Klassinen ›

Glenn Gouldin ennenaikaisesta kuolemasta on kulunut 30 vuotta, ja Sony on tuonut ilmoille lähes 40 cd:n Glenn Gould Bach edition. Tähän boksiin on koottu kaikki Gouldin Bach-levytykset ja mukaan on saatu myös ennen julkaisemattomia esityksiä levynke-rääjien ostohalujen herättämiseksi. Mammuttiboksi ja merkkivuosi innosti minut jälleen kuuntelemaan kotiarkistoni Bach/Gould levyjä. Seuraavassa muutamia kommentteja levyistä, jotka olen kuunnellut, ja myös muutamista levyistä, joita en ole kuunnellut.
 
Goldberg variaatiot, I levytys 1955. Gouldin pianistimaineen avainteos, nuoren miehen levytys. Optimistinen ja nopea esitys. Kuuluu jokaisen Gould/Bach fanin levyhyllyyn.
 
Goldberg variaatiot, II levytys 1981. Tästä levystä en ole koskaan pitänyt, Gouldin soitto tuntuu kömpelöltä ja karulta verrattuna I versioon. Yhdellä poikkeuksella: avausaaria ja sen toisto lopussa ovat aivan maagisia. Kuten Matti Suurpää huomauttaa kirjassaan, aa-ria on lopussa jotenkin surullisempi ja kipeämpi kuin alussa. "Kun tie on käyty loppuun, se on toiviotie".
 
Well tempered clavier I ja II. I osa on Gouldin parhaita levytyksiä, II osaa on moitittu liian nopeista tempoista.
 
Englantilaiset sarjat: Hieno levytys, kannattaa hankkia.
 
Ranskalaiset sarjat. En tykännyt levystä ja myin sen aikoinaan pois. Tuntui siltä, kuin Gould ei olisi ymmärtänyt tai pitänyt tästä musiikista.
 
Inventiot ja sinfoniat. Tuomari Nurmion mukaan hänen tyttärensä soittaa nämä kappaleet paremmin kuin Gould, joka soittaa liian nopeasti.
 
Partitat. Samoin kuin englantilaiset sarjat, pukinkonttiin vaan.
 
Pianokonsertot - en ole kuullut levyä. Tulkinta lienee ainakin omaperäinen.
 
Sonaatit gamballe ja viululle. Leonard Rosen kanssa soitettu gambasonaattien tulkinta on erinomainen, Jaime Laredon kanssa tehty viulusonaattien levytys on ehkä hieman pölyttynyt.

Gould oli muuten taitava kaveri, mutta itseä ainakin häiritsee ukon "höpinä" soiton aikana.

Gould ei ole ainoa "höpisijä", ainakin Rudolf Serkin ja Jeno Jando kuuluvat samaan joukkoon. Ilmeisesti mielihyvä soittamisesta saa pianistit hyräilemään; häiritsevää se on joka tapauksessa.

Jazzin puolelta tuli mieleen vielä Oscar Peterson. Häiritsevää tosiaan.

Ja Keith Jarrett. Jostain syystä itseäni Gouldin lauleskelu ei sanottavasti häiritse.

Vaikka Gould on suosikkipianistini Bachin musiikissa, niin täytyy myöntää, että mies on aika epätasainen suorittaja. Loistavasti soitettua kappaletta seuraa täydellinen rimanalitus. Ja joskus tuntuu että Gould tekee näin ihan piruuttaan...

Gouldilla oli lähes asiallinen asenne W. A. Mozartin musiikkia kohtaan.

"Mozart kuoli liian myöhään" - siinä yksi Gouldin Mozart-letkautus.

kaakari: Vaikka Gould on suosikkipianistini Bachin musiikissa, niin täytyy myöntää, että mies on aika epätasainen suorittaja. Loistavasti soitettua kappaletta seuraa täydellinen rimanalitus. Ja joskus tuntuu että Gould tekee näin ihan piruuttaan...
 
Laitatko esimerkin täydellisestä rimanalituksesta joka on levytetty?

Seppo Heikinheimo luokitteli pianistit: Glenn Gould ja muut

samueld: Laitatko esimerkin täydellisestä rimanalituksesta joka on levytetty?
 
http://www.youtube.com/watch?v=FeHeF5A6pmU

kaakari: Glenn Gouldin ennenaikaisesta kuolemasta on kulunut 30 vuotta, ja Sony on tuonut ilmoille lähes 40 cd:n Glenn Gould Bach edition. Tähän boksiin on koottu kaikki Gouldin Bach-levytykset ja mukaan on saatu myös ennen julkaisemattomia esityksiä levynke-rääjien ostohalujen herättämiseksi. Mammuttiboksi ja merkkivuosi innosti minut jälleen kuuntelemaan kotiarkistoni Bach/Gould levyjä. Seuraavassa muutamia kommentteja levyistä, jotka olen kuunnellut, ja myös muutamista levyistä, joita en ole kuunnellut.
 
Goldberg variaatiot, I levytys 1955. Gouldin pianistimaineen avainteos, nuoren miehen levytys. Optimistinen ja nopea esitys. Kuuluu jokaisen Gould/Bach fanin levyhyllyyn.
 
Goldberg variaatiot, II levytys 1981. Tästä levystä en ole koskaan pitänyt, Gouldin soitto tuntuu kömpelöltä ja karulta verrattuna I versioon. Yhdellä poikkeuksella: avausaaria ja sen toisto lopussa ovat aivan maagisia. Kuten Matti Suurpää huomauttaa kirjassaan, aa-ria on lopussa jotenkin surullisempi ja kipeämpi kuin alussa. "Kun tie on käyty loppuun, se on toiviotie".
 
Well tempered clavier I ja II. I osa on Gouldin parhaita levytyksiä, II osaa on moitittu liian nopeista tempoista.
 
Englantilaiset sarjat: Hieno levytys, kannattaa hankkia.
 
Ranskalaiset sarjat. En tykännyt levystä ja myin sen aikoinaan pois. Tuntui siltä, kuin Gould ei olisi ymmärtänyt tai pitänyt tästä musiikista.
 
Inventiot ja sinfoniat. Tuomari Nurmion mukaan hänen tyttärensä soittaa nämä kappaleet paremmin kuin Gould, joka soittaa liian nopeasti.
 
Partitat. Samoin kuin englantilaiset sarjat, pukinkonttiin vaan.
 
Pianokonsertot - en ole kuullut levyä. Tulkinta lienee ainakin omaperäinen.
 
Sonaatit gamballe ja viululle. Leonard Rosen kanssa soitettu gambasonaattien tulkinta on erinomainen, Jaime Laredon kanssa tehty viulusonaattien levytys on ehkä hieman pölyttynyt.
 
Jännä huomio jonka kaveri joskus teki noista äänityksistä, ja nehän on editoitu roimalla kädellä, siis leikattu leikkaamisen päälle, kuitenkin, kaveri huomas joskus että Gouldin piano on viritetty välillä eritavalla, mikä tarkottaa että mies tahaltaan äänitti kappaleet useaan kertaan viritti piano vähän uudestaan että jotkut nuotit ovat paremmin vireessä kuin pianolla on mahdollista ja sitten leikkas niitä sitten sinne paikoilleen. :)

Timo.T: Jännä huomio jonka kaveri joskus teki noista äänityksistä, ja nehän on editoitu roimalla kädellä, siis leikattu leikkaamisen päälle, kuitenkin, kaveri huomas joskus että Gouldin piano on viritetty välillä eritavalla, mikä tarkottaa että mies tahaltaan äänitti kappaleet useaan kertaan viritti piano vähän uudestaan että jotkut nuotit ovat paremmin vireessä kuin pianolla on mahdollista ja sitten leikkas niitä sitten sinne paikoilleen. :)
 
Hmm... tietääkseni noin pikkutarkkaa editointia ei oikein vielä 1960-luvulla harrastettu, ei ehkä kovin usein 1970-luvullakaan. En ole tosin ekspertti.

sub zero: Hmm... tietääkseni noin pikkutarkkaa editointia ei oikein vielä 1960-luvulla harrastettu, ei ehkä kovin usein 1970-luvullakaan. En ole tosin ekspertti.
 
Netistä löytyy joku dokkari missä näkyy Gould editointihuoneessa, kannattaa katsoa, tyyppi oli semi anaali näitten asioiden suhteen ilmeisesti.

Pohjanoteerauksista puheen ollen sellainen on Gouldin soittaman Bachin Italialaisen konserton viimeinen osa. Gould soittaa konserton kaksi ensimmäistä osaa loistavasti, mutta paahtaa viimeisen osan kuin sähköompelukoneella. Tuplasti sitä vauhtia kuin pitäisi. Ja ihan piruuttaan.

kaakari: Pohjanoteerauksista puheen ollen sellainen on Gouldin soittaman Bachin Italialaisen konserton viimeinen osa. Gould soittaa konserton kaksi ensimmäistä osaa loistavasti, mutta paahtaa viimeisen osan kuin sähköompelukoneella. Tuplasti sitä vauhtia kuin pitäisi. Ja ihan piruuttaan.
 
Saman tunteen herättää minussa Gouldin tulkinta Beethovenin sonaateista op. 10, joiden ääriosat hän soittaa mielettömän nopeasti. Tässä tapauksessa se ei niin hirveästi haittaa, koska esim. D-duurisonaatin aloittava Presto (ja OK, onhan se Presto) on minusta tylsähkö. Gouldin rämpytys ainakin tekee siitä hassulla tavalla kiinnostavan. En sitten tiedä, mitä Beethoven olisi tykännyt. Toisaalta esim. F-duurisonaatin Allegron tahdit 117-136, joiden pianisti ja musiikkikirjailija Charles Rosen sanoo olevan "an extremely elaborate joke" (ks. Beethoven's Piano Sonatas, s. 137), Gould soittaa epäröivästi, juuri kuten mielestäni pitääkin, koska tuossa kohdassa ei nähdäkseni pidä tuntua selvältä, minkä suunnan musiikki ottaa. Eli on hänellä hyvätkin hetkensä, mutta kokonaisuus ei minua miellytä. Hän myös jättää monet kertaukset pois.