Juu, tänään aamulla olin aivan äärimmäisen väsynyt. Matikan tunnilla iski inspiraatio, en jaksanut keskittyä laskemiseen, siirsin viimeiset energian rippeeni runon kirjoittamiseen. Annoin kynän laulaa, en juuri miettinyt mitään. Tässä on tulos:
Olen uupunut
En tunnista enää itseäni
Olen varjo, olen sattumanvarainen vastaantulija
Kävelen. Kävelen. Etenenkö?
Kaupungin kadut eivät tervehdi minua.
Kaikki tuntuu pysähtyvän, aika tulee vastaan.
Vedet muuttuu tuleksi, tunteet lihaksi.
Veitsen terällä, tulen sydämessä.
Maistoin taivasta, hetken onnea.
Likainen helpotus, loputon kadotus.
Ylistin luojaani, turhaan, myöhään.
Kadotin tien, metsä vietteli.
Tien pää, päätepysäkki. Riisuttu yö.
Yö ei palvele ketään.
Ei kumarra, ei nöyrry.
Pyörre nappaa minut, on myöhäistä katua.
Yksi erehdys. Pieni hetki. Kaikki on menetetty. Excuse me, while I kiss the sky IHKK #3 |
Tässä oli paljon hyvää. Aluksikin pahimpia kliseitä ei ollut käytetty, ja metaforat olivat joskus jopa yllättäviä. Lisäksi et ollut sortunut tylsähköön riimittelyyn.
Kokonaisuus ei silti nivoudu yhteen ja runo jää vähän kömpelön tai hapuilevan oloiseksi, mutta se ei ole mikään ihme jos kyseessä on ensimmäinen runosi.
Jatka samaa rataa. Tämäkin oli minun mielestäni jo parempi kuin 98% ihmisten sepustuksista. Anteeksi! |
Juugeli
hanuristi
Schnowotski
ganesha
NORTON