takiahan niitä LP-levyjä ostellaan. No, senhän takia ne minunkin levyt vielä tuossa hyllyssä on.
 
Niinpä, joskus itsekin ihmettelen, miksi enää vaivaudun noita säilyttämään.

Old Joe: Pitkään olin vinyylien puoltaja, koska sen bittipätkinnän tuloksena oli todella metallista, hiukan steriililtä tuntuvaa soundia. Nyt sullotaan bitit jo niin tiuhaan pakettiin, että eroa ei enää ole kuultavissa. Uudet vinyylitkin tehdään digitaalisesti, joten CD on tässä mielessä jo parempi vaihtoehto.

 
CD-aikana tehdyt äänitteet ostan pääosin cd:llä. Maxi-singlet (house, D&B, tekno..) pääosin edelleen vinyylinä kun niihin on tottunut ja ne ovat "oikeita". Minuakin vierastuttaa digitaalisesti tehtyjen "oikean musiikin" tuotantojen kuuntelu vinyyliltä - jotenkin uusvanhaa ja epäaitoa.
 
LP-levyjä tulee hankittua jonkun verran lisää koko ajan - lähinnä 60-70 ja vielä 80-luvulta hyväkuntoisia, kohtuuhintaisia (... no 30,- jostain olen saattanut maksaa, mutta en varsinaisia keräilijähintoja) ja ehkä vain ko. muodossa julkaistuja. Niissä on oikea fiilis vs. CD.
 
Paljon musiikkia kuitenkin em. ajanjaksolta toki CD:llä - kiitos uudelleenjulkaisujen, joita ilman ko. musiikki olisi jäänyt kokonaan tavoittamatta. En mitenkään moiti - kyllä CD on ollut hyödyllinen media.
 
Tiedostopohjaisia ekosysteemejä en enää viitsi ryhtyä rakentamaan miksikään perusjärjestelmäksi. Puhelimeen on ladattu levyiltä ripattua musiikkia - lähinnä autokuuntelua (kuulokeliitännästä auton rca-liittimeen) varten kun niitä levyjä ei viitsi ottaa autoon pyörimään.
 
Radiotakin on mukava kuunnella - etenkin Basso ja jossain määrin myös Radio Helsinki prime-timen ulkopuolella. Töissä YouTUbesta pitkiä miksauksia tai muuten putkeen (läppäristä johdolla 80-luvun alkupuolen Tandbergiin). Spotifystä joskus olen jotain biisejä tsekannut, mutta vakikäyttäjäksi en jotenkin vaan ole päätynyt. Kotonakin kyllä on koko ajan piuha valmiina läppärin tietokoneeseen liittämiseksi ja youtube musiikit siinä joskus pyörii.

nirzin: Ja se erityinen säälipointti on se, että kuvitelma siitä, että se äänenlaatu on muka niin hyvä, että sen takia kannattaa kaikki vaiva nähdä, perustuu lähinnä puhtaaseen itsepetokseen.
 
Tämä on asia jota en itsekään jaksa tajuta.Aikoinaan kieltäydyin jääräpäisesti cd:stä.Ostelin uusia julkaisuja kasetteina kun vinyylinä ei enää yksinkertaisesti julkaistu mitään.Nythän tarjonta on siinä suhteessa osin jopa parempaa kuin aikoinaan 80-luvulla.Ei täältä periferiasta esim.kaikkia Jethro Tullin levyjä saanut vinyyliaikaan.Postimyyntiä toki oli.Hassua kyllä cd monipuolisti tarjontaa.Muistan hämmästelleeni kun kaupungin levykaupasta löytyi jopa Black Oak Arkansasin levyjä.
 
Toisaalta olisi mielenkiintoista kasata joku vinyylisoitinsetti ihan nostalgiamielessä ja hankkia kamat käyettynä.
 
Veikkaan kyllä ,että markkinamiehet marssii nauraen koko matkan pankkiin kun saavat myytyä samat levyt vielä yhdessä formaatissa.:-)

Mulle se itsepetos on uponnut ihan täysillä kun olen tehnyt A-B vertailuja vinyyli vs. CD. On se kumma kyllä tarttunut muihinkin, tai sitten ne vaan peesaa kun ei halua pahoittaa mun mieltä =D Kuuntelukokemushan on aina subjektiivinen, mitään absoluuttista totuutta ei ole.

Kailis: Mulle se itsepetos on uponnut ihan täysillä kun olen tehnyt A-B vertailuja vinyyli vs. CD. On se kumma kyllä tarttunut muihinkin, tai sitten ne vaan peesaa kun ei halua pahoittaa mun mieltä =D Kuuntelukokemushan on aina subjektiivinen, mitään absoluuttista totuutta ei ole.
 
Mä en edes vertaile. Jossain vaiheessa totesin, että parempi keskittyä yhteen formaattiin ja raijasin CD:t samantien kaatopaikalle.
 
Säilytysongelmat? Äänenlaatu teknisesti tarkasteltuna? Kuollut formaatti? I dont care!
 
Tuo roudaaminen nyt on ehkä ainut miinus ja sekin siinä mielessä, että toissamuutossa pyysin kaveria apuun kanniskelussa ja en ole ikinä kuullut sellaista kitinää ja valitusta kuin siitä merenkävijästä irtosi kun muutaman vinyylilootan kantoi kanssani kolmanteen kerrokseen. Siitä lähtien olen kantanut ne kaikki itse ja yksin. Kaikki kolmisenkymmentä...

Kailis: Mulle se itsepetos on uponnut ihan täysillä kun olen tehnyt A-B vertailuja vinyyli vs. CD. On se kumma kyllä tarttunut muihinkin, tai sitten ne vaan peesaa kun ei halua pahoittaa mun mieltä =D Kuuntelukokemushan on aina subjektiivinen, mitään absoluuttista totuutta ei ole.
 
Ensimmäinen virke: Harvinaisen täsmällinen kuvaus tämän itsepetoksen syntymekanismista.
Toinen virke: Harvinaisen täsmällinen kuvaus tuollaisen tilanteen psykologiasta, jossa vinyyli-intoilija hehkuttaa ja kaverit ei kehtaa olla myötäilemättä koska ymmärtävät pääsevänsä helpommalla kun eivät sano omaa mielipidettään, koska tietävät mitä sen mielipiteen sanomisesta seuraa.
Kolmas virke: Harvinaisen totta.

Aina kun kirpparilla selaa vinyyleitä, niin 70% niistä jotain Frediä ja Teuvo Oinasta. Ihmettelen että mitä ne isot pojat sanoo että näissä hienommat kannet. Kyllä joku baddingkin komeampi olisi minidiscin kannessa.

reaper666: Aina kun kirpparilla selaa vinyyleitä, niin 70% niistä jotain Frediä ja Teuvo Oinasta. Ihmettelen että mitä ne isot pojat sanoo että näissä hienommat kannet. Kyllä joku baddingkin komeampi olisi minidiscin kannessa.
 
tämä on niin hyvä havainto, että taidan antaa plussan